Eilisessä Ilkassa ilmestyi kolumnini, jonka aihetta olen pyöritellyt päässäni koko aikuiselämäni ja jota pähkäilen varmaan hamaan kuolemaani asti. Minkälaiset voimat ja millä tavoin vievät eteenpäin sosiokultuurista evoluutiota?
Onko kehitys aina edistystä?
Opiskeluaikoinani olin humanististen tieteiden lisäksi kiinnostunut evoluutiosta. Biologisen evoluution lisäksi oli hauska pohdiskella myös kulttuurista evoluutiota. Opin sen, että yksi perusulottuvuuksista, joiden kautta ihminen poikkesi muista eläimistä, oli se, miten kulttuurinen evoluutio oli ikään kuin korvannut biologisen evoluution. Juuri kulttuurisen kehityksen myötä ihminen esimerkiksi pystyi asumaan asuinkelvottomilla alueilla.
Moni lukemistani kirjoista varoitti kehityksen ja edistyksen sekoittamisesta. Kulttuuri on monimutkaisen evoluution tulosta, mutta mitä kauemmas erkaannumme luonnosta, sitä mahdollisempaa on se, että asiat kehittyvät vähän miten sattuu – eivät välttämättä hyvään suuntaan, edistyen.
Moni lukemistani kirjoista varoitti kehityksen ja edistyksen sekoittamisesta. Kulttuuri on monimutkaisen evoluution tulosta, mutta mitä kauemmas erkaannumme luonnosta, sitä mahdollisempaa on se, että asiat kehittyvät vähän miten sattuu – eivät välttämättä hyvään suuntaan, edistyen.
Osa kulttuurievoluutiosta on enenevässä määrin alistettu talouden lainalaisuuksille. En ole varmaan ainoa ihminen, joka on jo vuosia naureskellut tv:n hammasharjamainoksille. Miten on mahdollista, että vuosi vuoden perään keksitään uusi ”mallisto”, joka on aina vähän parempi tai erikoistunut johonkin vaikeasti harjattavaan kohtaan. Miten on mahdollista, ettei nailonhammasharjasta ole saatu mahdollisimman optimaalista mallia aikaiseksi liki sadassa vuodessa, vaikka harjan suunnitteluun uhrataan aikaa ja resursseja todennäköisesti paljon enemmän kuin osaamme ajatellakaan?
Taiteen alueellakin kehitys ja edistys sekoittuvat helposti. Moni aihepiiri ja ilmaisukeino muuttuu ikään kuin ”vanhanaikaiseksi”. Näin moni ajattelee, vaikka voikin samaan aikaan matkustaa esimerkiksi Italiaan tutkimaan renessanssin mestareita, vaikkapa Donatellon ja Michelangelon tuotantoa ja huokailla niiden nerouden perään.
Ionisoiva hammasharja (?).
Taiteen alueellakin kehitys ja edistys sekoittuvat helposti. Moni aihepiiri ja ilmaisukeino muuttuu ikään kuin ”vanhanaikaiseksi”. Näin moni ajattelee, vaikka voikin samaan aikaan matkustaa esimerkiksi Italiaan tutkimaan renessanssin mestareita, vaikkapa Donatellon ja Michelangelon tuotantoa ja huokailla niiden nerouden perään.
Olen lakannut uskomasta siihen, että hammasharjat muuttuisivat vuosi vuodelta paremmiksi. Taiteen osalta tällaista uskoa on vaikea perustella. Moni kuitenkin yrittää.
Talouden vaikutus taiteeseen on kuitenkin lisääntynyt koko ajan. Tämän on saanut kokea myös suomalainen museoelämä. Esimerkiksi Helsinkiin kaavailtua Guggenheim-museota on perusteltu sillä, että museo näyttäisi sen, minkälainen on uudenlainen, innovatiivinen 2000-luvun museo. Mitään tästä innovatiivisuudesta ei hankkeen selvitysraportista käynyt ilmi ja tulikin mieleen, että museokonseptien luominen on vähän kuin hammasharjateollisuutta. Sisällön sijaan tärkeintä on näennäinen muutos, jonka avulla vain yritetään saada aikaan parempaa tulosta, enemmän massoja liikkeelle.
Kulttuurin osalta parempi tulos on sisältöihin liittyen kuitenkin aina laadullista määrällisen sijaan. Laadullisen määrittäminen on kuitenkin aikaa vievää ja vaikeaa. Tulosvastuullinen ajattelu ei useinkaan siedä pohdinnan hitautta ja mittauskeinojen kompleksisuutta. Kapitalismi tähtää aina kohti monopolia, ja sellaisessa tilanteessa on kustannustehokkaampaa tehdä asioita nopealla syklillä ja käsitellä massoja. Erityistapausten merkitys vähenee, pienet osayleisöt ja yksityinen kokemus menettävät merkityksensä – oli sitten kyse museomaailmasta tai vaikkapa kuntauudistuksesta. Yhteisöllisyys ja laatu ovat tuomittuja kärsimään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti