Tätä nyt ei vielä ole julkaistu, mutta järjestäjätaho oli sitä mieltä, että pannaan tämä ilmoille etukäteen, jos joku suunnittelisi Rooman matkaa. Lauri Laineella (s. 1946) on nimittäin näyttely Galleria Angelicassa Roomassa (14.10.–4.11.2016). Mukana on sekä edellisen Galleria Heinon näyttelyn kahta sarjaa että runsaasti uusia töitä samasta tematiikasta kehiteltynä. Myöhemmin näyttely jatkaa Espanjaan – aika ja paikka ovat vielä väännössä. Tein julkaisuun johdantotekstin:
Barokkinen
abstrakti
Barokkia
on pidetty toisinaan renessanssin rappioilmiönä. Vastaavasti jotkut ovat
pitäneet postmodernia modernin rappiona. Rajoja siirtymille on ollut vaikea
hahmottaa, varsinkin kun uusia metatasoja sekä ristikkäisviittauksia syntyy
koko ajan.
Yksi metatasoista syntyy taidemaalari Lauri Laineen työhuoneella. Hänet voi vaivatta liittää sekä barokin että postmodernin jatkumoon. Analogia on sinällään luonteva, mutta sen paremmin rappioon kuin ohjelmalliseen dekonstruktioonkaan Laineen työskentelyä ei kannata typistää. Hän ei niinkään tuo esiin teemojensa ristiriitaisuuksia tai häilyvyyttä vaan lähestyy aihettaan kuin maalari. Kirjallisuuden intertekstuaalisuudelle analogisesti voi todeta, että Laine maalaa maalauksiaan näkemiensä maalausten pohjalta – yhdistäen niihin elämänkokemuksensa. Kyse ei kuitenkaan ole henkilöhistoriasta, ei narratiivista, vaan useimmiten taidemaalarin arkisesta visuaalisesta kokemuksesta, havainnosta jota ei tarvitse yrittää jäljentää illusorisesti vaan joka jää elämään hetken tunteena värien, valojen ja varjojen leikissä palaten satunnaisina epälineaarisina muistikuvina maalausprosessin myötä. Täytyy painottaen vielä muistuttaa, että taiteilijalle ominaisen katseen lisäksi taiteen historiakin on osa arkista henkilöhistoriaa ja elämänkokemusta. Se on lukemattomia museokäyntejä, isojen kirjojen painosta notkuvia kirjahyllyjä ja tuhansien maalausten näkemistä.
Soittaja IX, 2014, öljy, 215 x 140 cm.
Jos heiluriliikkeen toisessa ääripäässä olisi historismi, ei Laine sinnekään lokeroituisi. Hänen lähestymistapansa on ymmärrettävästi joiltain osin historistinen – onhan hän ponnistanut miltei ohjelmallisesti menneiden vuosisatojen maalaustaiteesta, aikoinaan varhaisrenessanssista ja nykyään barokista. Hänen työtään on epäilemättä hedelmällistä tarkastella tradition viitekehyksessä, mutta hän ei esimerkiksi yritä rekonstruoida innoituksensa lähteitä tekemällä niitä jollain toisella kielellä nykykatsojalle ymmärrettäväksi. Hänelle itselleen hänen taiteensa ei ole paluuta jonnekin vaan nykypäivää, ja katsojalle sen tulee olla nykytaidetta.
Pieni soittaja IV, 2016, öljy, 78 x 50 cm.
Taiteen verbalisoiminen on usein koettu vaikeaksi, ja sanoihin on kuvataiteen yhteydessä suhtauduttu toisinaan jopa vihamielisesti. Laine ei ole vihamielinen, mutta kun hän sanoo keskustellessamme toistuvasti ”tietty”, ”oikea” – jonka hän saattaa tivatessani korjata ”luontevaksi” – tai ”sopiva”, herättävät lisäkysymykset yleensä vain pitkän hiljaisuuden, joka tuo mieleeni Ad Reinhardtin kuuluisan modernistisen ilmaisun: ”Taide on taidetta. Kaikki muu on kaikkea muuta.” Mukana on epämääräisesti maalauksen sisältämä tunne, jonka rakenneosia on vaikea – ellei mahdoton – rationaalisesti eritellä: vuosien maalaamisen tuottama tietoisuuden kaltainen varmuus siitä, mikä on oikein ja mikä toimii, mutta selkeää tietoisuuttakaan se ei enää ole.
***
Barokki oli nimityksenä alun perin halventava – aivan kuten fauvismi myöhemmin. Nimityksen etymologinen alkuperä on kiistanalainen: baroco on yksi syllogismin tyyppi, mitä kautta se on muuntunut maallikkokielessä tarkoittamaan ’kummallista ajatusprosessia’, espanjan barrueco tarkoittaa ’epäsäännöllisen muotoista helmeä’. Ovatpa jotkut kaupanneet termin synnyksi italialaista taidemaalari Federico Baroccia (c. 1526–1612). Termiä käytettiin ensimmäistä kertaa 1700-luvulla musiikkiin liittyen, jolloin Jean-Philippe Rameaun (1683–1764) oopperassa oli anonyymin pilalehtikriitikon mielestä kyse koherentin melodian puutteesta ja kaikkien mahdollisten sävellyksen keinojen yhdistämisestä.
Barokki oli nimityksenä alun perin halventava – aivan kuten fauvismi myöhemmin. Nimityksen etymologinen alkuperä on kiistanalainen: baroco on yksi syllogismin tyyppi, mitä kautta se on muuntunut maallikkokielessä tarkoittamaan ’kummallista ajatusprosessia’, espanjan barrueco tarkoittaa ’epäsäännöllisen muotoista helmeä’. Ovatpa jotkut kaupanneet termin synnyksi italialaista taidemaalari Federico Baroccia (c. 1526–1612). Termiä käytettiin ensimmäistä kertaa 1700-luvulla musiikkiin liittyen, jolloin Jean-Philippe Rameaun (1683–1764) oopperassa oli anonyymin pilalehtikriitikon mielestä kyse koherentin melodian puutteesta ja kaikkien mahdollisten sävellyksen keinojen yhdistämisestä.
Maallikkokatsojan silmissä ja mielessä barokkinen on edelleenkin lähinnä runsasta ja rönsyilevää, mahtipontistakin.
Laineen
työskentelyssä näitä kliseisiä elementtejä ei ole. Hän on jo pitkään hakenut innoitusta barokin maalaustaiteesta. Viimeisimpänä
Francisco de Zurbaránin (1598–1664)
naispyhimysteoksista, joita hän maalasi useina sarjoina 1630-luvulta eteenpäin.
Vastaavasti Laineellakin ovat sarjat kasvaneet – mutta toisin kuin Zurbarán,
Laine on varioinut sarjojaan figuurien taustojen ja niiden värimaailman kautta.
Pieni soittaja I, 2016, öljy, 70 x 50 cm.
Laineen teokset eivät ole barokkikliseiden mukaisesti kovin runsaita ja rönsyileviä – teokset ovat saaneet esimerkiksi taidehistorioitsija Altti Kuusamon toteamaan, että Lainetta on pääosin puhutellut barokin ”kuulas plastiikka”.
Barokkinen
mieltyy luontevasti epäformaaliksi – vaikkapa renessanssin rationaalisen
sommittelun vastapooliksi. Epäsäännöllisellä helmellä ei ole rotaatioakselia. Tästä
ei ole pitkä matka postmoderniin, ja juuri postmoderniin Lainetta on Suomen
taiteen lähihistoriassa mieluusti kytketty. Hän ei itsekään täysin vastusta
ajatusta, mutta mitään postmodernismin manifestia hän ei olisi
allekirjoittamassa. Hän ei itse asiassa näe kubismin – barokin lisäksi toinen
hänen intohimoinen kiinnostuksen kohteensa – ottamissa vapauksissa suurtakaan
eroa postmodernin vapauksiin. Toisaalta hän tunnistaa työssään sen, miten
nouseva postmoderni vaikutti: ”Kyllä se epäilemättä vaikutti
ajattelutapaani ja suhteeseeni traditioon – en varmaankaan olisi maalannut näin
ilman 1980-luvun postmodernismin hyökyä. Toisaalta töistäni puuttuvat kokonaan
postmodernistiset ironian ja anakronismin tunnusmerkit.”
Laineen
työskentelyssä onkin siis yhtälailla vaikutteita myös modernismista, eikä hän
koe sitä lainkaan ongelmaksi. Syy on varmaankin juuri se, että Laine ei lähesty
tematiikkaansa narratiivisten ulottuvuuksien kautta. Hän katsoo taidehistoriaa
toisin kuin maallikkokatsoja, jolle tuo historia on opetettu tiettyjen
tyylillisten ulottuvuuksien kautta ja tiettyinä maalausten aihepiireinä. Hän on
ennen kaikkea taidemaalari, joka sellaisena miettii häpeilemättä maalauksen
formaalisia ulottuvuuksia: ”Uskallan puhua formaalisista asioista, koska ei
maalari voi niitä välttää.”
Figuuri ja soittimet III, 2015, öljy, 120 x 100 cm.
Mutta miksi juuri Zurbarán? ”Hänen työnsä vaikuttavat intensiteetillään ja tietyllä abstraktilla ajattomuudellaan. Ne poikkeavat muusta 1600-luvun maalaustaiteesta värin- ja tilankäytöltään. Väri on rikasta, maalausten figuurit ovat lähellä kuvapintaa ja luonnolliset perspektiivit saattavat puuttua.” Myös kubistit kiinnostuivat Zurbaránista samoista syistä, ja varsinkin Juan Gris’n (1887–1927) ja synteettisen kubismin vaikutus näkyy Laineen töissä, jotka ovat kuin barokin ja kubismin synteesiä. Analyyttisen kubismin hajotettua aiheen yhtenäiseen kuvapintaan alkoi esimerkiksi Gris’n kollaasien myötä perusmuodoista syntyvien kombinaatioiden myötä uuteen todellisuuteen viittaavien muotojen aika. Kubistit tavallaan rehabilitoivat joitain barokin maalareita – erityisesti Zurbaránin. He olivat myös kiinnostuneita El Grecosta (1541–1614) ja Georges de La Tourista (1593–1652). Tietyssä mielessä Laine jatkaa siitä, mihin Pablo Picasso (1881–1973) ja Gris jäivät. Metatasoja on kertynyt vain lisää, koska Picasso ja Gris ovat hekin jo osa taidehistoriaa, ja sellaisina tutkimuksen ja monien uusien tulkintojen kohteita. Näin aika tuottaa uusia tasoja ja niiden kerrostumia.
Tätä
tutkimusta Laine vie eteenpäin, mutta samalla hän korostaa että ei ole tutkija,
niin kuin nykyään monet taiteilijat itseään nimittävät. Vaikka hän on
kiinnostunut kulttuurihistoriasta, hän ei ole erityisen kiinnostunut siitä,
miten barokki-ihmiset aikansa maalaukset näkivät vaan sitä, miten hän itse ne
näkee. Hän tutkii, elää ja kokee. Maalaus on tätäkin kautta synteesi – ei vain
formaalisten ulottuvuuksiensa suhteen.
Laineen
tutkimustyö on kuitenkin melko vakavaa. Kun täytyy lähetä matkaan, on
lähdettävä matkaan. Hän on esimerkiksi tuntenut Zurbaránin jo 1970-luvulta,
mutta 2010-luvun mittavista näyttelyistä hän on nähnyt kolme: oli pakko lähteä Ferraraan,
Sevillaan ja Madridiin. Maalarin on nähtävä maalaus luonnossa. Kuva kirjassa
näyttää ehkä aiheen ja kertoo viitteellisesti maalaamisesta mutta ei näytä
sitä, miten sivellintä on kussakin kohdassa käytetty, miten väri leviää, mikä
on paksuus, mikä kerroksellisuus. Maalarin on katsottava pintaa läheltä ja
kaukaa ja sivusta.
Laine
maalaa sarjallisesti, mikä perustuu vertailun tarpeeseen – mutta kyse on
pikemminkin siitä, että hän itse tarvitsee vertailun sen sijaan, että katsojan
tulisi tarkastella kokonaisuutta sarjallisena. ”Sarjallisuus
motivoi varioinnin. Samasta aiheesta tulee mieleen useita vaihtoehtoja, jotka
kaikki haluan maalata. Pieni sattuma voi tehdä jostakin maalauksesta
onnistuneemman kuin toisesta.” Laine ei kehittele teemaa johonkin tiettyyn suuntaan niin,
että sarjallisuus muodostaisi lineaarisen tai orgaanisen liikkeen, jonkinlaisen
kehityskulun tai metamorfoosin. Hän haluaa pikemminkin kokeilla erilaisia
vaihtoehtoja ilman suunniteltua juonenkuljetusta.
Toki
katsojakin tulee vietellyksi vertailuun, ja tätä kautta kunkin yksittäisen työn
karaktääri tulee selvästi esiin. Vaikka Laineen figuureilla ei kasvottomina
olekaan ikään kuin persoonallista luonnetta, muodostuu taustan ja figuurien
välille omanlaisensa jännite, ja toisaalta pienetkin muutokset värimaailmassa
tuovat kullekin teokselle oman luonteensa.
***
Laine sanoo pyrkivänsä kohti abstraktia. Tämä kuulostaa tietysti vähän ristiriitaiselta. Onhan teoksissa tunnistettavia elementtejä: naisfiguuri vaatteineen ja vaatteissa korostettu draperia – klassinen maalaustaiteen koetinkivi, jolla on testattu illuusion tuottamisen kykyä. Laineen tavoitteena ei kuitenkaan ole illuusio. Draperia tuo mukanaan lähinnä uuden maalauksellisen mahdollisuuden, toisen mahdollisen tavan levittää väriä. ”Väri, muoto ja tila ovat läsnä olevia keskeisiä asioita. Abstraktit ja esittävät elementit liittyvät toisiinsa ja vuorottelevat vapaasti samassa maalauksessa. Myös perspektiivit voivat olla väärin – tai niitä ei välttämättä edes ole.”
***
Kaiken edellä kirjoittamani olen tiennyt, hankkinut tietooni ja urkkinut itse Laineelta sanelukoneelleni. Mutta ei tieto pelkästään ole kovin kiinnostavaa. Olen nyt katsonut Zurbaránia enemmän kuin koskaan aikaisemmin elämässäni ja oppinut vähän ymmärtämäänkin, mutta ei se ole Laineen tavoite eikä minunkaan tavoitteeni. Minä katson Laineen maalauksia ja haluan ymmärtää niitä. Siinä ehkä auttaa se, että ymmärrän niiden kerroksellisuuden sekä kerroksellisina maalauspintoina että historiallisten, toisiaan kommentoivien kerrostumien väliaikaisena metatasona, joka itse jonain päivänä on jälleen osa taiteen historiaa ja uusien metatasojen loputtomien kasaantumisten rakenneosa.
Soittaja X, 2014, öljy, 215 x 140 cm.
Minulle paljon oleellisempaa on kokemus tässä ja nyt. Laineen teosten edessä. Voin toimia kuin hän itsekin: mennä lähemmäksi ja sitten taas loitontua. Katsoa siveltimen jälkeä tarkkaan ja sitten kauempaa näennäisesti yhtenäisten väripintojen vuorovaikutusta. Kysymättä lupaa taiteilijalta saatan miettiä taustojen abstrakteissa pinnoissa yhtäläisyyttä Mark Rothkon (1903–1970) väripintojen tuottamalle draamallisuudelle ja toisaalta figuurien ja taustojen välisen jännitteen tuottamaa muistumaani Giorgio de Chiricon (1888–1978) metafyysisten maisemien melankolisuudesta – sillä melankolinen Laine selvästikin toisinaan on. Ja voi katsojallekin tulla väliin varsin formaalinen olo: menen taas lähemmäksi nähdäkseni sen, miten eri tavoin sivellintä on käytetty pukujen juhlavassa draperiassa, soitinten kaltaisten esineiden selkeämmissä muodoissa ja taustan kerroksellisuuden paljastavassa syvyyden vaimeassa mutta samalla emotionaalisesti tehokkaassa illuusiossa. Hetken luulen katsovani Lainetta kuten Laine katsoo Zurbaránia ja muistan samalla erään kuvanveistäjäystäväni toteamuksen: ”Laineella on yksi Suomen nykytaiteen hienoimmista siveltimenjäljistä.”
Olen
huomannut, että paljon nähtyään kiinnostus kokonaisvaikutelmaan korostuu ja
sitä unohtaa usein tarkastella maalausta erikseen teknisenä suorituksena –
suoritus välittyy lähinnä vain mahdollisesti havaittavana virheenä. Nyt huomaan
pitkästä aikaa, etteivät kokonaistunnelman aistiminen ja pinnan tarkempi tarkastelu
ole ristiriidassa. Katsomiskokemuskin voi muodostua synteesiksi. Laineen
innoittamana päädyn runoon, joka on formaalisilta ulottuvuuksiltaan kuin haikun
kaltaisen runon ja baroco-muotoisen syllogismin synteesi:
kaikki mikä antaa tietoa
on historiallista,
jotkut väriyhdistelmät
eivät ole historiallisia,
jotkut väriyhdistelmät
eivät anna tietoa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti