Julkaistua 524 & 525 & Näyttelykuvia 913: Hajanaista kiistaa rahasta ja yleisöstä & Murtuuko Jerusalemin muuri?

Torstaina ilmestyi tuorein Taide (2/14). Minulla oli siinä kaksi kritiikkiä, toinen kirjasta ja toinen näyttelystä:

Hajanaista kiistaa rahasta ja yleisöistä

Sini Mononen (toim.): Alaston totuus taiteesta. Into 2014.

 

Verkossa toimiva taidejulkaisu Mustekala on täyttänyt kymmenen vuotta ja juhlistaa tätä julkaisemalla pamfletin, joka keskittyy kolmeen teemaan: taidemaailmaan, yleisöön ja kritiikkiin. 

Akateemiseen taidepuheperinteeseen ankkuroituva kirjoittajajoukko uskaltautuu siis hieman oman mukavuusalueensa ulkopuolelle eikä ihan aina onnistu siinä. Onneksi ärhäkkyyttä tuovat mukaan pyydetyt vieraskynäkommentoijat, joista osalla on hyvinkin radikaaleja ja yllättäviä näkökulmia.

Pamfletti on tunnetusti kiistakirjoitus, jossa kirjoittaja esittävät kärkevästi kommenttejaan ajankohtaisiin merkittäviin asioihin. Alaston totuus tekee tätä osin, mutta väliin tuntuu siltä, että varsinainen kiistakumppani on hukassa. Näin varsinkin Mustekalan grand old ladyn Irmeli Hautamäen tekstissä ’Kansainvälisyys ja kansallinen projekti suomalaisessa taiteessa’. Hänen ajatuksensa nationalismin varjosta tuntuvat jääneen 1980-luvulle, jolloin alettiin Eric Hobsbawmin myötä keskustella ”keksityistä perinteistä”. Se oli kova juttu silloin, mutta en kuitenkaan kykene oikein tunnistamaan nykytaidemaailmassamme nationalismin ongelmaa. Siis itse substanssissa. Tämä ei tietenkään poista sitä, etteikö markkinaväellä ja taiteenvienti-intoilijoilla oli edelleenkin nationalistisia pontimia, mutta taiteentekijöitä nämä taitavat vain hymyilyttää. Hautamäen juttu olisi 30 vuotta sitten ollut terävää ajankohtaista pamflettikirjallisuutta. 

Paljon terävämmin nykytaidemaailmaan ongelmien ytimeen keskittyy Saara Hacklin, joka pureutuu nykyajan taideinstituutioiden aivan liian vähän keskusteltuihin kehityskulkuihin – muun muassa Valtion taidemuseon säätiöittäminen – ja niiden takana piileviin arvopohjiin. Tässä on aihe, josta on syytä keskustella vielä paljon ja kärjekkäästikin. Asiaa on sivunnut analyyttisemmin ainoastaan Marketta Haila Taiteen (3/13) verkossa julkaistussa netti-extrassa ’Museokonsepti uusiksi?’ Hacklinin erittelemä agentifikaatio – missä osa hallinnosta siirretään kauemmaksi byrokraattisesta ja poliittisesta ohjauksesta – on varsin kaksipiippuinen asia. Haluttu autonomia varmaankin lisääntyy, mutta uudet toimintatavat ja markkina-arvon merkityksen lisääntyminen tuovat omat ongelmansa. Kuten Hacklin toteaa, ”ainakin kehitys näyttää museomaailmassa edellyttävän jatkuvaa ihmeiden tekemistä kengännauhabudjetilla”. Voisi näitä kehityskulkuja nimittää suoraan kurjistumiseksikin. Ja sehän taas voi johtaa siihen, että museoissa nähdään tulevaisuudessa vain varmoja nakkeja tai pahimmillaan sitä, että Hautamäenkin argumentit palaavat ajankohtaisiksi: ei ole varaa juuri muuhun kuin sisäänpäin käpertymiseen.

Hacklinia kirjassa kommentoi Mustarinda-aktivisti Antti Majava, jonka ajatukset antavat lupauksen tulevasta uudesta instituutiokritiikistä. Majava toteaa, että ”instituutioiden valta, samoin kuin niiden byrokraattisuus, on jatkuvasti kasvanut taiteellisten sisältöjen kehittämisen kustannuksella”. Ja näinhän se on. Siksi on rohkaisevaa olla mukana Majavan ajatuksessa: ”Jos abstrakti rahatalous ja hallinto nousevat itsearvoisiksi päämääriksi joita taide (samoin kuin tiede) palvelevat, on meillä todellinen tarve uudelle instituutiokritiikille. Eikä niinkään kävelemällä ulos instituutioista vaan marssimalla niihin ryminällä sisään.”

Entä sitten yleisö? Instituutioiden yleisösuhdetta analysoi Jussi Koitela myös Hacklinia kommentoidessaan: ”Isompien yleisöjen haikailu ja laajojen erilaisten yleisöiden loputon palvelu karsii instituutioilta mahdollisuuksia nimenomaan vaihdon ja keskustelun foorumeina, koska tällöin instituutio keskittyy palvelemaan yleisöä eikä pohtimaan arvojaan tai tekemään aktiivista yhteiskunnallista työtä näiden arvojen pohjalta.” Koitela ennustaa instituutioista pakenemisen kiihtyvän lähiaikoina. Tähänkin ajatukseen on helppo yhtyä.
Sini Mononen pohtii yleisöä, elitismiä ja populismia omassa kontribuutiossaan ja päätyy siihen hämmentävään puuroja ja vellejä sekoittavaan ajatukseen, että yksi yleisön tapa olla elitististä on kieltäytyä tarjolla olevasta tiedosta ja tuomita taide elitistiseksi. Näinhän meillä toki tehdään, mutta kai eliittiin sentään liittyy rahan ja vallan kietoutuminen. En näillä eväillä vielä lähtisi nimittämään perussuomalaisia taideyleisön elitismin edustajiksi. Toki heistä voi sellaisia joskus tulla – sitten kun esimerkiksi kulttuuriministeri on persu ja museoiden johtokunnissakin heitä on enemmän kuin se yksi satunnainen.

Kritiikin ahdinkoon ja tulevaisuuteen ei pamfletin teksteillä ole kovin paljon lisäämistä siihen viime vuosien palstakilometrimäärään, jonka erilaiset valitusvirret ovat tuottaneet. 

On pakko tunnustaa, että edellä ehdin vain raapaista muutamia pamfletin ulottuvuuksia. Siitä on taatusti pohjaksi monelle tulevaisuuden keskustelulle, joten avaus on varsin tervetullut. Avasi se minunkin silmiäni, koska olen aina pitänyt mustekalalaisia hieman liian käpertyneinä omaan akateemiseen perinteeseensä. Käykäämme siis keskustelua ja vallatkaamme byrokraattiset ja uusliberalismia nöyristelevät instituutiot!

*** 

Murtuuko Jerusalemin muuri?

Back to (the) Square 1

Forum Box, Helsinki 7.–30.3. 

Checkpoint Helsingin järjestyksessä toinen näkyvä hanke keskittyy katutaiteeseen ja arabimaailmaan. Yhteistyössä 15-vuotisjuhliaan viettävän Forum Boxin kanssa järjestetty näyttely Back to (the) Square 1 kokoaa yhteen joukon egyptiläisiä ja palestiinalaisia taiteilijoita, joiden työskentely on tapahtunut pitkälti kaduilla – vuoden 2011 arabikevään alkukuohunnan myötä ja sitä seuranneiden, osin varsin dramaattisten takaiskujen saattelemana. Inhimillisesti katsoen kammottavin tapahtumaketju on käynnissä sisällissotaa käyvässä Syyriassa. Tilanteen absurdeista lisäpiirteistä kertoo muun muassa se, että omia kansalaisiaan vastaan sotaa käyvä Syyrian hallinto on juuri hyväksynyt lain avaruusohjelman kehittämisestä – siis maassa, missä sisällissodan uhreja on jo yli 100 000.

Tällaista taustaa vasten ei ole ihmeellistä, että se rajuin yhteiskunnallinen taide, joka on jalkautunut kaduille ja kansan pariin, on usein myös mustan huumorin höystämää. 

Varaslähtö näyttelylle tapahtui kulttuurikeskus Andorrassa, jossa esitettiin 4.3. palestiinalaisen Khaled Jarradin dokumentti The Infiltrators (2012). Jarradin vähän yli tunnin mittainen dokumentti kuvaa raakaa todellisuutta varsin raa’alla metodilla: kamera juoksee mukana, kiipeilee tikapuilla ja kyttää puskissa mahdollisuuksia ylittää jo kymmenisen vuotta pystyssä ollut Länsirannan eristysmuuri, joka eristää palestiinalaisia muun muassa terveydenhoitopalveluista, omista pelloistaan ja vaikeuttaa heidän työssä käymistään sekä toisaalta pääsyä uskonnollisten ihmisten tärkeille paikoille, kuten Jerusalemin Temppelivuorella sijaitsevaan al-Aqsan moskeijaan – yhteen islamin pyhimmistä paikoista.

Palestiinalainen jää kiinni. Khaled Jarrad, The Infiltrators. 

 

Elokuvassa oli jopa absurdin hauskoja kohtia. Pojat ujuttavat muurin läpi pientä reikää pitkin ka’ak-leipää – lastina on tuhat leipää. Selitys puuhalle ei suinkaan ole Länsirannan nälänhädän lievittäminen vaan se, että muuri nousi erään leipurin leipomon ja kaupan väliin, jolloin tuotteiden siirtäminen Jerusalemin puolella olevaan kauppaan hankaloitui. Jarrad osui vahingossa paikalle ja antoi kameran käydä. Pojille kyse on jo normaalista arjesta.

Katutaide on Suomessa kokenut viime vuosina voimakkaan uuden tulemisen sitten ”klassisen” 1980-luvun – varsinkin Helsingin Stop töhryille -kampanjan ja nollatoleranssin kuolemisen jälkeen. Asiaa on epäilemättä auttanut se, että Suomessa on vuodesta 2011 toiminut urheilu- ja kulttuuriministeri, jolla on katutaidetaustaa ja asiaan liittyvää aktivismia jo Helsingin kaupunginvaltuustossa toimimisestaan asti. 

Suomalainen katutaide ei kuitenkaan ole koskaan ollut järin yhteiskunnallista. Viime vuosien näkyvin poliittinen katutaiteilijamme Sampsa on hänkin jenkkitaustainen. 

Forum Boxin näyttely on tärkeä monessa suhteessa. Se on kiinnostava niille, joille poliittinen kuvasto ja kuvanluku kulttuurisine erityispiirteineen ovat tärkeitä. Se on myös kiinnostava kansainvälisessä dialogissa. Se kertoo siitä, miten arabikevään aktivistitaiteilijat ankkuroituvat moneen perinteeseen. Mukana on niin perinteistä islamilaista kalligrafiaa kuin läntisen maailman graafisen suunnittelun virtauksia – monen suomalaisen katutaiteilijoiden tavoin nämä Lähi-idän kollegat löytävät leipätyöpaikkansa graafisen suunnittelun alalta, jolloin virtaukset kaduilla ja studioissa liikkuvat molempiin suuntiin.

Tekijät ovat myös varsin tietoisia siitä, mitä tapahtuu, kun tällainen taide siirretään turvallisen maan turvalliseen galleriatilaan – jopa hyvin ironisesti, kuten Ahmed Hefnavy, jonka installaatiot ottavat suoraan kantaa esityskontekstiinsa: vitriiniin sijoitettu Kyynelkaasuase museossa ja näyttelytilaan levittäytyvä Kyynelkaasu iskee näyttelytilaan. Avajaisissa yleisö sai myös juoda jääkaapissa tarjolla ollutta mellakkajuomaa. Tölkissä luki 6230 Riot CS Smoke, ja sisällä oli raikasta mangomehua Egyptistä. Paikalla olleen Hefnavyn hymy oli moniselitteinen, kun näyttelyn avannut kulttuuriministeri kulautti juoman naamaansa salamoiden räiskiessä.

Ahmed Hefnavy, Kyynelkaasuase museossa.

Tärkeintä lienee näyttelyn kahtalainen dokumentaarinen luonne. Iso osa teoksista dokumentoi sitä, mitä Kairon kaduilla oikeasti tapahtui. Esimerkiksi Mosireen-kollektiivin monet videot ovat seurausta siitä dokumentointityöstä, jota kollektiivi on harrastanut. Toistakymmentä ydinhenkilöä käsittävä kollektiivi syntyi tarpeesta, jonka egyptiläistä kansannousua seuranneiden kuvaajien ja sosiaalisen median käyttäjien tuottama jättimäinen materiaalimäärä synnytti. Ryhmän jäsenet tarjoavat mediakolutusta, teknistä tukea, laitteita ja kirjaston taistelua dokumentoiville aktivisteille. He järjestävät myös näytöksiä ympäri maata.

Toisaalta dokumentointia tarvitsee myös taide ja aktivistien käyttämä kuvakieli. On tärkeää, että poispestävät maalaukset ja hiljalleen rispaantuvat ja haalistuvat julisteet jäävät myös elämään jälkipolville. Näyttelyssä on esimerkiksi häkellyttävä runsaasti ripustettuna egyptiläisen pseudonyymitaiteilija Ganzeerin (suom. ’kahle’) julisteita, jotka ovat olleet keskeisessä asemassa arabikevään vallankumouksellisen kuvakielen synnyssä.

Ganzeerin paskansyöntijuliste.

Egyptiläinen Hany Rashed on keksinyt nerokkaan dokumentointitavan: hän on valmistanut hellyttävän poikamaisia miniatyyrimalleja Kairossa nähdyistä seinämaalauksista.
Palaan vielä Jerusalemin muuriin, jonka herättämä paikallinen keskustelu kertoo myös katutaiteen eettisistä ulottuvuuksista. Länsirannan eristysmuuri on ollut loistava jättimäinen graffitialusta, jota ovat hyödyntäneet supertähti Banksya myöten monet sekä paikalliset että kansainväliset katutaiteen aktivistit. Paikallinen asujamisto ei kuitenkaan ole aina katsonut touhua hyvällä. Osa palestiinalaisista on sitä mieltä, että muurista ei saa tehdä esteettistä objektia, sitä ei saa kaunistella. Monen mielestä muurin pitäisi näyttää tylyt kasvonsa juuri sellaisena kuin israelilaiset sen rakensivat. Yksi vaihtoehto on tietenkin se, että sille käy kuin Berliinin muurille, jonka kansa moukaroi pirstaksi. Tätäkin on jo yritetty, kun viime marraskuussa joukko aktivisteja teki Ramallahin lähellä isoja reikiä muuriin ja murskasi osia siitä. Onko tämäkin katutaidetta?