Julkaistua 529 & Näyttelykuvia 917: Todellisuuden tavoittamisen keinoista

Maanantaina oli taas Galleria Ortonin avajaisten vuoro. Toukokuun taiteilija on Sanna Korteniemi (s. 1986), jonka varsin kiinnostavaa työtä olen saanut seurata jo aiemminkin – olin nimittäin hänen lopputyönsä lausunnonantaja viime vuonna. Tänään kirjoitin gallerian verkkosivuille esittelyn, jossa yritin muistella jotain siitä, mitä avajaispuheessa sanoin:

Todellisuuden tavoittamisen keinoista

Vuonna 2013 Kuvataideakatemiasta valmistunut kuvanveistäjä Sanna Korteniemi (s. 1986) on tähänastisessa tuotannossaan lähestynyt aiheitaan lähinnä sekä piirtäen että veistäen. Näin myös Galleria Ortonin näyttelyssä, jossa on mukana viisi piirustusta ja kaksi veistosta. 

Sanna Korteniemi, taustalla piirustus Huone, 2014. Kuva: Sirpa Viljanen.

Moni veistäjä tunnetaan hienona piirtäjänä, ja yksi selitys on varmaan se, että kolmiulotteisen muovaamisen tai veistämisen toistojen tuottama muistijälki näkyy väistämättä myös kaksiulotteisessa työskentelyssä – ilman että tekijä pyrkisi suoranaisesti kolmiulotteisuuden illuusioon. 

Korteniemi kuitenkin näyttää veistotaiteen plastisten arvojen ja piirtämisen merkityksen kuvataiteelle salakavalasti, rivien välistä – ottamatta asiaa lainkaan varsinaiseksi kohteekseen. 

Korteniemi on kiinnostunut näkemisestä ja havainnosta sekä tavasta, jolla niitä esitetään ja yritetään esittää. Kansanomaisesti tarkastellen hyvä piirtäjä on sellainen, joka osaa piirtää tunnistettavaa ja näköistä. On kuitenkin tunnettua, että esimerkiksi eri kulttuureissa ja niiden perinteissä kuvallisesti esitetyt asiat näyttävät täysin erilaisilta. Toisen kulttuurin konventiot saattavat toisen mielestä näyttää vääriltä. 

Maisema, rautalanka, maali, 2012. Kuva: Sirpa Viljanen.

Korteniemi piirtää tarkasti ja näköistä, mutta jokin hommassa vinksahtaa. Väliin hän piirtää niin tarkasti ja niin näköistä, että lopputulos ei olekaan esitetyn asian ”näköinen” – pikkutarkka tekeminen tuottaa ”väärän näköisen kuvan”. Mieleeni tulee Paul Cézanne, jonka maalauksissa asiat olivat usein ikään kuin vinksallaan, vaikka hän pyrki esimerkiksi impressionistien hetkellisesti häivähtävän todellisuuden sijaan jonnekin syvemmälle asioiden todellisuuteen. Ranskalaisen filosofi Maurice Merleau-Pontyn mukaan tämä johti paradoksiin: Hänen taiteensa ”etsii todellisuutta luopumatta aistimuksesta, hyväksymättä muuta opasta kuin välitön vaikutelma luonnosta, rajaamatta ääriviivoja, kehystämättä väriä piirroksella, sommittelematta perspektiiviä, sommittelematta maalausta”. Tästä syntyy ranskalaisen maalarin Émile Bernardin mukaan Cézannen itsemurha: ”Hän tähtää todellisuuteen ja kieltää itseltään keinot sen tavoittamiseen.” Juuri näin toimii Korteniemikin, mikä on aika rohkeaa, koska lopputulos saattaa siis monen mielestä näyttää väärin tehdyltä. 

Korteniemen ripustus on niukka – se on yhtä niukka ja fragmentaarinen kuin hänen teoksensakin. On kun hän osoittaisi vähäeleisyydellään, mitä teoksista puuttuu. Tässä suhteessa Korteniemen piirustuksetkin ovat varsin veistoksellisia, koska niiden vähäeleiset ja merkityksiä karttelevat elementit tuntuvat asettuvan koko ajan tilaan, illusoriseen tai kuin itsensä poissaolona esiin pakottavaan. 

Korteniemi saa ovelasti katsojankin kysymään omia keskeisiä kysymyksiään: mitä pitää nähdä, miten läheltä tai miten kaukaa, jotta vuorovaikutus representoidun kohteen ja katsojan välillä olisi mielekäs.