Julkaistua 825: Ilman isoisää

Ja lisää rästejä. Voiman 2/17 liitteenä julkaistiin Häiriköt-päämajan Kansa taisteli. Kirjoitin siihen jutun, jossa vihdoin tajusin olevani sodan uhri: 

Ilman isoisää

Opiskelin aikoinani muun muassa suomalais-ugrilaista kansatiedettä ja kulttuuriantropologiaa. Ystäväpiiriini kuului tuolloin myös monia uskontotieteilijöitä ja folkloristeja. Kaikilta näiltä perinnetieteiden aloilta opin yhden yleispätevän arkiseen historiankulkuun liittyvän rakenteellisen seikan, joka lienee edelleenkin ainakin osin paikkansa pitävä ja kaikkineen varsin merkittävä: perinteet hyppäävät usein yhden sukupolven yli. Isovanhemman statuksen saavuttaneet ihmiset ovat usein juuri niitä henkilöitä, joiden avulla ylisukupolvinen perinne jatkaa elämäänsä. Tästä minulla on omaakin kokemusta: kuvanveistäjäisäni, joka on myös saanut puusepänkoulutuksen, opetti pojalleni – josta sittemmin tulikin puuseppä –kaikkia niitä hauskoja ja kiinnostavia kädentaitoja, joita hänellä ei ollut minulle aktiivisempina ja kiireellisempinä työvuosinaan aikaa opettaa. Tämä havainto veti vähän haikeaksikin.

Näen miltei joka päivän nämä merkit kahdessa naapurirakennuksessani. Ne ovat jälkiä Helsingin pommituksista, joissa isoisäni kuoli.

Olen kasvanut ilman isänpuoleista isoisääni. Suutarina toiminut Teodor Vilhelm kuoli Helsingin pommituksissa vuonna 1944. 1900-luvun sotaisuudet ovat tuottaneet Suomeen paljon sotaorpoja. Vuosi 1918 tuotti noin 20 000 huoltajansa menettänyttä lasta, vuodet 1939–45 jättivät jälkeensä noin 50 000 sotaorpoa. Sotaorvotkin ovat traumojensa takia olleet hiljaa vuosikymmeniä, ja viime sotienkin tuottama orpous on alkanut tuottaa muistelmakirjallisuutta ja yhteisen kohtalon jakaneiden vertaistoimintaa vasta vuosituhannen vaihteessa – uhrien eläköidyttyä. Mutta entä se hirvittävä kulttuurinen tappio, jonka sotaorpous on tuottanut ylisukupolvisesti? Miten mitata arvo sille kaikelle, mikä on hävinnyt potentiaalisten perinteensiirtäjien kuoltua liian aikaisin? Minkälaisin menetelmin siirtää se esimerkiksi kansantalouden kielelle? 

Ilman isoisää kasvaminen ei ole erityisen traumaattista. En minä ainakaan koskaan oikein osannut edes kaivata sellaista ihmistä, jota ei minulle ollut olemassakaan – korkeintaan muutamassa tarinassa ja lähinnä yhdessä valokuvassa. Se kaikki tuli vasta paljon myöhemmin. 

Opiskelin myös poliittista historiaa, ja silloin ehkä ensimmäistä kertaa aloin kaivata isoisääni, joka sai vuonna 1918 kymmenen vuoden tuomion ja istui siitä osan Tammisaaren yliopistossa, jossa oppi edes suutarinammattinsa. Olisi ollut kiinnostava keskustella tenttikirjojen lukemisen lisäksi oman isosiän kanssa noista tapahtumista, joista hänellä olisi ollut ensikäden tietoa – myös sitä arjen historiaa ja  mikrohistoriallista tietoa, joka opiskeluaikoinani alkoi voimallisesti tulla mukaan historiankirjoitukseen. Kuinka paljon paremmin olisinkaan ymmärtänyt vuoden 1918 tapahtumia! Tuli taas varsin haikea olo.

En onneksi koskaan ole oppinut itsenäisyyttämme sotien kautta, en heroisoimaan sotimista. En toisaalta koskaan oppinut pitämään itseäni sotien uhrina, mutta sitähän minä todellisuudessa olen. Nyt sen tajuan. Nyt vanhenevana miehenä osaan kuvitella sitä, mitä kaikkea olisin voinut oppia, jos minulla olisi ollut isoisä. Olisinko minäkin poikani tavoin oppinut joitain kiinnostavia kädentaitoja, jos olisin lapsuudessani istunut Helsingin Toukolassa isoisäni suutarinverstaan nurkassa? Olisinko oppinut ymmärtämään syvemmin Helsingin työläishistoriaa, jota olen vanhemmiten oppinut rakastamaan, tuossa samassa verstaassa juttuja kuunnellen ja ympäristöäni seuraten kuin vain myöhemmin tenttimällä Heikki Wariksen kirjan Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle?