maanantai 23. helmikuuta 2015

Julkaistua 606: Ryhtiä katsomiseen

Ja tällaisen kirja-arvostelun kirjoitin viime torstaina ilmestyneeseen Taiteeseen (1/15). Ihan tyytyväinen juttuun en ole, koska oli pakko esitellä kuvailevasti tutkimuksen sisältöä, ja sitten käytettävissä olevat merkit olikin yhtäkkiä jo kulutettu. Tämä teksti on ikään kuin johdanto, joka jää kaipaamaan analyysia. Mutta lukekaa ihmeessä tämä Silja Rantasen (s.1955) kirja; se on tärkeä nykytaiteellinen puheenvuoro ja aidosti laadukasta tutkimusta, josta riittää keskusteltavaa vielä pitkään.

Ryhtiä katsomiseen


Silja Rantanen: Ulos sulkeista. Nykytaiteen teosmuotojen tulkintaa. Kuvataideakatemia 2014.
 
Olen usein miettinyt sitä, miten postmodernin katsotaan heittäneen modernismin sääntöjärjestelmineen romukoppaan. Tähän on yhdistynyt jopa yritys poistaa modernismiin liitetty muodon problematiikka kokonaan. Ketä se enää kiinnostaisi? 
Kaikki taideteokset saavat kuitenkin jonkinlaisen muodon, eikä se useimmiten ole satunnainen – paitsi jos taitelija päättää käyttää muotona nimenomaan satunnaisuuden tuottamaa rakennetta, jolloin sitäkin on tarkasteltava yhtenä muotoratkaisuna. 
Nykytaiteeksi määritellyillä teoksilla on kuitenkin paljon toisiaan muistuttavia piirteitä, joiden taustalla on samanlaisia muotoon liittyviä ratkaisuja. Miksi olen viimeisen 15 vuoden aikana nähnyt niin paljon valokuvateoksia, joissa esiintyy selin kuvattu henkilö? 
Kuvataideakatemian tuorein tohtorin opinnäytetyö, Silja Rantasen tutkimus nykytaiteen teosmuodoista pureutuu teosmuotojen ongelmaan. Rantasella on tarkastelussaan pitkä ajallinen kaari, joka antaa perspektiiviä ja tuo mukaan myös muotoon liittyvän muutoksen tematiikan. Rantanen toteaa: ”Muodon käsite on muuntuva ja moninainen. Jokin, jota aiemmin pidettiin muodottomana tai informalistisena, ei enää ole sitä.” Aika tuottaa uusia jäsentelytapoja, ja ehkä juuri nyt on korkea aika katsoa nykytaidetta tässäkin suhteessa. 
Rantasen tutkimus on ensyklopedinen muodostaessaan 16 teosmuodon analyysin, mutta samalla se toimii – ehkä jopa riemastuttavasti – vailla taidehistorian tuottamaa kaanonia. Hän on valinnut esimerkkimateriaalinsa yli 30 vuotta kestäneen ammatillisen katsomisensa kautta eikä lähihistoriaa summanneen hierarkkisen systeemin avulla. Epäilemättä näkökulmien valintaan on vaikuttanut myös hänen toimintansa vuodesta 2010 maalaustaiteen professorina Kuvataideakatemiassa. Hän on selvästikin kuunnellut oppilaitaan. 
Rantasen teoreettinen taustamateriaali on rikasta: mukana on yhtälailla tämän vuosisadan alun Nicolas Bourriaudin relationaalinen estetiikka kuin viime vuosisadan alun venäläinen formalismi, joka tuntuu tekevän paluuta: olisiko jopa oireellista, että Kuvataideakatemian ensimmäinen tohtori (2001) Jyrki Siukonen on juuri julkaissut kirjan kirjallisuusteoreetikko Viktor Šklovskista (1893–1984), joka on yksi tuoreimman tohtorin keskeisistä teoreettisista lähteistä? 
Moni kysymys avaa Rantasen käsittelyssä uusia ulottuvuuksia, varsinkin kun mukana on taiteilijan ammatillisen katseen ja pitkän kokemuksen tuottama tarkkuus ja sellaiset lukutavat, jotka eivät ei-taiteilijalle aina juolahda edes mieleen. Ja kuitenkaan Rantanen ei jää taiteen sisäisiin maailmoihin, vaan ulottaa katseen jälkeen ajattelunsa filosofian, sosiologian ja ympäröivän yhteiskunnan kysymyksiin. Myös toisiin taiteenlajeihin: ”Huomattavan monia moderneja ja nykytaiteen teoksia on mahdollista ja järkevää analysoida toisten taiteenlajien tulkintateorioiden avulla.” 
Tutkimuksen ensyklopedinen rakenne on selkeä. Hän aloittaa teosmuodoista, jotka ovat sidoksissa moderniin: kuvan toisto, sarja, kollaasi, liikkuja, kaavakuva. Sitten hän jatkaa taiteenlajien rajat ylittävillä teosmuodoilla: kuvaelma, paikka, pienoismalli, työhuone, luettelo, puheenvuoro. Ja koska yksi iso siirtymä taidepuheessa on ollut näkökulman vaihdos substanssista kontekstiin sekä representaatiosta presentaatioon, on loogista, että Rantasen kolmas pääryhmä käsittelee taiteen ja todellisuuden yhtymiseen tähtääviä teosmuotoja: tosiasia, pitkä kesto, esine, kalvo ja raaka-aine. 
Rantanen ei ujostele esittää löydöksiään selkeinä väitelauseina. Koin osan niistä suorastaan huoneentaulumaisiksi. Vaikkapa: ”Nykytaiteilijat tuottavat paikan muotoisia taideteoksia, jotka voi tulkita taiteelliseksi synteesiksi ripustuspaikasta, yhteisöllisestä paikasta ja diskursiivisesta paikasta. Paikka on nykytaiteessa samalla kertaa tilakokemuksen aiheuttaja ja sen symboli.” Näitä on kirjassa paljon. 
Ihan kaikkeen en Rantasen tutkimuksesta vastauksia saanut. Minua askarruttaa vieläkin kysymys siitä, minkä teosmuodon alle sijoitettaisiin nykyvalokuvataiteilijoiden mieltymys kuvata ihmisiä seisomassa selin kameraan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti