Sunnuntai on monelle perinteinen taidenäyttelypäivä. Niinpä yritin olla kovin perinteinen ja kävin jopa oikein monessa näyttelyssä.
Lauri Astalan (s. 1958) retrospektiivinen näyttely (22.9.–14.11.) Helsingin Taidemuseossa on odottanut jostain syystä jo pitkään, vaikka olenkin aina ollut Astalan vannoutunut fani. No, onneksi sentään ehdin.
Lauri Astala, Pieni spektaakkeli kuvankaltaisuudesta, 2005. Kuva: Sakari Viika.
Astalan varhaisemmat, usein hyvin runolliset pohdinnat maailman mallintamisesta eivät ole menettäneet tehoaan lainkaan, ja vaikka olinkin nähnyt kai kaikki nämä vanhemmat työt jossain yhteydessä aiemmin, tuntuvat ne täysin kuranteilta ja ovat myös säilyttäneet sen hienon käsityöläisyydestä syntyvän lisäarvon, lumon jonka vain rakkaudella tehty esine voi saada aikaan. Astalan videoista en ole kaikista niin varma. Esimerkiksi derivé-sarjan toinen Rome dérive II (2006) on lähinnä postikorttimainen ja vähän staattinenkin; varmaankaan siksi en osaa kytkeä sitä lainkaan metodisesti siihen 'dérive'-käsitteeseen ('heittäytyminen', 'ajelehtiminen'), joka on tuttu Guy Debordin ajattelusta. Sama koskee valitettavasti myös tuoreinta videota Gamelan (2010), joka on mielestäni vieläkin postikorttimaisempi – toki astalamaisen tarkka ja hieno, mutta ei kai se ole mikään erityinen pointti. Toisaalta Astalan viiden vuoden takaiset Forum Boxin näyttelyn työt tuntuvat edelleenkin aivan erityisen hienoilta. Varsinkin Pieni spektaakkeli kuvankaltaisuudesta (2005), jonka lähtökohta on eräässä Jorge Luis Borgesin (1899–1986) novellissa ilmaistussa ajatuksessa (tässä englanniksi): "In that Empire, the craft of Cartography attained such Perfection that the Map of a Single province covered the space of an entire City, and the Map of the Empire itself an entire Province. In the course of Time, these Extensive maps were found somehow wanting, and so the College of Cartographers evolved a Map of the Empire that was of the same Scale as the Empire and that coincided with it point for point." Minulla on tähän teokseen ehkä pieni erityslukkarinrakkaus, koska muistan sen hetken, kun itse luin Borgesin ajatuksen, joka kolahti niin, että päätin itsekin tehdä siitä sovituksen: kirjoittaa sellaisen matkaoppaan jostain rajatusta alueesta, että siinä olisi kaikki, olisi käyty esimerkiksi jonkun kaupunginosan jokaisessa paikassa, kuvailtu jokaikinen talo. No, enhän minä tietenkään sellaista ole saanut tehdyksi, mutta on hauska nähdä, miten täysin erilaisella tavalla Astala samaa ajatusta lähestyy. Itse asiassa Pieni spektaakkeli kuvankaltaisuudesta on ainakin äkkipäätä ajatellen hienoin suomalainen installaatio kautta aikojen. (Ohoh, näinkö piti sanoa!?)
Sitä paitsi Astala piti 2000-luvulla vain kolme yksityisnäyttelyä, joten tämä on aika harvinaista herkkua. Siis hidas, tarkka ja paljon miettivä taiteilija. On tämä yksi vuoden tärkeimmistä näyttelyistä.
Sitä paitsi Astala piti 2000-luvulla vain kolme yksityisnäyttelyä, joten tämä on aika harvinaista herkkua. Siis hidas, tarkka ja paljon miettivä taiteilija. On tämä yksi vuoden tärkeimmistä näyttelyistä.
Paula Puoskarin maalauksia.
Oli ehkä vähän kohtuutonta Astalan jälkeen mennä katsomaan "tavallisempia" galllerianäyttelyitä. Mutta oli miten oli, Paula Puoskarin (s. 1959) Narrien näyttämö (3.–21.11.) Galleria Katariinassa tuntui tunkkaiselta ja holtittomasti ripustetuilta. En jaksanut paljon keskittyä. Teosten värimaailma vaikutti satunnaiselta ja epäkiinnostavalta. Ainakaan minä en kerroksellisuuden mukanaan tuomaa mysteeriä havainnut.
***
Valokuvagalleria Hippolytessä kävi vielä huonommin. Axel Antas (s.1976 ) oli laittanut näyttelyssään Obstructed Views / Geometry of Place (5.–28.11.) esille valokuvia ja super-8 installaation, mutta kun näin jo varmaan 753. teoksen, joka on ikään kuin Caspar David Friedrich (1774–1840) -parafraasi, olin saada kohtauksen. Eikö nämä nyt voisi jo kohta lailla kieltää! Marcel Duchampin (1887–1968) pisuaarikin olisi jo tuoreempi viittauskohde. Ihan turhaa ja epäkiinnostavaa toistoa. Takahuoneen maailman vanhin puu -juttu oli tosin vähän hauska, mutta fiilis oli jo tuhoutunut:
***
Hippolytessä oli myös esillä (5.–28.11.) gallerian julkaisema uusi kuvasalkku Ikkuna, joka oli vallan hieno. Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan vanhan rakennuksen iroko-puusta valmistettua boxia saattoi käyttää myös vaihtokehyksenä. Sisällä kymmenen signeerattua vedosta, joissa pohditaan valokuvan kerronnallisuutta ja esittävyyttä:
Yllä esillä Anni Leppälän (s. 1981) kuva. Vaan mistäpä saisi ylimääräiset 2 700 euroa, jolla salkku irtoaisi? Ja minä raukka kun luulin, että valokuvan voima olisi ollut demokratiaa lisäävässä mekaanisessa monistettavuudessa.
Inari Krohn (s. 1945) on ollut minulle hauskalla tavalla aina hyvä henkinen vastus. Hän on jotenkin liian hyvä ihmiseksi ja toisaalta hänen ilmaisussaan on mukana aina sellainen ripaus naivismia, että alan kuin vaistomaisesti tuntea outoa hankausta. Mutta sitten käy aina samoin: huomaan kuitenkin pitäväni hänen töistään tavattomasti. Ne eivät ole ikään kuin minun lajiani, mutta joudun antautumaan niiden viplittömyyden ja kauneuden ja epämääräisen ihmisen kokoisuuden edessä. Tällainen elämän kitka on itse asiassa miellyttävää kokea. Näin kävi taaskin Galleria Duetossa, jossa hänen uusimpia töitään on esillä nimellä Havainto ja kokemus (13.10.–7.11). Ei niistä voi kuin nauttia:
Inari Krohn, Saaret ja virta, 2010, vesiväri ja tempera.
***
Ja vielä kuudes. Galleria Uusitalossa oli esillä Henrika Laxin (s. 1971) Transparent (28.10.–21.11.). Ilmeisesti omaa henkilöhistriaansa ja taidehistoriaa purkavassa maalaussarjassaan Lax yltyy omissa pohdinnoissaan syville filosofisille vesille aina Einsteinin yleiseen suteellisuusteoriaan asti. Hänen eksistentiaaliset pohdintansa ovat kuitenkin kiinnostavia nimenomaan suhteessa taiteeseen, ja se näkyy myös maalauksissa, joiden laaseraustekniikassa vanhempi taidehistoria kohtaa digitaalisen maailman ja arkiset perhevalokuvat onnistuneella tavalla. Ilmaisu on jotenkin jopa rohkeaakin näennäisessä rumuudessaan. Hyvä ja vähän enemmän pureskelua vaativa näyttely, jonne pyrin menemään uudestaankin – se kun on onneksi lähellä arkista päämajaani:
Ei yhtään paskempi taidesunnuntai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti