Alaston kriitikko

Voisiko Guggenheim Helsinki olla Troijan hevonen?

2012-02-11T10:37:00.004+01:00

Elämä tuntuu toisinaan amerikkalaiselta paranoialeffalta. Aina kun ryhtyy vähän surffailemaan ja googlettaa sanan 'guggenheim', sitä ajautuu lopulta mitä kummallisimpiin salaliittoteoria-ajatuksiin. Näin minulle kävi viime yönä muutaman viinilasin jälkeen:

Voisiko Guggenheim Helsinki olla Troijan hevonen?

Helsingin Guggenheim-hanke herättää koko ajan enemmän kysymyksiä niistä asioista ja kytkennöistä, joita emme tiedä ja joita kaupunginjohtaja Jussi Pajunen ja museonjohtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén eivät syystä tai toisesta halua meille kertoa.

Tuorein hämmästys oli tietenkin 6.2. uutisoitu tieto Solomon R. Guggenheimin säätiön ja Deutsche Bankin yhteishankkeen, Deutsche Guggenheimin yllättävästä lopettamisesta. Asiaan liittyi ainakin kaksi kiinnostavaa ulottuvuutta.

Ensinnäkin kumpikaan osapuoli ei halunnut julkisuudessa kommentoida lopettamisen varsinaisia syitä. Guggenheimin säätiön omilla kotisivuilla ei tätä kirjoitettaessa (11.2.) asiaa ole kommentoitu sanallakaan. Ikään kuin se ei olisi lainkaan kommentoitava uutinen.

Toiseksi olisi kiinnostavaa tietää, miten kaupunginjohtaja Jussi Pajunen on niin sisällä Guggenheimin asioissa, että hän saattoi omien sanojensa (MTV3, 7.2.) mukaan tietää tämän lopettamisen jo syksyllä. Samalla voisi myös kysyä, että miksi Pajunen antoi prosessin mennä eteenpäin puutteellisilla tiedoilla. Eikö olisi ollut kaupungin edun mukaista käsitellä selvitystyötä jo tiedossa olevien faktojen pohjalta? Tämän sijaan Pajunen vain totesi, että ”minulla ei ole tapana toisten organisaatioiden asioista tiedotella”. Kenen etuja Pajunen ajaa?

Deutsche Guggenheimin lopettaminen herättää itse asiassa paljon lisäkysymyksiä. Juuri samana päivänä nimittäin uutisoitiin (tässä toinen linkki) muitakin kiinnostavia asioita. Deutsche Bankilla ei mene kovin hyvin, ja käynnissä on mielenkiintoisia kauppoja. Guggenheim Partners -niminen sijoituspankki yrittää parhaillaan hankkia itselleen kahden miljardin arvoista osaa Deutsche Bankin toiminnoista.

Mikä on Guggenheim Partners? Se on yksityinen ja kookkaanpuoleinen (125 miljardia dollaria) yhdysvaltalainen investointipankki. Kiinnostavaksi asian tekee se, että sen suhteet Solomon R. Guggenheimin säätiöön ovat sangen läheiset. Sen johdosta ja hallituksen jäsenistä ainakin Mark R. Walter ja Peter Lawson-Johnston II – jonka isoisoisä Solomon R. sattuu olemaan – istuvat myös Solomon R. Guggenheimin säätiön hallituksessa. Guggenheim Partners on myös Solomon R. Guggenheimin säätiön ns. corporate member ja yksi säätiön merkittävimmistä rahoittajista. Guggenheimin säätiöllähän on tunnetusti viime aikoina ollut hieman vaikeuksia rahoituksen hankkimisessa, minkä se itsekin tuoreimmassa (2010) julkaistussa vuosikertomuksessaan toteaa.

Guggenheim Partnersilla on ollut lisääntyvää kiinnostusta pohjoisia alueita kohtaan. Viime vuonna pankki ilmoitti perustavansa arktisten alueiden hyödyntämistä rahoittavan rahaston (Guggenheim Partners Arctic Fund), joka on jo herättänyt pelkoa luonnonsuojelupiireissä. Ensimmäinen iso hanke on muuten rakentaa miljardin arvoinen jättijäänmurtaja. Tästähän suomalaisillakin olisi käytössään tietotaitoa.

Helsingin kaupunginvaltuutetut voisivat yrittää kysyä yllättävän hyvin asioista perillä olevalta Pajuselta lisäkysymyksiä. Miksi Pajunen panttasi hankkeen kannalta merkittävää tietoa? Miten Guggenheim Partnersin kaupat voisivat liittyä Deutsche Guggenheimin sulkemiseen? Mikä on Solomon R. Guggenheimin säätiön ja Guggenheim Partnersin suhteen laatu silloin, kun aletaan lähestyä näitä pohjoisia alueita. Voisiko olla niin, että kohteena eivät siis olekaan venäläiset turistit vaan jotain ihan muuta. Mille kaikelle me antaisimme jalansijaa, jos päästäisimme Guggenheimin tänne?
Vai näinköhän minä vain leffamaista unta? Tiedänhän minä jo nyt viimeistään, että Solomon R. Guggenheimin säätiö on voittoa tuottamaton ja yleishyödyllinen elin.

Näyttelykuvia 577 & 578: Retkellä Inkeriin ja Järvenpäähän

2012-02-10T10:20:00.005+01:00

Keskiviikkona oli taas tarjolla hauska ja monipuolinen retkipäivä. Iltapäivän aluksi kävin Kalliossa Inkerin kulttuuriseurassa tapaamassa seuran puheenjohtajaa Helena Miettistä ja paria inkeriläistaustaista taiteilijaa, Gennadi Leontjevia (s. ?) ja Valeri Nuijaa (s. 1952):

Olen tutustunut tähän kiinnostavaan ja varsin hauskaan porukkaan aikoinaan 1990-luvulla Kaunissaaressa taideleirillä, jossa toimin muutamana kesänä opettajana. Syksyllä palasimme vanhoihin teemoihin, ja nyt ryhdyimme strategioimaan sitä, miten ammatimaiset inkeriläistaiteilijat saisivat omaa edunvalvontatoimintaansa kehitettyä esimerkiksi perustamalla inkeriläisten taiteilijoiden yhdistyksen.
Olin paikalla konsulttiapuna, koska tunnen aika hyvin Suomen taidekentän järjestöelämää. Emmeköhän saaneet jotain aikaankin, joten jäämme kiinnostuksella odottamaan.

***

Sitten illansussa oli muutaman ystävän kanssa odottamassa retki Järvenpäähän. Järvenpään taidemuseossa oli tarjolla hienon taiteilijapariskunnan näyttely Taiteilija ja hänen miehensä (9.2.–27.5.). Kyse oli Outi Ikkalan (1935–2011) ja hänen puolisonsa Seppo Kärkkäisen (s. 1935) laajasta retrospektiivisestä yhteisnäyttelystä:

Molemmat olivat aikoinaan Vapaan Taidekoulun ja Sam Vannin (1908–1992) innoittaman Ryhmä 4:n keskeisiä jäseniä. Nämä olivat siis oikein maalarimaalareita, ja ryhmän viimeisessä yhteisnäyttelyssä vuonna 1969 manifestoitiin aika rankasti: "Epämääräisessä ja opportunistisessa kulttuuripiirissämme jatkamme työskentelyä tietäen, että tulee aika, jolloin selviää: että taiteen keinot ovat toiset kuin sirkuksen. Että kuvataiteen asia ei ole ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin. Että taideteoksen on
kestettävä enemmän kuin 15 minuuttia…"

Tarjolla oli sekä taidehistorian siipien havinaa että aivan kuranttia ja raikasta ilmaisua. Tuntui jotenkin erityisen hyvältä tässä nykyisessä "epämääräisessä ja opportunistisessa kulttuuripiirissämme" katsoa ankaraa maalaustaidetta ja nähdä Ikkalalta muutama oikein klassinen teos, kuten vaikkapa Risteysasema (1968, öljy):

Piipahdin myös viereisen kirjaston lehtilukusalissa, ja eiköhän sielläkin ollut Ikkalan maalaus vuodelta 1985:

Palaan vielä asiaan, koska sain tilaisuuden kirjoittaa Taiteeseen näyttelystä jutun.

***

Museolla oli myös toinen kiinnostava näyttely. Aurora-seura – Eero Järnefelt ja Helsingin yliopiston seinämaalaukset (9.2.–27.5.). Ei Eero Järnefelt (1863–1937) muutamaa klassikkoa lukuunottamatta ihan minun taidettani ole, mutta tällaiset merkittävän julkisen teoksen taustoja valaisevat näyttelyt ovat aina vähintäänkin kulttuurihistoriallisesti tärkeitä ja kiinnostavia:

Myöhemmin sohvannurkkaan mietiskelemään ja viinilasi käteen, ja ajattelin taas ainakin hetken aikaa, että on tämä taide-elämä sentään aika hauskaa ja monipuolista.

Näyttelykuvia 576: Ja taas äänestämään

2012-02-09T09:36:00.003+01:00

Taas on vähän asioita rästissä. Palaan viime sunnuntaille, jolloin suoritin ensin kansalaisvelvollisuuteni:

Sitten kävin lähigalleriassa katsomassa yhden näyttelyn ennen illan tylsää tv-draamaa, jolloin koko Suomi sai presidentin, josta en osainnut lainkaan riemuita.

Kuvataideakatemian Galleria Fafassa oli uusien maisteriopiskelijoiden näyttely Birds of a Feather Flock Together (27.1.–12.2.):

Nämä nuoret taiteilijat eivät ole ihan lapsukaisia enää (nuorin s. 1986, vanhin s. 1970), joten oma kädenjälki tuntui olevan jo hallussa. Paljon hyviä tekijöitä ja siisti yleisilme, mutta näyttelynä kokoonpano oli nyt vain sellainen pläjäys kuin tällaiset tuppaavat olemaan. Mutta kai näitä pitää järjestää.

Olivat esimerkiksi graafiseen ja vähän sellaiseen "vanhanaikaiseen kokeelliseenkin" suuntaan kurottavat videot kuitenkin kiinnostavia:

Liudmila Kartoshkina (s. 1983) ja Salla Myllylä (s. ?).

Carolin Koss (s. 1986).

Kyllä tältä porukalta jää ihan innolla odottamaan hyviä yksityisnäyttelyitä.

Julkaistua 264: Onko kehitys aina edistystä?

2012-02-09T08:31:00.005+01:00

Eilisessä Ilkassa ilmestyi kolumnini, jonka aihetta olen pyöritellyt päässäni koko aikuiselämäni ja jota pähkäilen varmaan hamaan kuolemaani asti. Minkälaiset voimat ja millä tavoin vievät eteenpäin sosiokultuurista evoluutiota?

Onko kehitys aina edistystä?

Opiskeluaikoinani olin humanististen tieteiden lisäksi kiinnostunut evoluutiosta. Biologisen evoluution lisäksi oli hauska pohdiskella myös kulttuurista evoluutiota. Opin sen, että yksi perusulottuvuuksista, joiden kautta ihminen poikkesi muista eläimistä, oli se, miten kulttuurinen evoluutio oli ikään kuin korvannut biologisen evoluution. Juuri kulttuurisen kehityksen myötä ihminen esimerkiksi pystyi asumaan asuinkelvottomilla alueilla.

Moni lukemistani kirjoista varoitti kehityksen ja edistyksen sekoittamisesta. Kulttuuri on monimutkaisen evoluution tulosta, mutta mitä kauemmas erkaannumme luonnosta, sitä mahdollisempaa on se, että asiat kehittyvät vähän miten sattuu – eivät välttämättä hyvään suuntaan, edistyen.

Osa kulttuurievoluutiosta on enenevässä määrin alistettu talouden lainalaisuuksille. En ole varmaan ainoa ihminen, joka on jo vuosia naureskellut tv:n hammasharjamainoksille. Miten on mahdollista, että vuosi vuoden perään keksitään uusi ”mallisto”, joka on aina vähän parempi tai erikoistunut johonkin vaikeasti harjattavaan kohtaan. Miten on mahdollista, ettei nailonhammasharjasta ole saatu mahdollisimman optimaalista mallia aikaiseksi liki sadassa vuodessa, vaikka harjan suunnitteluun uhrataan aikaa ja resursseja todennäköisesti paljon enemmän kuin osaamme ajatellakaan?

Ionisoiva hammasharja (?).

Taiteen alueellakin kehitys ja edistys sekoittuvat helposti. Moni aihepiiri ja ilmaisukeino muuttuu ikään kuin ”vanhanaikaiseksi”. Näin moni ajattelee, vaikka voikin samaan aikaan matkustaa esimerkiksi Italiaan tutkimaan renessanssin mestareita, vaikkapa Donatellon ja Michelangelon tuotantoa ja huokailla niiden nerouden perään.

Olen lakannut uskomasta siihen, että hammasharjat muuttuisivat vuosi vuodelta paremmiksi. Taiteen osalta tällaista uskoa on vaikea perustella. Moni kuitenkin yrittää.

Talouden vaikutus taiteeseen on kuitenkin lisääntynyt koko ajan. Tämän on saanut kokea myös suomalainen museoelämä. Esimerkiksi Helsinkiin kaavailtua Guggenheim-museota on perusteltu sillä, että museo näyttäisi sen, minkälainen on uudenlainen, innovatiivinen 2000-luvun museo. Mitään tästä innovatiivisuudesta ei hankkeen selvitysraportista käynyt ilmi ja tulikin mieleen, että museokonseptien luominen on vähän kuin hammasharjateollisuutta. Sisällön sijaan tärkeintä on näennäinen muutos, jonka avulla vain yritetään saada aikaan parempaa tulosta, enemmän massoja liikkeelle.

Kulttuurin osalta parempi tulos on sisältöihin liittyen kuitenkin aina laadullista määrällisen sijaan. Laadullisen määrittäminen on kuitenkin aikaa vievää ja vaikeaa. Tulosvastuullinen ajattelu ei useinkaan siedä pohdinnan hitautta ja mittauskeinojen kompleksisuutta. Kapitalismi tähtää aina kohti monopolia, ja sellaisessa tilanteessa on kustannustehokkaampaa tehdä asioita nopealla syklillä ja käsitellä massoja. Erityistapausten merkitys vähenee, pienet osayleisöt ja yksityinen kokemus menettävät merkityksensä – oli sitten kyse museomaailmasta tai vaikkapa kuntauudistuksesta. Yhteisöllisyys ja laatu ovat tuomittuja kärsimään.

Näyttelykuvia 575: Koti-ikävää

2012-02-08T10:34:00.004+01:00

Palaan vielä viime perjantaihin, jolloin piipahdin Helsingin rautatieasemalla tullessani Vantaalta. Hallissa oli esillä Kaarina Kaikkosen (s. 1952) teos Missä kotini on? (16.1.–19.2.). Teos on osa eurooppalaiseen identiteettiin pohjautuvaa monen taiteilijan projektia United States of Europe, joka on levittäytynyt Helsingissä Lasipaltsiin ja Lapinlahden sairaalaan.

Kaikkosen erilaisista laukuista tehty majamainen installaatio istuu mainiosti juuri rautatieasemalle. Ohikulkijoiden reaktiot tuntuivat ilmeistä päätellen myönteisiltä, ja sain vielä lopuksi pidätellä naurua, kun kaksi kundia jäi katsomaan teosta. "Tää on nyt varmaan sitä nykytaidetta", sanoi toinen. "Niin kai", vastasi kaveri.

***

Illalla olisi pitänyt vielä lähteä keskustelutilaisuuteen, jossa käsiteltiin Merikorttelin (ent. Suomen kaapelitehdas) tulevaisuutta. Oli kuitenkin niin kylmä, että en saanut itseäni liikenteeseen. Katsoin vain parvekkeelta, kuinka talon ylle oli nostettu valaistuja palloja, jotka kertoivat suunnitellusta rakennuskorkeudesta ja asuntojen koosta:

En yksinkertaisesti ymmärrä, miten jonkun (ALA-arkkitehdit ja hollantilainen grynderifirma) päähän on pälkähtänyt lähteä tuhoamaan kantakaupungin harvinaista teollisuusmiljöötä, joka myös suojeltu Sr-2-merkinnällä ("rakennushistoriallisesti ja kaupunkikuvallisesti merkittävä"). Olen kommentoinut hanketta blogissani jo viime vuoden huhtikuussa, tässä linkki. Ja korostan: tämä ei ole mikään NIMBY-juttu, vaikka suunniteltu parasiittirakennus parvekkeeltani näkyisikin. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että rakastan vanhoja teollisuusmiljöitä niin paljon – eikä niitä Helsingissä ole yhtään liikaa.

En oikein ymmärrä myöskään sitä, noiden pallukoiden mainosmainen viikonloppuripustaminen oli otettu osaksi Helsingin WDC-vuotta. Silkkaa propagandaa.

Hanketta vastustava adressi on vielä kurantti, joten allekirjoittakaa se ihmeessä!
Tästä linkistä vielä lisätietoja ja keskustelua Laiturin sivuilta.

PS. Arkkitehtonisesti hanke on ihan kiinnostavan tuntuinen, mutta paikka on vain niin perin juurin väärä.

Julkaistua 263: Julmankaunis maisema antaa reitin psykoanalyysiin

2012-02-08T09:16:00.001+01:00

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi pikkuinen juttuni Maiju Salmenkiven (s. 1972) näyttelystä (20.1.–19.2.) Galleria Kalhama & Piippo Contemporaryssa. Taitossa olivat näköjään tarvinneet pidemmän otsikon kuin minun alkuperäinen 'Julmankaunista maisemaa':

Julmankaunis maisema antaa reitin psykoanalyysiin

Maalaustaide on täynnä erilaisia heiluriliikkeitä, joissa jokin asia kuolee ja kokee sitten henkiin heräämisen tai suoranaisen renessanssin. Suuri heiluriliike on luonnollisesti esittävän ja ei-esittävän kuvan hegemoninen vaihtelu. Nykyään valtaosa nuoremmista maalareista tekee esittävää kuvaa, ja monet aiemmin jopa halveksitut lajityypit kokevat uutta kukoistuskauttaan – ajatellaanpa vaikka Heikki Marilan suosittuja kukkamaalauksia.

Maisemakaan ei ole ollut missään erityisessä jättisuosiossa, mutta epäilemättä senkin aika on koittanut. Maiju Salmenkiven (s. 1972) uusia maalauksia voisi yrittää sijoittaa maisemamaalauksen perinteeseen, osaa teoksista voisi tarkastella kaupunkikuvauksina. Salmenkivi käsittelee monia klassisia teemoja, kuten veden tuottamia erilaisia heijastusta, jotka ovat aina tarjonneet maalareille sekä teknisiä haasteita että reittejä mytologisiin ja sitä kautta psykoanalyyttisiinkin tulkintoihin.

The Waterway, akryyli ja öljy kankaalle, 2011.

Salmenkiven töissä onkin voimakas psykologinen lataus. Niiden komea ja omaperäinen värimaailma on sillä rajalla, että onko se jo peräti vähän ruma. Outo se ainakin on, ja kun tähän lisätään Salmenkiven näennäistä realismia ruoskiva fantasia, joka tuottaa teoksiin jopa kauhun elementtejä alistamalla esimerkiksi kaupunkimaisemaa sellaisille luonnonilmiöille, joita ei ole olemassa tai joita on ainakin vaikea kuvitella, on lopputuloksena huikea yhdistelmä kaunista ja julmaa.

Näyttelykuvia 574 & Julkaistua 262: Voimaa ja herkkyyttä

2012-02-08T09:01:00.002+01:00

Maanantaina oli Galleria Ortonissa taas avajaispäivä. Oli hauska nähdä pitkästä aikaa vähän enemmän kuvanveistäjä Hannele Kylänpään (s. 1948) tuotantoa (7.2.–2.3.). Pidin avajaispuheen, jonka keskeisintä sisältöä olen summannut alla olevaan tekstiin, jonka kirjoitin eilen gallerian verkkosivuille:

Voimaa ja herkkyyttä

Kuvanveistäjä Hannele Kylänpään (s. 1948) tuotanto avaa monia reittejä kuvanveiston historiaan ja keskeisiin teemoihin. Hänen tuotannostaan voi aistia kaikuja vanhoista kulttuureista – aina egyptiläisestä ja etruskilaisesta kulttuurista alkaen – sekä materiaalien että tekniikoiden suhteen.

Kylänpää on tietyssä mielessä myös varsin klassinen modernistinen veistäjä, jolle plastisen muodon tavoittelu on aina tärkeä ulottuvuus. ”Muodon jäntevyys riittää minulle ongelmaksi”, on hän itse todennut.

Taustalla hieno muotokuvasarja Facebook – Mitä tiedät ystävästäni, keramiikka, 2011.

Kylänpäällä on kuitenkin voimakas persoonallinen kädenjälki, eivätkä hänen veistoksensa jää koskaan pelkiksi muototutkielmiksi. Tavoitteena on elävä muoto ja aiheena usein ihminen tai eläin. Näin kuvaan astuvat myös aika, tila ja liike, joiden kiteytyminen yhteen veistokseen on aina kuin pieni ihme. Kylänpään klassista jälkeä elävöittääkin aina menneen, olevan ja tulevan lisäksi elävälle olennolle ominainen horjahduksen ja tasapainon vuorovaikutus, varmuus ja epävarmuus. Myös raskauden ja keveyden välisen vuorovaikutuksen tuottama liike on tärkeää.

Kylänpää on myös materiaaliensa suhteen rohkea ja väliin innovatiivinenkin kokeilija. Klassisen pronssin lisäksi hänen kädessään taipuu keraaminen materiaali ja jopa betoni. Kylänpää onkin yksi niistä harvoista veistäjistämme, jotka ovat osanneet hyödyntää betonin mahdollisuuksia. Kylänpää osaa poikkeuksellisella tavalla käyttää hyväkseen sitä herkkyyttä, mitä betonin karheudessa ehkä vähän yllättäenkin on melko voimallisesti.

Reliefi, betoni, 2005.

Kylänpää tavoittelee kauneutta, mutta hänen luomansa kauneus on aina kaunistelematonta. Hänen veistoksissaan näkyy myös se rosoisuus, rujous ja karheus, jota elämässä aina on. Siinä on väistämättä mukana myös brutaaleja elementtejä, joita niitäkään Kylänpää ei vieroksu.

Kaikessa kaunistelemattomuudesta huolimatta hänen tuotannostaan huokuu ennen kaikkea optimismi ja rakkaus elämää kohtaan. Hän itse on aikoinaan todennut: ”Minun alaani on enemmän yhdistää jykevään veistoksellisuuteen elämys, helppo hymyn häivähdys, sellainen joku lapselle ominainen.”

Yksi Facebookin ystävistä oli muuten kuvanveistäjä Pekka Pitkänen (s. 1950).

Julkaistua 261: Rembrandt oli kova brändi

2012-02-05T10:02:00.000+01:00

Perjantain Kauppalehdessä ilmesti pikkuruisen pikkuruinen juttuni Sinebrychoffihn taidemuseon hienosta Rembrandt-näyttelystä. Näin paljon siis mahtuu tekstiä 1000 merkkiin eli puoleen liuskaan:

Rembrandt oli kova brändi

Sinebrychoffin taidemuseo on saanut lainaksi Eremitaašin taidemuseosta 55 vedosta yhdestä maailman tutkimuksellisesti arvokkaimmista Rembrandtin (1606–1669) grafiikkaa käsittävistä kokoelmista. Venäläisen varatuomari Dmitri Rovinskin mittava kokoelma on ollut koko 1900-luvun länsimaisen tutkimuksen tavoittamattomissa, ja nyt osa siitä on enimmäistä kertaa näytteillä Venäjän ulkopuolella.

Eremitaašin grafiikan osaston johtajan Roman Grigorievin kuratoima näyttely keskittyy Rembrandtin grafiikan teknisiin ulottuvuuksiin, mutta ei totutun kuivakkaana teknisten ratkaisujen esittelynä vaan syvällisenä retkenä nimenomaan luovuuteen ja Rembrandtin omaperäisyyden osoittamisena. Grigorievin mielestä Rembrandt oli kova luomaan brändiä ja osasi myös pitää salaisuutensa itsellään – hän kun ei vain antanut kuparilaattoja muualle vedostettavaksi vaan piti kaikki vaiheet tiukasti hallussaan. Tulos oli kiehtova, vaikka taiteilija sittemmin tekikin konkurssin.

Pörrötukkainen omakuva, n. 1631.

Suoraan maalaustaiteen huipulle!

2012-02-04T20:47:00.010+01:00

Päätin viime viikolla ryhtyä taidemaalariksi. Tai oikeammin Lahden Taideinstituutin jatko-opiskelija, valokuvataiteilija Päivi Koskinen (s. 1977) soitti minulle ja kysyi, että haluaisinko osallistua maalaustempaukseen, jossa haluttiin kiinnittää huomiota instituutin tulevaisuuteen. Kyseessä oli projekti, jossa maalattiin isolla porukalla "mosaiikkimuotokuvat" molemmista presidenttiehdokkaista. Eräänlaista nykyajan prikaatimaalausta siis. Ei tarvinnut kauan miettiä, kun jo vastasin myöntävästi.

Koskinen toi minun palani perjantaina 28.1. ravintola Salveen, jossa istuskelin taidemaalari Olavi Pajulahden (s. 1944) kanssa virvoitusjuoman äärellä. Ja tokihan Pajulahtikin liittyi prikaatiin. Sunnuntaiaamuna kaivoin rakkaaltani joululahjaksi saamani guassit esiin ja maalasin osuuteni – palan Niinistön takkia. Kazimir Malevitš (1879–1935) lopetti – tai siis ikään kuin lopetti – stafliamaalauksen kuuluisaan Mustaan neliöönsä (1915), mutta minäpä sain aloittaa urani mustasta neliöstä:

Ihan mustalla en sitä viitsinyt maalata, koska olen oppinut, että ei oikea taidemaalari käytä puhdasta mustaa. Niinpä taitoin sitä vähän karmiininpunaisella. Tältä se näytti valmiina Matti Kujasalon (s. 1946) maalaukseen verrattuna:

Ja tältä se näytti Pajulahden työn rinnalla, kun luovutimme kuvassa näkyvälle Koskiselle maalauksemme – jälleen Salvessa sunnuntaina 29.1., kun olimme tulossa lämmittelemään Sinebrychoffin puiston rusettiluistelutapahtumasta (en luistellut):

Kännykkäkamerakuva: Sirpa Viljanen.

Ja tältä teokset näyttävät valmiina (valitettavasti jäljellä olevat palat olivat osa Niinistöä, jota jouduin maalaamaan mutta jota en aio huomenna missään tapauksessa äänestää):

Niinistön muotokuvassa ovat mukana muun muassa Tarja Pitkänen-Walter, Jani Leinonen, Anssi Kasitonni ja Stefan Bremer. Näin siis aloitin urani suoraan huipulta.

Mutta leikki sikseen. Tästä on kyse:

Lahden Taideinstituutin opiskelijat kamppailevat yhdessä tunnettujen taiteilijoiden kanssa koulunsa puolesta

Lahdessa tapahtuu kulttuuriskandaali !

Lahden Taideinstituutin opiskelijat maalasivat huippukuvataiteilijoiden kanssa muotokuvat presidenttiehdokkaille
Lahden Taideinstituutin opiskelijat ovat toteuttaneet yhdessä neljänkymmenen suomalaisen taiteilijan kanssa Sauli Niinistön ja Pekka Haaviston presidenttimuotokuvat. Muotokuvien maalaamiseen ovat osallistuneet mm. akateemikko Outi Heiskanen, kuvataideakatemian professori Silja Rantanen, valokuvataiteilija Stefan Bremer, taidemaalarit Elina Merenmies ja Henry Vuorila-Stenberg, Suomen Venetsian biennale -edustajat Adel Abidin, Jussi Kivi ja Jani Leinonen sekä Ars fennica 2011
voittaja Anssi Kasitonni.
Hallitus on ollut kohdistamassa suomalaiseen kulttuurielämään ja koulutukseen miljoonien eurojen säästöjä. Kokonaisia koulutusyksikköjä on joutunut lakkautuslistalle. Myös 40 vuotta toimineen Lahden Taideinstituutin toiminta aiotaan lopettaa, vaikka instituutti on palkittu useaan otteeseen Lahden ammattikorkeakoulun tuloksellisimpana yksikkönä ja sitä pidetään korkeassa arvossa
kuvataiteen kentällä. Lahjoittamalla tulevalle presidentille ja hänen haastajalleen muotokuvat Lahden Taideinstituutin opiskelijat haluavat puolustaa kuvataidekentän moniäänisyyttä ja korkeakoulujen
taidekoulutusta. Samalla opiskelijat haastavat presidenttiehdokkaat ja kuvataiteilijat osallistumaan keskusteluun kuvataidekoulutuksen tulevaisuudesta. Kulttuurialan päätöksiä tehtäessä tulisi kuunnella
todellisia alan asiantuntijoita.
Lahden Taideinstituutin alumneille tehdyn kyselyn mukaan 90 % instituutista valmistuneista toimii aktiviisesti kuvataiteilijoina. Koulusta valmistuneet taiteilijat menestyvät hyvin taiteen kentällä. Vuoden 2011 Ars Fennica palkinto meni kuvataiteilija Anssi Kasitonnille. Salmelan vuoden nuoreksi taiteilijaksi valittiin vuonna 2011 Maria Laine ja Basware 2011 kilpailun voitti kuvataiteilija Mikko Lyytinen. Pekka Haaviston muotokuva luovutettiin presidenttiehdokkaalle vaalitilaisuudessa Helsingin Musiikkitalossa torstaina 2.2.2012 klo 12.30. Paikalla mm. akateemikko Outi Heiskanen. Sauli Niinistölle luovutetaan tätä esittävä muotokuva Lahdessa vaalitilaisuudessa perjantaina 3.2.2012 kauppakeskus Triossa klo 17. Paikalla mm. kuvataiteilija Maria Laine.
Pekka Haaviston muotokuvan maalamiseen ovat osallistuneet mm. akateemikko Outi Heiskanen, professori Silja Rantanen, taiteilija Adel Abidin, taiteilija Jussi Kivi, kuvanveistäjä Kari Caven, taidemaalari Henry Wuorila-Stenberg, taiteilija Erkki Pirtola, taiteilija Kalle Hamm, taidemaalari Jukka Korkeila, taidemaalari Lars Holmström ja taiteilija Sasha Huber.
Sauli Niinistön muotokuvan maalamiseen ovat osallistuneet mm. professori Tarja Pitkänen-Walter, taiteilija Anssi Kasitonni, kuvataiteilija Jani Leinonen, taidemaalari Elina Merenmies, valokuvataiteilija Stefan Bremer, kuvanveistäjä Jaakko Niemelä, taidekriitikko Otso Kantokorpi, kuvataiteilija Maria Laine, kuvataiteilija Antti Laitinen, taidemaalari Kaj Stenvall ja kuvataiteilija Petri Saarikko.
Muotokuvaprojektityöryhmä Lahden taideinstituutista:
Päivi Koskinen
Atro Linnavirta
Anna Hiltunen
Angelica Saukkonen
Anita Naukkarinen

Lisätietoja:
Päivi Koskinen, valokuvataiteilija, Lahden taideinstituutin
aikuisopiskelija, 050-5434562, koskinen.paivi@gmail.com
Atro Linnavirta, Lahden taideinstituutin oppilaskunnan puheenjohtaja,
050-9192533, atroskari@gmail.com

***

Viime perjantain Stradassa oli Jonni Roosin toimittama ranka juttu Lahdesta. Tässä linkki.
Ja tässä linkki tapahtuman Facebook-sivuille.

Yhtykää rintamaan taistelemaan Lahden Taideinstituutin puolesta ja levittäkää sanaa!!!

PS. Aion minä niillä guasseilla maalata vielä jotain figuratiivistakin.

Näyttelykuvia 573: Vanha supermestari

2012-02-02T11:45:00.001+01:00

Eilen olin Sinebrychoffin taidemuseon pressissä. Museossa avattiin varsin kiinnostava näyttely Rembrandt – Kuparilaatan mestari (2.2.–29.4.). Kauppalehti tilasi minulta ennätyslyhyen kritiikin (1000 merkkiä eli puolikas liuska), joten palaan piakkoin asiaan.

Omakuva pukeutuneena pehmeään hattuun ja kirjailtuun viittaan, n. 1633–1634.

Haluan nyt kuitenkin painottaa voimakkaasti, että vaikka Rembrandtin grafiikka ei tuntuisikaan niin seksikkäältä aiheelta, kyseessä on varsin kiinnostava ja myös taidehistoriallisesti merkittävä näyttely, jonka kuraattori, Eremitaasin grafiikan museon johtaja Roman Grigoriev, on koonnut kiinnostavalla tavalla tekniikaan keskittyen mutta tuoden hyvin läpi Rembrandtin (1606–1669) innovatiivisuuden ja väliin aika luovan hulluudenkin. Pressissä tuo innostunut ja myös hauska taidehistorioitsija avasi silmiäni katsomaan Rembrandtia ihan uudella tavalla:

Julkaistua 261 & Luettua 101: 10.000 taideteosta sairaaloihin -kampanjan opaskirja on ilmestynyt

2012-02-02T10:34:00.007+01:00

Osapuilleen vuosi siten käynnistyi Ilkka Taipaleen ja Galleria Ortonin toimesta hieno kampanja, jonka tavoitteena on nimensä mukaan yksinkertaisesti hankkia 10.000 taideteosta Suomen sairaaloihin. Nyt kampanjan tueksi on ilmestynyt opaskirjanen, jossa kerrotaan jo toteutuneista sairaaloiden taidehankkeistä ympäri Suomea ja usean kirjoittajan toimesta. Minä ortonilaisena osallistuin hommaan sen verran, että kirjoitin asiasta lehdistötiedotteen:

10.000 TAIDETEOSTA SAIRAALOIHIN -kampanjan opaskirja on ilmestynyt

10.000 taideteosta sairaaloihin -kampanja sai alkunsa vajaa vuosi sitten, kun ORTON Invalidisäätiöllä järjestettiin Kellokosken sairaalassa monia taidehankkeita ideoineen ja organisoineen dosentti Ilkka Taipaleen ja Galleria ORTONIN (professori Seppo Seitsalo ja yhteyspäällikkö Sirpa Viljanen) toimesta seminaari, jossa monen esitelmän ja keskusteluiden voiman kartoitettiin taiteen merkitystä sairaalaympäristöissä.

Avauksen toimintaympäristönä Sairaala ORTON olikin luonteva, sillä sen jo kymmenen vuotta toiminut Galleria ORTON, gallerian laaja veistospuisto ja ympäri sairaalaa levittäytyneet taiteen talletuskokoelmat ovat toimineet hyvänä esikuvana tämänkaltaiselle hankkeelle. Hanketta ovat nyttemmin ryhtyneet tukemaan mm. Tehy, Lääkärin sosiaalinen vastuu ry. ja Psykiatrian yhteistyö ry.

Tavoite on varsin selkeä: hankkia lähivuosina 10.000 taideteosta suomalaisiin sairaaloihin. Nyt kun hanke polkaistaan kunnolla käyntiin, on kampanjan avajaisseminaarin tuottama materiaali julkaistu 56-sivuisena kirjana, jonka 16 artikkelissa esitellään hankkeen taustoja ja erilaisia jo toteutuneita sairaaloiden taideprojekteja eri puolilla Suomea.

Hanketta vauhdittaa myös taideopiskelijoille järjestetty julistekilpailu, jonka voittivat yhteisellä ehdotuksellaan Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemian 3. vuosikurssin opiskelijat Janne Kunttu ja Juha Nikkilä.

”Tällä kirjasella haluamme kannustaa ja haastaa hankkimaan – ja toisaalta kertoa mahdollisuuksista hankkia – taideteoksia suomalaisten sairaaloiden, terveyskeskusten ja muiden hoitolaitosten seinille ja käytäville. Tarkoituksenamme on korostaa sairaaloiden visuaalisen ilmapiirin merkitystä työviihtyvyyden ja terveyden edistäjänä.”

Liite: Julkaisun kannet ja kilpailun voittanut juliste

Lisätietoja ja julkaisun jakelu tiedotusvälineille:

Sirpa Viljanen, yhteyspäällikkö

ORTON Invalidisäätiö

050-5364235 tai (09) 4748 2588

sirpa.viljanen@orton.fi

Seppo Seitsalo, professori

seppo.seitsalo@orton.fi

Ilkka Taipale, dosentti

ilkka@ilkkataipale.fi

***

Ja tässä tuon 55-sivuisen julkaisun kansi:

Ja tässä voittoisa juliste, joka on aika hauska:

Maksutta jaettava kirjanen ei sisällä mitään erityisen syvällisiä pitkiä esseitä taiteen ja terveyden suhteista vaan kertoo varsin käytännönläheisesti, miten sairaalat ja taide ovat viime vuosina eri tahoilla yhdistäneet voimavarojansa. Jos on hyvä tahtotila, voi sen avulla helposti lähteä suunnittelemaan uusia projekteja. Niinpä kehotankin kaikkia taiteenkentän toimijoita, joita tällainen kiinnostaa, ottamaan rohkeasti Sirpa Viljaseen yhteyttä.

PS. 5.2.12. Hitto, meinasi koko jutun clue unohtua. Kirjanen oli minulla matkalukemisena, kun kävin paskana olevan polveni kanssa Kivelän sairaalan fysioterapeutilla 27.1. Oikein nauru meinasi tulla, kun katsoin odotuskäytävällä potilaille tarkoitettua taidetta:

Taiteilijaa ei teoksessa mainita, mutta oikean alareunan hopealaatassa kerrotaan, että kyseinen akvarelli on lahja Itä-Berliinin ylipormestarilta.

Julkaistua 259 & 260: Sääski & Sääski vs. parasiitit

2012-01-31T11:03:00.002+01:00

Eilen ilmestyi telineisiin Voima (1/12), johon tein kohta 60 vuotta täyttävästä taidemaalari Juha Sääskestä (s. 1952) haastattelun ja ikään kuin kritiikin – vähän hassusti aika paljon etukäteen, mutta näinhän minä kaikki työt – hänen tulevasta näyttelystään Galleria Jangvassa (22.2.–11.3.).

Sääski

Kaunistelijasta maailmanparantajaksi

Kriitikko Otso Kantokorpi kysyi taidemaalari Juha Sääskeltä mitä taiteelle kuuluu. "Elämme viihteen keskitysleirissä", taiteilija vastasi. Tämä Sääski ei inise.

Vierailin Juha Sääsken työhuoneella Åminneforsissa juuri kun seuraavan näyttelyn työt olivat valmistuneet ja täyttivät työhuoneen. Sääskellä tuntuu olevan vimmainen kausi meneillään. Töitä syntyy paljon eikä edes yksi tyylilaji tunnu riittävän: osa Sääsken maalauksista yhdistelee modernistista ilmaisua rankempaa figuratiiviseen materiaalin, osa uusista maalauksista on silkkaa poppia, jossa yhdistyvät populaarikulttuurin, mainoskulttuurin ja joukkotiedotuksen kuvastot, osa teoksista on valokuvamontaaseja, jossa saattaa monimutkaisen prosessin kautta olla myös jälkiä maalauksesta, uusimmissa Espanjan Marbellassa maalatuissa pienemmissä paperitöissä on ihan uudenlaista vapautta ja rentoutta sekä jälkiä katutaiteesta, jota Sääski dokumentoi aina matkustellessaan maailmalla.

Sääsken runsaassa kuvakielessä näkyy sekä erilaisten kuvakulttuurien kerroksellisuus että myös oma henkilöhistoria. Sääski opiskeli aikoinaan Savonlinnan taidelukiossa, jossa legendaarinen taidemaalari Ensio Onnukka koulutti lukuisia suomalaisia taiteilijapolvia.

”Silloin kun lähdin opiskelemaan, aloitin sen ihan puhtaasti visuaalisista ja esteettisistä syistä.” Sama jatkui osin Suomen Taideakatemian koulussa, jonka Sääski kävi 1973–77. Poikkeuksen modernistisessa opettajakunnassa muodosti lyhyestä mutta aikoinaan varsin näkyvästä pop-taidevaiheestaan tunnettu Kari Jylhä. Suuren vaikutuksen jätti myös yksi opiskelutovereista, nuorena kuollut ”fantastinen realisti” Kalervo Palsa (1947–1987). Myöhempien aikojen mieleenpainuvimpia taidekokemuksia ulkomailla on ollut tutustuminen yhdysvaltalaisen Paul McCarthyn tuotantoon.

Sääski on käynyt maalaustaiteen kuvallista ja kuvatonta välinearsenaalia läpi omassa tuotannossaan ikään kuin loogisena jatkumona, mutta hän itse toteaa, että vaiheet ovat tulleen aina jotenkin ”trendeihin nähden väärään aikaan”. ”Omassa kehityksessä oli jotenkin pakko mennä läpi nämä jutut, ja nyt tuntuu, että se oli hyvä, looginen tie.”

Sääski on päätynyt jonkinlaiseksi postmodernistiksi, mutta hänen teoksissaan näkyy aina juonteena modernistinen tausta. Hän on jopa tehnyt sarjan teoksia, joissa hän on tuunannut parikymmentä vuotta vanhoja abstrakteja värikenttämaalauksiaan rankalla yhteiskunnallisella kuvastolla.

”Siivosin varastoja, ja löysin vanhat työt, osa näytti mielestäni niin hyviltä, että voisin käyttää niitä lähtökohtina. Ne eivät ole vitsailua eivätkä myöskään mitään isänmurhaa. Minun on turha pyristellä irti jostain sellaisesta, joka on osa minun taidehistoriaani. Siinä mielessä olen perusmaalari, mietin sellaisia asioita kuten miten värejä viritellään, miten pinta aktivoituu, niin että se ei sammu, ihan perinteisiä värimaalausajatteluasioita. Kuitenkaan pelkkä abstraktio ei riitä minulle, jotain muuta pitää olla.”

Sääskelle se jokin muu on yhteiskunnallista osallistumista. Hän pohtii usein taiteilijan vastuuta ja moraalia – ja myös taiteilijan mahdollisuutta vaikuttaa. Väliin sävyt ovat varsin synkkiä: ”Tulkintani maailman tilasta on, että elämme talouden diktatuurissa ja viihteen keskitysleirissä. Omassa elämässäni vallitsee ilo ja rakkaus, mutta valitettavasti maailmassa ympärillä liian monella ihmisellä päinvastainen olotila.”

Taiteilija pysty parhaimmillaan kuitenkin tekemään asioita näkyväksi ja havahduttamaan katsojan. ”Minun on vaikeata taiteilijana jäädä passiiviseksi sivustakatsojaksi nähtyäni tv-uutisten ja -dokumenttien sekä sanomalehtikuvien välittämät ihmisten ja eläinten kärsimysnäytelmät. Tutkittuani taustoja ja luettuani esimerkiksi Noam Chomskyn teoksia en ole enää viaton ja tietämätön sivullinen vaan kanssarikollinen, ellen reagoi mitenkään. Rakenteellinen väkivalta on sen kuuluisan näkymättömän käden suorittamaa minkä takia sitä on vaikeampi hahmottaa. Siinä hommassa myös taiteilijat voivat muiden toimijoiden kanssa olla edesauttamassa todellisuuden kohtaamista.”

Taiteilijan vaikutusmahdollisuudet ovat kuitenkin aika rajallisia. Vaikka Sääskelläkin on mielessään jonkinlainen keskivertokatsoja, jolle hän haluaisi töitään näyttää, on yleisö todellisuudessa useimmiten samanmielistä, jolloin tuloksena saattaakin olla vain affirmatiivista mutinaa. Toisaalta jotkut saattavat pitää Sääsken ilmaisua naiivina – näin hän itse toteaa. Hän myöntääkin olevansa toisinaan naiivi, mutta naiivius on hänelle myös metodinen väline: ”Käyttämäni muoto on sekoitus mediakuvastoa ja itse kuvattua ja kerättyä materiaalia, usein parodiamaiseen muotoon sommiteltuna. Kommentoin havaintojani etäännyttämällä, huumorin, satiirin ja ironian avulla. Rinnastan naiiveja yksinkertaistuksia, kliseitä, iloisia, optimistisia asioita ja (modernismin) estetiikkaa vakaviin ja surullisiin aiheisiin. Tragikoomisella, keskenään ristiriitaisten elementtien yhdistelemisellä pyrin ilmentämään ihmiselämän paradoksaalisuutta ja saamaan asioiden ja ilmiöiden todellisen luonteen paljaammin näkyviin.”

Sääski on pohtinut paljon käyttämänsä kuvamateriaalin metaforisia ulottuvuuksia: ”Metaforien kautta esittäminen mahdollistaa kirkkaan oivalluksen vähentämällä torjuntaa, ennakkoluuloja ja -asenteita teoksen sisältöjä kohtaan, koska asia esitetään ikään kuin mutkan kautta epäsuorasti, vaikkakin todenmukaisesti.”

Viime vuosina Sääski on löytänyt innoitusta katutaiteesta. ”Siitä löytyy paljon yllättävää ja erilaista”, mutta toisaalta Sääski tunnistaa myös katutaiteen omat maneerin vaarat. Vähän yllättäenkin hän toteaa, että ”katutaide vetoaa minuun myös modernistisen estetiikan kautta”. Katutaide on hiipinyt uusiin teoksiin muun muassa sapluunan kautta, ja ovatpa Sääsken 7- ja 9-vuotiaat pojatkin saaneet jättää teoksiin omia kädenjälkiään.

”Taiteessa on kaikki jo tehty”, huokaa Sääski, mutta kertoo heti perään motivaatiostaan: ”Pyrin ihmisläheiseen, elämänmakuiseen ilmaisuun, joka ei olisi kuivaa ja teoreettista vaan jossa olisi väkevä ilmaisu kuin vanhalla blueslaulajalla tai kehitysvammaisten punkbändillä Pertti Kurikan Nimipäivät.”

Sääski toteaa nyt kuusikymppisenä tehneensä sopivasti pohjatöitä ja toivoo vihdoin pääsevänsä johonkin.

Sääski vs. parasiitit

Juha Sääski on ottanut käyttöönsä monipuolisen välinearsenaalin kyetäkseen lähestymään aihepiiriään useasta suunnasta ja eri näkökulmista. Hänen valitsemansa kuvakieli, jossa yhdistyvät populaarikulttuuri, mainoskuvasto, kuvataiteen historia, lastenkirjat ja katutaide, saattaa ajatukset helposti postmodernismiin, mutta toisaalta Sääski osaa ovelasti kuljettaa mukanaan modernismin sääntöjärjestelmiä, jotka antavat hänen teoksilleen eräänlaisen laadukkuuden silauksen. Kovin salonkikelpoiseksi tämä hioutuneisuus ei häntä kuitenkaan onneksi tee. Sääsken asenteessa on aina ollut mukana melkoinen rock-henki, jonka tuottama särmä ei ole himmentynyt.

Sääski on nuoruudessaan tehnyt sekä työläiskuvausta että sodanvastaista, julistavaa taidetta, mutta nyt kun hänen yhteiskuntakriittisyytensä ei kohdistu kovinkaan tarkasti, se tuntuu jopa osuvammalta. Yksittäisten tapahtumien sijaan Sääsken kohteena tuntuu olevan ajan hengen hahmottaminen, analysoiminen ja kritisoiminen.

Kovin optimistiselta Sääsken luoma maailma ei vaikuta. Keskeinen huoli tuntuu olevan länsimaisen yhteiskunnan voimakas vieraantuminen. Tähän kun lisää vielä Sääsken ”parasiiteiksi” nimittämien ihmisten ”ahneus, itsekkyys ja röyhkeys”, on tarjolla aika masentava maailma. Sääskellä on kuitenkin omat tapansa tuottaa kuvamaailmaansa ristiriitaa ja sävyjä. Toisinaan ristiriita syntyy humoristisilla elementeillä, toisinaan puhtaasti estetiikan kautta. Näillä ristiriitaa tuottavilla elementeillä Sääski mahdollistaa sen, että teosten potentiaalinen kestävyys ei asetu vaaraan: hänen metaforiensa ja rinnastustensa kieli voi olla näennäisen yksinkertainen, mutta niiden keskinäiset suhteet saattavat olla melko monimutkaisia, jolloin niiden avaaminen ei tyhjennä teosta kuin vitsin hooklinen tajuaminen.

Sääski kykenee myös taidokkaasti välttämään tavaramerkkimäisen, itseään tuotteistavan tekotavan, vaikka hänen tyylinsä onkin toki tunnistettavaa. Ratkaisu on se, että tyylivarianssia onkin hänellä vähän enemmän – myös teknisine ratkaisuineen. Sääski jaksaa myös innostua uusista asioista ja kokeilla erilaisia tekotapoja. Nyt hän on esimerkiksi selvästikin löytämässä valokuvamaisen tarkan figuratiivisen tekotavan jälkeen jotain rennompaa, jonka suuntaa voimme vain aavistella.

Näyttelykuvia 571 & 572 & Katutaidetta 55: Hetkiä rakennetussa ympäristössä

2012-01-31T09:30:00.007+01:00

Vihdoin saan parin viikon aikana syntyneen viiveen kurottua umpeen. Viime lauantaina kävin kahdessa näyttelyssä. Aloitin kotini läheltä Galleria Huudon Uudenmaankadun toimipisteestä, jossa oli Kasper Muttosen (s. 1979) näyttely Building a Moment (25.1.–12.2.). Näin Muttonen itse: "Näyttely tutkii ja rakentaa ajatuksia hetkestä ja eri hetkistä rakennetussa ympäristössä. Maisemat ovat joko kuvitteellisia tai luotuja mielikuvia. Ajatus hetkestä siirtyy ajatukseen ikuisuudesta ja sen pysyvyyden illuusiosta."

Muttonen on valmistunut Kuvataideakatemiasta vuonna 2003, mutta hänellä on myös arkkitehtiopintoja, mikä näkyy hänen tuotannossaan hedelmällisellä tavalla. Hän virittelee tilaa kiinnostavasti jalostaen tavoittelemiaan mielikuvia arkitehtonisella otteella. Lopputulos on aina melko runollinen, mikä johtuu epäilemättä Muttosen näkyvästä kädenjäljestä – hän ei vie toteutusta liian sliipatuksi vaan antaa käsityöläisyyden särmineen tulla myös näkyväksi. Toki hänelle toivoisi lisää resursseja, jotta hän voisi toteuttaa jotain vielä suurimuotoisempaa. Rahkeita varmaan riittäisi. Joka tapauksessa hänen tekemisiään kannattaa seurata.

Kaivoin tähän vielä esiin vanhan kritiikin, jonka kirjoitin Uuteen Suomeen (16.5.2008) hänen vuoden 2008 näyttelystä Galleria Huudon Viiskulman toimipisteestä. Näyttely on tietenkin toinen, mutta osa ajatuksista on edelleen kuranttia:

Kuviteltua tilaa

Kuvataiteilijakunnassamme on yllättävän monta taiteilijaa, jolla on takanaan myös arkkitehtuuriopintoja. Yksi heistä on Kuvataideakatemiasta vuonna 2003 valmistunut, sekä maalausta että veistoa opiskellut Kasper Muttonen (s. 1979).

Muttosen teokset ovatkin usein jotain vaikeasti määriteltävää veistosten, maalausten ja arkkitehtuurin välimaastossa sijaitsevaa kuviteltua tilaa, jota arkkitehtuurin ankarat käytännön vaatimukset eivät liikaa pääse ohjailemaan ja jossa näin unelmat saavat tilaa tulla esiin.

Muttosen teokset vievät ajatukset välittömästi venäläiseen 1910-luvun avantgardeen, muun muassa Kazimir Malevitsin ja El Lissitzkyn arkkitektoneihin, arkkitehtonisen pienoismallin kaltaisiin projekteihin, joita ei koskaan varsinaisesti tarkoitettukaan toteutettaviksi. Tähän vaikuttaa varmaan myös se, että Muttosen työt eivät ole tietokoneella mallinnettuja ja teollisin menetelmin tuotettuja steriilejä ja teollisia objekteja. Niissä näkyy vähän vanhahtavan tuntuinen robusti kädenjälki, joka pitää mukana aidon inhimillisen ulottuvuuden, eletyn ja koetun.

Nykyajassa Muttonen kuitenkin liikkuu mietiskellessään ns. WAU-arkkitehtuuria ja japanilaista nykyarkkitehtuuria, joten hänen arkkitektoninsa eivät muodosta mitään taidehistoriallista retroilmiötä vaan kommentoivat nykymaailmaa ja nykyisiä tapoja käsitellä tilaa ja ottaa sitä haltuunsa.

Muttonen rakentaa mallinsa joko vanerista ja betonista, ja pystyy materiaaleillaan tuomaan hedelmällisesti myös esiin maalauksen ja veiston problematiikkaa. Betonimallien kanssa hän ottaa myös mukaan valaistuksen: valojen ja varjojen leikin betonin haasteellisella pinnalla. Betoni onkin melko mielenkiintoinen materiaali ollessaan samalla kivirakentamisen ja monumentaalisen rakentamisen perinteenjatkaja sekä nykyaikaisten epäpaikkojen epämateriaali par excellence.

Melko harva veistäjä uskaltautuu nykyään betonin pariin, sillä juuri betonista on valmistettu useimmat epäonnistuneet julkiset teokset, jotka ovat jääneet erilaisina torahampaina rumentamaan julkista tilaa. Nykyisistä betoninkäyttäjistä tulee mieleen lähinnä Hannele Kylänpää, joka on onnistuneesti löytänyt betonista klassisen plastisen muodon tavoittelun apuneuvon. Onkin hauska nyt nähdä nuori taiteilija kamppailemassa tämän vaikean materiaalin kanssa. Muttonen itse toteaa huonomaineisen betonin olevan ”kaunis ja puhdas materiaali”, ja kyllä hän sitä osaakin työstää.

Arkkitektoneihin on katsojankin hyvä heijastella erilaisia lähestymistapoja, tunteita ja tilan pohdintaa. Kun kyse ei ole liian käytännönläheisistä tai silkkaan hyötyajatteluun pohjautuvista asioista, on liikkumavara melko iso. Muttonen itsekin toteaa, että ”rakentaminen on keino luoda itseäni ja ideamaailmaani”. Tähän maailmaan on katsojankin helppo heittäytyä mukaan.

***

Sitten matkasin Itä-Helsinkiin tapaamaan sisartani. Hänen rapussaan koin hetkiä oikeassa rakennetussa ympäristössä, jossa joku pössyttelijä oli harjoittanut tarrataiteensa levittämistä ensin rappukäytävässä:

***

Itä-Helsingistä matka jatkui Suvilahteen, jossa kävin katsastamassa Make Your Mark Galleryn tarjonnan. Juha Lahtisen (s. ?) näyttely Write to exist! (6.–31.1.) koostui tussilla ja spraylla tehdyistä töistä, joissa oli paljon sapluunatekniikkaa:

En tiedä taiteilijasta mitään, eikä surffailukaan tuottanut tuloksia, mutta ihan kiinnostava tekijä. Lahtinen itse sanoo "improvisoivansa ja leikittelevänsä niin kuin graffititkin yleensä syntyvät". Tällainen sapluunailmaisuhan tuottaa helposti vähän jähmeää ja manerisoituvaa jälkeä, mutta olivat nämä työt ainakin minulle tarpeeksi raikkaita.

PS. Descartes sanoi: "Kirjoitan, siksi olen." Ja 'write' tarkoittaa katutaiteen kielellä graffitin tekemistä, joten aika hauska nimi näyttelyllä on.

PPS. Gallerian seinällä oli hauska katutaideaiheinen pronssiveistos (! – miettikää taiteiden perinteiden kohtaamista). Tekijä jäi toistaiseksi epäselväksi, mutta yritän palata asiaan:

Näyttelykuvia 569 & 570: Maalausko kuollut?

2012-01-30T11:01:00.000+01:00

Maalauksen kuolemasta puhutaan uudestaan ja uudestaan. Viime aikojen maalausnäyttelyt ovat kuitenkin osoittaneet, että taidemaalaus voi suomalaisessa nykytaiteessa vallan mainiosti. Olen lyhyen ajan sisään nähnyt toinen toistaan hienompia maalausnäyttelyitä, eikä loppua tunnu olevan näkyvissä.

Viime perjantaina aloitin taidepäiväni Korjaamo Galleriasta, jossa on Mikko Paakkolan (s. 1961) näyttely En plein ciel (13.1.–5.2.):

Paakkola on valinnut kohteekseen varsain raskautetun aiheen: auringonlaskun. Aika ovela valinta, kuten tiedottessaakin todetaan: "Paakkolan kaltaiselle maalarille auringonlasku on kiitollinen kuva-aihe, sillä se ratkaisee kertaheitolla sekä sisällön että muodon ongelmat ja antaa hänen keskittyä varsinaiseen työhönsä, maalauksen tekemiseen."

Ja onpa Paakkola maalanutkin. Vahvat pigmentit ja toisinaan reliefimäisen paksu pinta antavat maalauksille todella rajun voiman. Samalla niissä on kuitenkin minimalistisen vähäeleistä tarkkuutta – jopa niin, että kävellessäni kohti galleriaa katsoin ohuita panoraamojen sarjaa ensin kuin Donald Juddin (1928–1994) veistoksia:

Varsin vaikuttava taidekokemus. Onneksi galleriassa oli yksi tuoli, jolla saatoin istuskella ja vähän kontempleeraillakin.

***

Ja hyvät kokemukset jatkuivat illallakin Salon taidemuseossa, jonne matkasin pitämään avajaispuhetta. Samuli Heimosen (s. 1975) näyttely Tulvan jälkeen (28.1.–4.3.) kertoi myös siitä, miten ahkeria taiteilijat ovat. Hän oli täyttänyt ison museon kokonaan teoksilla, jotka olivat kaikki viime vuodelta.

Puhuin avajaispuheessani muun muassa siitä, miten erilaiset ismit ovat taistelukenttänä olemisen jälkeen siirtyneet ikään kuin vapaavalintaisiksi taiteilijan työpakin osiksi ja miten Heimosen tuotannossakin voi nähdä aivan yhtä hyvin surrealismin kuin ekspressionisminkin elementtejä. Ja vapauttaan Heimonen on käyttänyt – tässäkin Tulvan jälkeen -maalauksessa elää hauskasti legendaarisen merimaalari Ivan Aivazovskin (1817–1900) henki:

Jossain vaiheessa ajattelin, että Heimosta voi hyvinkin uhata viime vuosien ison menestyksen kirous ja että hänellä voi olla vaara ryhtyä "tuotteistamaan" tiettyjä elementtejä töissään, mutta näköjään turhaan. Hän uskaltaa kokeilla ja ottaa riskejä, vaihdella tyylikeinoja ja myös tuoda varovasti lisää väriä teoksiinsa.

Suosittelen siis retkeä Saloon.

PS. Puhujanhan pitää aina välillä vähän vitsaillakin. Olin aika ylpeä siitä, että en aloittanut antiikin muinaisuudesta vaan päätin puheeni antiikkiin, kun vertasin Heimosta eläinkuvaajana Aisopokseen. Ja onhan niitä yhtymäkohtia ihan oikeastikin.

Asennekysymys, 2011.

Näyttelykuvia 568: Vihreän mestari?

2012-01-30T09:53:00.001+01:00

Viime torstaina kävin Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssä katsomassa Maiju Salmenkiven (s. 1972) näyttelyn Splash (20.1.–19.2.), koska Kauppalehti tilasi siitä jutun.

Oli jotenkin kummallisella tavalla komea näyttely:

Salmenkiven värikontrastit ovat aika hurjia, ja hänen aihepiirinsä tuovat mieleen maailman viimeaikaiset isot vesituhot, joissa on hirvittävyydessään samalla jotain kiehtovaa. Tässä kaikessa on jotain vähän perverssiäkin, mitä korostaa Salmenkiven outo vihertävä värimaailma. Toisinaan joihinkin maalareihin liitetään leimallisesti joku väri, ja niinpä ajattelinkin, että olisikohan tässä nyt kyseessä suomalaisen nykytaiteen vihreän mestari.

Pidin näyttelystä tosi paljon mutta tunsin samalla vähän torjuntaakin. Oikeastaan aika hieno kokemus, johon siis palaan piakkoin Kauppalehden jutun ilmestyttyä.

The Wave, akryyli ja öljy kankaalle, 2011.

Näyttelykuvia 566 & 567: Taide on velvoittavaa

2012-01-30T08:52:00.003+01:00

Kriitikkokin on ihminen ja vaihtaa joskus vapaalle. Olen tottunut tekemään viikonloput töitä, mutta tiistait olen yleensä pyhittänyt vapaa-ajalle. Tuolloin tapaan ystäviäni kapakassa sökön eli avopokerin parissa. Silloin saattaa kulua jokunen Russki Standart -paukkukin, jota hyvän potin voittaja toisinaan on moraalisesti velvoitettu tarjoamaan.

Viime tiistaina otin kuitenkin – taidekin on nimittäin aika velvoittavaa – kaksi pelikaveriani kesken pelin mukaani pirssiin, jolla lähdimme käymään kaksissa avajaisissa. Galleria G:ssä oli Ipi Kärjen (s. 1951) näyttely (25.1.–12.2.):

Pelikaverini Markku – ammatiltaan muuten takiloija – löysi heti oman lempityönsä.

Kärjen näyttely on harvinaisen komeaa katsottavaa. Taiteilija on löytänyt hyvän vireen, jossa yhdistyvät herkkyys ja intiimiys huikean värikylläisyyden ja voiman kanssa. Jopa taiteenmaallikkoystäväni Markku, jonka kanssa olen aiemminkin käynyt kesken pelien avajaisissa ja joka ei paljoakaan nykytateesta perusta, löysi Kärjen töistä "rehevyyttä ja eroottisuutta". Eikä vaikuttanut toinenkaan ystäväni – antikvaarinen kirjakauppias Timo – lainkaan tyytymättömältä näkemäänsä.

***

Sitten taas pirssiin ja Artist's Studioon, jossa oli Veera Pajulahden (s. 1978) näyttely (25.1.–12.2.).

Taide on usein periytyvä ammatti. Taidemaalari Olavi Pajulahti (s. 1944) taidemaalarityttärensä Veeran kanssa. Mitähän se kolmannen polven Miro mahtaa miettiä?

Pajulahden mdf-levylle maalatut abstraktit akryylimaalaukset ovat vapaita ja rentoja, mutta niissä on myös hallittu struktuurinsa, joka joissain töissä tulee esiin tietyn kalligrafisen piirteen kautta. Aika kiinnostava yhdistelmä, josta kasvaa hyvä jännite. Joidenkin töiden värimaailma meni vähän liian makeaksi ainakin minun makuuni, mutta olen toisaalta kasvanut niin voimakkaan hillityn modernismin kautta katsomaan taidetta, että ehkä kyse on minun rajoituksistani.

Kokonaisvaikutelma oli kuitenkin sangen positiivinen.

Ja sitten taas pirssiin ja jatkamaan uhkapeliä. Yön viimeisessä potissa minulle tapahtui sökönpelaajan pahin kauhuskenaario. Sain hyvän käden, kolmoset, joka ei sökössä ole ihan tavanomainen, ja olin jo valmistunut haravoimaan hyvän potin:

Mutta eiköhän Markku saanut samassa jaossa täyden suoran, joka alkaa jo olla vähän harvinainen sökökäsi:

Niinpä Markku tuhosi illan lopuksi talouteni. Eikä minua paljon lohduttanut sekään, että ymmärrän taidetta paljon paremmin kuin hän.

Kuvanveistäjämestarin työhuoneella

2012-01-30T07:51:00.002+01:00

Rästien purku jatkuu. Viime viikon maanantaina kävin Galleria Ortonin väen kanssa kuvanveistäjä Pirkko Nukarin (s. 1943) johdattamana hänen puolisonsa Tapio Junnon (1940–2006) työhuoneella:

Galleria Ortonin Seppo Seitsalo tarkastelee Junnon veistoksia.

Olemme valmistelemassa syksyksi Ortonille Junnon näyttelyä. Näyttelyn yhteydessä tulee ilmestymään myös kirja Junnon tuotannosta, ja alan nyt valmistella tekstiä siihen. Kiinnostavia töitä siis onneksi riittää.

PS. Junnon tuotantoon paneutuminen on minulle monessakin suhteessa mieluisa tehtävä. Olen aina arvostanut häntä veistäjänä ja tunsin häntä vähän myös henkilökohtaisesti hänen viimeisinä vuosinaan. Lisäksi näen yhden omituisen Junnon teoksen joka päivä. Isäni nimittäin antoi minulle 50-vuotislahjaksi Junnoksi varsin epätyypillisen puuveistoksen vuodelta 1963 – eli ajalta, jolloin hän vielä opiskeli Suomen Taideakatemian koulussa:

Näyttelykuvia 565: Ketähän mahdoin äänestää?

2012-01-29T11:25:00.002+01:00

Viikko sitten sunnuntaina kävin äänestämässä:

Raskaan kansalaisvelvollisuuden täyttämisen jälkeen en jaksanut käydä kuin yhdessä näyttelyssä. Äänestyspaikkani vieressä Muu galleriassa oli Juhani Koivumäen (s. 1981) näyttely Rinnakkaistodellisuus (13.1.–5.2.).

Kuin äänestyskäyttäytymiseeni liittyen Koivumäen tiedoteteksti oli varsin yhteiskunnallisesti valveutunutta: "Rinnakkaistodellisuus-näyttely esittää tilanteita, joissa yksilö on passiivisesti ottanut vastaan ja omaksunut yhteiskunnan etujen mukaiset päämäärät ja arvot.

Näyttely läpivalaisee arvoja, joita kulttuuriteollisuus ja vallalla olevat tahot yksilöille suoltavat.Vallitsevan tiedon aiheuttamat rajoitukset ihmisen tietoisuudelle ja niistä aiheutuvat seuraukset tulevat esitellyiksi."

Näyttely koostui kolmesta teoksesta, jotka eivät tekstistä huolimatta tuntuneet oikein käyvän vuoropuhelua keskenään. Toisessa videossa teininuoret kertoivat, mitä heistä tulee isona. Toisessa videossa oli kuoleva ja juuri syntynyt videossa rinnakkain ja valokuvissa oli eläinten raatoja. Kaikki tämä on osa suurempaa kolmiosaista kokonaisuutta, johon voi tutustua tästä linkistä.

Kiinnostava nuori tekijä tämä Koivumäki, mutta tuntuu siltä, että hän on kunnianhimoisuudessaan päästänyt kokonaisuuden jo liian kompleksiseksi, jolloin se muuttuu vähän hahmottomaksi. Tehot häviää.

Näyttelykuvia 564 & Katutaidetta 54: Retki Hämeenlinnaan

2012-01-29T10:14:00.006+01:00

Rästien purku jatkuu. Torstaina 19.1. lähdin retkelle Hämeenlinnaan. Matkaan lähtiessä huomasin, että joku oli käynyt kuittaamassa olemassa- ja läsnäolonsa kotini viereisen muurin takaosaan:

Ja kun saavuin Hämeenlinnan taidemuseon pihalle, oli sielläkin tarjolla katutaidetta. Museon ränni oli saanut öisen koristeen:

Kysyin vielä museonjohtaja Taina Lammassaarelta, että liittyikö kyseinen neulegraffiti johonkin näyttelyprojektiin, mutta hän sanoi, että se oli vain ilmestynyt paikalle. Aika sympaattinen juttu.

Museolla tapasin ne Hämeenlinnan Taiteilijaseuran kuusi taiteilijaa, jotka olin kuratoinut mukaan seuran vuoden 2013 yhteisnäyttelyyn. Katselimme tiloja ja teimme tuttavuutta. Lupaavalta tuntuu.

Museolla oli myös Charles Sandisonin (s. 1969) Ars Fennica 2010 -näyttely (30.9.2011–5.2.2012). Näyttely koostui yhdestä teoksesta, Tavastehus Kronomagasines, joka oli tehty juuri siihen tilaan. Viljamakasiinin tilikirjojen tarjoamasta materiaalista tehty 26 projisoinnin teos oli huikea visuaalinen kokemus:

Olen joskus ajatellut, että Sandison on tavattoman taidokas mutta että hänellä on taipumus toistaa kerran keksimäänsä perusideaa vähän liian maneerisesti. Taidan nyt perua puheitani. Tällaisessa taiten harkitussa paikkasidonnaisuudessa on todella tehokas, moniulotteinen ja kokemuksellinen voima. Se ei ole pelkkää spektaakkelia vaan tuo mukanaan paikan oman historian hienolla tavalla:

Hieno näyttelykokemus lievensi vähän sitä surua, jota koin, kun en päässyt samaan aikaan Helsingin matkamessuille, jossa minua olisi odottanut kunnianosoitus. Matkailutoimittajien Kilta jakoi siellä nimittäin jokavuotiset palkintonsa. Minut valittiin vuoden 2011 matkailuhenkilöksi. Perusteet olivat tällaiset:

Otso Kantokorven persoonalliset oppaat ovat avanneet suomalaisille matkailijoille kokonaan uuden näkökulman Tallinnaan, siihen Viron pääkaupunkiin, jota ei virallisissa matkailuesitteissä tapaa. Kantokorven tekstiä lukiessa herää välitön tarve tutustua toisenlaiseen Tallinnaan. Matka onnistuu vaivattomasti Otso Kantokorven jalanjäljissä Tallinnan raitiovaunuissa, trolley-busseissa ja lähijunissa.

Anteeksi nyt, että tällä tavalla nostelen häntää pöydälle, mutta tuntui se vain niin hyvältä.

Viimeisinhän tuntuu usein jotenkin rakkaimmalta, joten tässä linkki tuoreimpaan kirjaan:

Häpeämättömästi suosittelen tutustumaan matkakirjaan, jossa käydään loputtoman monessa paikassa, jossa ei ole juurikaan mitään muuta tarjolla kuin omat ajatukset ja häivähdys jonkun toisen historiaa. Vaikkapa Aegviidussa.

Näyttelykuvia 562 & 563: Urbaania sykettä

2012-01-28T09:05:00.001+01:00

Ja rästien purku jatkuu. Sunnuntaina 15.1. tein lähistölle pienen kierroksen.

Galleria Huudon Uudenmaankadun pisteessä oli tarjolla kiinnostava näyttely. Kankaanpään taidekoulusta vuonna 2001 valmistuneen Mikko Myöhäsen (s. 1975) Constructions (4.–22.1.) sisälsi sekä maalauksia, pahviveistoksen että äänimaiseman. Myöhänen on kiinnostunut urbaanista sykkeestä, äänistä ja melusta visuaalisessa muodossa. En saanut Myöhäsen aiempaan Helsingin-näyttelyyn oikein otetta, mutta nyt oli jännää meininkiä. Pahviveistos oli suorastaan kiehtova:

Samoin osa maalauksista, jossa aiheena oli yksinkertainen urbaani struktuuri, olivat kiinnostavia – muun muassa yksittäiset rakennukset ja metalliverkkoaidat, jotka toki hauskalla tavalla ottivat kantaa myös abstraktiin taiteeseen.

Kaikkineen varsin raikas ja lupaava näyttely.

***

Myymälä2:ssa oli outo näyttely, jossa Tatunkhamon (valokuvataiteilija Tatu Hiltusen (s. 1977) taiteilijanimi) oli laittanut esiin "verhomallistonsa" nimellä Happiness Is You (31.12.2011–29.1.2012). Hänen digitaalisissa kuvakollaaseissaan oli sekä maisemaa että urbaania rakennetta, vähän kuvallista rankkuuttakin ja kokonaisuudessaan kiinnostava tunnelma:

En usko, että näistä nyt ihan Marimekkoja tulee, mutta hauska idea nuorelta taiteilijalta lähteä tekemän vähän toisentyyppistä verhomallistoa. Palaan asiaan vielä uudestaankin, koska näyttely on osa galleriakierroskritiikkiä, jonka kirjoitin seuraavaan Taiteeseen.

Työhuonebongarin arkea ja juhlaa

2012-01-27T13:14:00.001+01:00

Jatkan epätoivoisesti rästien purkua. Pari viikkoa on ajettavana kiinni.

Toissaviikon lauantaina kävin Åminneforsissa taidemaalari Juha Sääsken (s. 1952) työhuoneella.

Sääski täyttää kohta 60 vuotta ja juhlii vuosiaan Galleria Jangvaan tulossa olevalla näyttelyllä Itikkaperspektiivi (22.2.–11.3.). Minuun otettiin Voimasta yhteyttä ja kysyttin, että haluaisinko tehdä Sääskestä jutun. Ja minähän halusin. Itse asiassa riemastuin, koska Voima on mielestäni yksi Suomen parhaimmista lehdistä ja aatteellisesti lähellä omia mielipiteitäni.

Niinpä hyppäsin vanhemmiltani perimääni Astraan vm. 95 ja huristelin läntiselle Uudellemaalle. Istuskelin Sääsken työhuoneella pitkään ja nauhoitin tämän vireässä vaiheessa olevan maalarin ajatuksia:

Näkemäni perusteella uskallan luvata hyvän näyttelyn, joten pankaa ihmeessä kalenteriinne. Uskallan luvata myös vähintään ihan kelvon jutun Voimassa, johon palaan sitten kun se on ilmestynyt. Sääskellä riittää mielipiteitä maalauksen lisäksi myös yhteiskunnallisesta menosta.

Näyttelykuvia 558 & 559 & 560 & 561: Reunamaita

2012-01-26T08:45:00.002+01:00

Jatkan vielä rästien purkua. Toissaviikon perjantaina lähdin vähän pidemmälle näyttelykierrokselle, koska olin tekemässä Taiteeseen galleriakierrosta, jossa käsittelisin vähän marginaalisempia kuvataideilmiöitä. Tästä tulee siis juttu myöhemmin, joten olen nyt lyhyt.

Aloitin läheltä, Rööperin Taidesalongista, jossa oli esillä näyttelyssä (13.1.–12.2.) Katariina Lillqvistin (s. 1963) tuoreimman animaation – Faruza (2011) – nukkeja ja rekvisiittaa. Oikein kiinnostava nähdä läheltä näitä animaatiovälineitä. Näyttely oli sisällöltään sympaattinen, mutta ripustus oli karsea. Se oli kuin amatöörimäisestä pikkuisesta nukkemuseosta. Seinillä oli jopa kehyksissä tiedotetekstejä, jotka olisi voinut ihan hyvin jakaa pöydännurkalta niin kuin normaalisti.

***

Sitten matkasin Pohjois-Haagaan. Läntisellä sosiaaliasemalla oli valokuvanäyttely Elämäni kuvat (14.12.2011–31.1.2012). Tässä tiedotteesta: "Ryhmän jäsenet valokuvasivat ja keskustelivat omista ja toistensa ottamista valokuvista sekä valokuvien kautta omasta elämästään ja tavoitteistaan. Kuvista on nyt koottu suurelle yleisölle avoin valokuvanäyttely." Ohjaajana projektissa on toiminut kuvataiteilija Nella Keskisarja (s. 1946). Hienon tuntuinen projekti, joka sosiaalitoimiston asiakkailta saadun palautteen perusteella on myös toiminut tavoitteidensa mukaisesti.

***

Ja sitten baariin. Porvoonkadun Baarissa oli esillä Markus Rauramon (s. ?) katutaiteen kuvakielestä ponnistavia maalauksia. Ja kun baarissa olin, join oluen ja viihdyin. Hauska oli näitä melko kiinnostavia töitä katsella ja pohtia sitä ihmeellistä juttua, että baarinäyttelyissä on aina jotain vähän epäilyttävän "alempiarvoista", vaikka baarit ovat todellisuudessa mainio paikka esittää taidetta sellaisellekin yleisölle, joka ei juuri gallerioisaa käy.

Kysyin myös kuvan nuorilta luvan, että suostuvatko he esittämään kuvassa baariasiakkaita. Suostuivat.

***

Ja sitten menikin vähän gonzoksi. Laterna Magicassa oli Nanni Vapaavuoren (s. ?), Elina Lifländerin (s. 1978) ja Leila Kourkian (s. ?) esitysinstallaatio Between Two Skies (13.1.–4.2.). Näyttelyssä on seitsemän esitysiltaa, jollaisessa en siis käynyt, joten en tarkkaan tiedä, mitä siellä pitäisi olla. Satuin vain piipahtamaan paikalle gallerian aukioloaikana. Pimeässä kellarissa oli muutama valolähde ja jotain äänimaisemaa:

Galleristi, jolle pudistelin päätäni kertoessani, että en ymmärtänyt näkemästäni mitään, sanoi, ettei hän ollut varma oliko hän edes saanut kaikkia monitoreita päälle. Luin minä sitten tiedotteenkin, jossa sanottiin: "Galleriaympäristö avartaa esityksellisen tila-ajattelun näkökulmia ja mahdollistaa heijastekuvien avulla sisä- ja ulkotilojen, menneen ja nykyhetken samanaikaisuuden. Installaatiossa valo ei valaise teosta kohteena, vaan on itsessään teos ja olosuhde, joka nostaa esiin kellari-gallerian erityisluonteen kallioineen, maalattioineen ja rosoisine kiviseinineen."

No, tiedänhän minä, että olisi pitänyt nähdä se esitys (ja yritän ehkä vielä ehtiäkin näkemään sen), mutta tulipahan pitkästä aikaa nähtyä jotain, jota en tajunnut lainkaan. Vähän nolottaakin. Mutta aika vähän.

Julkaistua 258: Taiteellisen toiminnan rajat

2012-01-26T07:44:00.005+01:00

Eilen aamulla kirjoitin ja kävin heti lukemassa Pasilan studioilla Radio YLE 1:n Kultakuumeen kolumnini, joka sitten iltapäivällä tuli jo ulos. Aihe taiteen rajoista on mielestäni kiinnostava ja tärkeä, mutta sen verran vaikea, että minäkin päätin tietoisesti jättää asian vähän hämäräksi – kunhan saisi joitain ulottuvuuksia edes keskustelun kohteeksi. Halusin myös tuoda Voinaa esiin, koska siitä ei juurikaan ole Suomessa puhuttu. Tässä vielä parit linkit: Voinan kotisivut, Kikkelisiltakuvia, Pimpsakanavideo, Poliisiauton polttamisvideo.

Taiteellisen toiminnan rajat

Venäläinen taiteilijaryhmä Voina (= Sota) on herättänyt kohua yhteiskunnallisesti kantaaottavalla taiteellaan. Voinan aktiot ovat myös herättäneet keskustelua siitä, missä kulkevat taiteen rajat. Ryhmä muun muassa maalasi toissa vuonna yhteen Pietarin kuuluisista nostosilloista 65 metriä korkean peniksen, joka siltaa nostettaessa nousi sojottamaan kohti turvallisuuspalvelu FSB:n paikallista päämajaa. Samana kesänä yksi ryhmän jäsenistä ”vapautti” varastamalla supermarketista kanan ja salakuljetti sen vaginassaan ulos liikkeestä. Performanssi tietenkin videoitiin. Kuten sekin tapahtuma, jossa Voina viime uutena vuotena poltti polttopulloilla poliisiauton. Aktio oli kuulemma uudenvuodenlahja kaikille venäläisille poliittisille vangeille.

Voinan jäseniä on ollut useasta syystä putkassa ja myös oikeudessa. Tällä hetkellä kahta ryhmän jäsentä odottaa seitsemän vuoden tuomio huliganismista.

Voinan toiminta on herättänyt myös aina silloin tällöin vilkastuvan keskustelun taiteen rajoista. Voiko kaikki taiteeksi nimitetty olla taidetta? Voiko siis poliisiauton polttaminen olla taiteellinen performanssi? Voina itse sanoo, ettei aktio ollut taidetta vaan ”taiteen tuolla puolen”.

Taidemaailmassa on sen lähihistoriassa voimistunut sosiologissävyinen suuntaus, jossa taide ja sen määrittyminen tapahtuvat taidemaailman omien käytäntöjen kautta. Kyse on yksinkertaistetusti vallasta. Jos jollakin taideinstituution tahoilla on valtaa käsitellä jotain asiaa taiteena, taidetta siitä tulee – ovat ihmiset sielussaan sitten mitä mieltä tahansa. Jos joku arvostettu taidelehti käsittelee asiaa sivuillaan, kyseessä on taide. Jos joku taidemuseo laittaa asian esille, kyseessä on taide. Ja on taiteilijoillakin oma valtansa: jos kollegat arvostavat jotain asiaa taiteena, kyseessä on taide.

Esimerkiksi Voinan aktiot täyttävät tässä suhteessa kaikki taiteen tunnusmerkit. Niitä on käsitelty Art Forumissa, Flash Artissa ja Art Newsissa – kaikki arvostettuja kansainvälisiä taidelehtiä. Viime vuonna Venäjän kulttuuriministeriö palkitsi Voinan yhdellä Venäjän merkittävimmistä nykytaidepalkinnoista. Kikkelisilta nimitettiin vuoden ”innovaatioksi”. Ja mitä tulee kollegoiden arvostukseen, legendaarinen katutaiteilija Banksy keräsi yhdellä vedossarjalla 80.000 puntaa Voinalle oikeudenkäyntikuluja varten.

Banksyn (s. ?) Keith Haringia (1958–1990) kommentoiva printti Choose Your Weapon, jota myytiin Voinan hyväksi.

Olen työskennellyt nykytaiteen parissa parikymmentä vuotta ja olen aika paatunut taiteen katsoja. Toisinaan minua vähän harmittaakin se, että mikään ei tunnu enää hätkähdyttävän. Kuvittelen nähneeni kaikkien rajojen rikkoutumisen. Olen myös huomannut, että taidemaailma ottaa myös nopeasti kaiken syleilyynsä. Rajojen rikkomista perustellaan muun muassa sillä, että asioita voidaan muuttaa sitä kautta. Taiteessa ei kuitenkaan mikään muutu. Rajojen rikkominen on jo ikään kuin määritelmällisesti keskeinen osa nykytaidetta. Hieman absurdisti voisi ajatella, että rajojen ehdoton rikkomattomuus olisi aika raju tapa rikkoa rajoja.

Mikään ei muutu myöskään taiteen ja talouden suhteissa. Vallankumous syö aina lapsensa. Esimerkiksi Banksyn joistain töistä on maksettu huutokaupoissa jo yli miljoona dollaria. Kaikesta Voinan toimintaan liittyvästä dokumentaarisesta materiaalista tulee epäilemättä melko pian äärimmäisen kysyttyä keräilytavaraa. Ei ole lainkaan haettua kuvitella sitä tulevaisuuden iltaa, jolloin newyorkilaiset taidetta harrastavat juristit ja liikemiehet viettävät taideiltaa pikkupurtavaa ja juomia nauttien ja katsellen, kuinka venäläinen nainen salakuljettaa kaupasta kanaa vaginassaan.

Tällainen mielikuva tuntuu minusta jostain syystä melko inhottavalta. Samalla joudun kuitenkin tunnustamaan, että kaikki tapahtuu sen takia, että kyseessä on nimenomaan taide, jota kulttuurimme arvostaa monin tavoin. Jos sisältö olisi sama mutta konteksti toinen: jos siis kyseessä olisi vaikkapa raakaa kananlihaa käyttävä fetisistinen pornografia – sellaistakin tässä oudossa maailmassa varmaan esiintyy –, tilanne olisi ihan toinen, eikä kukaan osallistujista olisi siitä erityisen ylpeä. Mutta voimme kuvitella, että yksi videon katsojista onkin Museum of Modern Artin tukisäätiön hallituksen jäsen ja on juuri lahjoittamassa videota kalliine esitysoikeuksineen museon kokoelmiin.

Yksityinen ihminen voi yrittää vaikuttaa muun muassa äänestyskäyttäytymisellään yhteiskunnan asioihin. Taiteessa ei äänestetä kuin ehkä jonkun näyttelyn yleisönsuosikista. Taiteessa ei tavallisen kansalaisen äänellä ole mitään käyttöä. Vaikka kuinka väittäisit, että poliisiauton polttaminen ei voi olla taidetta, et mahda sille mitään, jos taideinstituutio sen sellaiseksi luokittelee ja hankkii sinun verorahoillasi siitä tehdyn videon taidemuseoonsa. Demokratiaa vaativa nykytaide on institutionaalisissa puitteissaan varsin epädemokraattinen. Mitenkähän sen kimppuun voisi hyökätä taiteen keinoin? Kuinka vastustaa sen syleilyä?

Näyttelykuvia 557: Elvis elää!

2012-01-24T09:56:00.004+01:00

Yritän kuroa vielä rästejä kiinni. Toissatorstaina palasin Tukholman-matkalta, ja lyhyen päiväunen jälkeen aloitin taas taidearjen. Lähdin Vaasankadulle tutustumaan uuteen galleriaan, jonka ilmaantumisen uutisoin seuraavaan Taiteeseen.

Kingi Kongi Galleriassa oli menossa gallerian toinen näyttely. Ryhmänäyttely Elvis Is in the Building (10.–29.1.) piti nimensä mukaisesti sisällään pelkkää Elvis-aiheista taidetta. Pieneen tilaan oli saatu ahdettua peräti 26 taiteilijan teoksia: kollaseja, piirustuksia, maalauksia, sarjakuvaa, valokuvaa. Ei niitä nyt kaikkia oikein mestariteoksiksi voinut sanoa, mutta kokonaisuudessaan idea oli hauska:

Ideoissa oli myös hauskaa variaatiota. Rakel Liekki (s. 1979) oli maalannut näköismuotokuvan C-kasetista: Cant't Help Falling in Love:

Ja Milla Paloniemellä (s. 1983) oli kaksi hauskaa sarjaa (Suomen Elvis-look ja Elviksen Suomi-look). Tässä ajankohtainen teos Suomen Elvis-look-sarjasta:

Paloniemen Elvis-Väyrysen olisi saanut 30 eurolla! Ja muutenkin paikan henkeä kuvaa hyvin, että joissain teoksissa oli kaksi hintaa: alempi opiskelijoita ja työttömiä varten. Ei taiteen jakelukaan siis aivan suoraviivainen kapitalistinen markkina-asia ole.

Näyttelykuvia 553 & 554 & 555 & 556: Taidetta risteillymatkailijoille

2012-01-21T10:41:00.009+01:00

Elämä on ollut viime aikoina yhtä Guggenheimia ja myös vähän liikaa kirjoitushommia, joten blogipäivitykset ovat taas jäljessä – siinä määrin kun nyt olen edes taidetta seurannut. Palaan kuitenkin vielä viime viikolle ja tiistaihin, jolloin pääsin hetkeksi pois suomalaisesta taide-elämästä.

Lähdin nimittäin Guggenheim-seminaarin jälkeen kahden taiteilijaystäväni kanssa Tukholmaan, jossa tavoitteena oli Moderna Museetin Turner, Monet, Twombly – Sent måleri (8.10.2011–15.1.2012) – eikä oikeastaan mikään muu.

Niinpä matkustimme läpi yön laivalla Tukholmaan ja otimme heti aamulla satamasta taksin suoraan museoon, jotta saisimme jonot minimoitua.

Selvisimmekin hyvin ennen jonojen kasvua, ja niinpä saimme paneutua rauhassa J.M.W. Turnerin (1775–1851), Claude Monet'n (1840–1926) ja Cy Twomblyn (1928–2011) kunkin myöhäisemmästä tuotannosta koottuun näyttelyyn, jossa oli haettu erilaisten ulkoisten teemojen kautta muun muassa subliimia, vanhenemista ja luopumista.

Kriitikkokin leikkii joskus lapsellisia leikkejä. Kiertäessäni näyttelyn viimeistä kertaa mietin, että minkäköhän työn ottaisin mieluusti omalle seinälleni. Voittajaksi selvisi Twomblyn Wilder Shores of Love (1985). Enkä taatusti osaa eritellä syytä tähän valintaan. Aika lähelle tuli Turnerin pieni skissi Tyyni meri ja etäisiä harmaita pilviä (1840–5?):

Monet'sta en ole ole koskaan ollut ihan hullaantunut, mutta Turner ja Twombly tekivät minuun tosi voimakkaan vaikutuksen. On mainittava, että en koskaan esimerkiksi ole kunnolla tutustunut Lontoon laajaan Turner-tarjontaan, ja Twomblyäkin olen aiemmin nähnyt ainoastaan yksittäisinä töinä. Oli sitä paitsi hienoa nähdä maalausnäyttely, joka oli kuratoitu vähän oudommasta näkökulmasta ja joka sai ihan uudenlaisia tyylisuuntien rajoja ylittäviä siltoja aikaiseksi.

Heimo Suntio (s. 1955) ja Tapani Mikkonen (s. 1952) ihastelemassa Twomblyn jättimäistä neliosaista teosta Quattro Stagioni (1993–95).

Ja kun aikaa oli tarpeeksi, Suntio innostui kuuntelemaan myös sitä tapaa, miten Modernassa lapsille maalaustaiteen katsomista opetettiin.

Tuli taas vähän kateellinen olo. Kaiken Guggenheim-hypetyksen jälkeen herää niin yksinkertainen kysymys: miksi meilläkin ei voisi olla tällaista hyvää taidemuseota, jonka substanssi vastaisi itsekseen kaikesta brändäyksestä ja pakottaisi ihmiset tulemaan luokseen katsomaan vain taidetta? Tallinnan Kumukin alkaa olla jo samanlainen. Miksei Helsingin taidemuseokin voisi olla tätä?

Tätä mietiskelin juodessani espressoa ja grappaa.

***

Vaan eiköhän Suntio huomannut, että tuollahan on vielä joku valokuvanäyttely (emme olleet siis suorittaneet ennakkoon mitään tiedustelutoimintaa vaan lähdimme pelkästään ex tempore katsomaan yhtä näyttelyä). Ja niinpä siellä olikin aika raju kattaus: salikaupalla jättimäistä kokoelmanäyttelyä En annan historia – Fotografi ur Moderna Museets samlingar (1.2.2011–19.2.2012):

Näyttely oli vähän liikaa keskittymiskyvylleni, koska olin käynyt Turner etc. näyttelyn jo kolmesti läpi, mutta toisaalta oli hauska vaellella saleissa ja poimia sieltä täältä vanhoja ja uusia mestareita. Ja niitähän piisasi 1840-luvulta näihin päiviin asti. En minä itse asiassa ole koskaan nähnyt elämässäni näin hienoa valokuvanäyttelyä, jossa oli ihan kaikkea: August Sanderista (1876–1964) Hiroshi Sugimotoon (s. 1948) tai vaikkapa Irving Pennistä (1917–2009) Diane Arbusiin (1923–1971). Modernassa kokoelmat muodostavat vankan kulmakiven museon toiminnalle.

***

Ja tulihan sitä ohimennen nähtyä Cecilia Edelfalkin (s. 1954) pieni Moment-näyttely (20.9.2011–12.2.2012), jossa taiteilija kuvaa itseään ja omaa oeuvreaan monitasoisesti:

***

Ja jaksoin katsoa vielä Ulf Rollofinkin (s. 1961) Moment-näyttelyä (8.11.2011–12.2.2012), jossa oli varsin väkivaltainen mutta oudon kaunis tunnelma:

Suntio lähti vielä viidenteenkin näyttelyyn (Ynglinggatan 1, 25.11.2011–22.2.2012), jossa esiteltiin legendaarisen ysärigallerian toimintaa, mutta minulta loppuivat voimat, ja otin Mikkosen kanssa cavan baarissa. On se kummallista, että yhdessä museossa voi olla näin paljon taidetta.

Sitten levykauppaan (Micke's), josta löysin sikahalvalla Wilson Pickettin Atlantic-vinyylin Hey Jude (1969; kuunnelkaa nimibiisi tästä linkistä):

Sitten thaimaalaiseen ravintolaan syömään ja sitten takaisin laivalle. Ennen nukkumaanmenoa otin vielä kannelta Sugimoton kunniaksi valokuvan:

Taide siis voi todellakin olla "ihanaa ja yhteisöllistä", kuten Janne Gallen-Kallela-Sirén Guggenhem-seminaarissa hehkutti. Se voi olla sitä jopa risteilymatkailijoille ja jopa Ruotsissa.

Julkaistua 257: Kunnallispoliitikkojen on saatava riittävästi tietoa päätöksentekoon

2012-01-17T07:24:00.009+01:00

Aamun Helsingin Sanomissa julkaistiin mielipidekirjoitukseni, jossa halusin kiinnittää huomiota Guggenheim-hankkeen päätöksenteon problemaattisuuteen. Päätin kirjoittaa ilman mitään vittuilua ja sävyjä, jotta itse asia ei suotta peittyisi.

On aivan käsittämätöntä, miten huonosti hanketta on viety eteenpäin. Esimerkkinä sen muuttuminen yhtäkkiä viikko sitten "kansalliseksi projektiksi". En ymmärrä, miten Pajunen ja GKS saattoivat kuvitella valtion noin vain heittävän lyhyellä varoitusajalla kaupungille kymmeniä miljoonia. Samoin on käsittämätöntä, että 30 miljoonan dollarin lisenssimaksun keräämisestä yksityiseltä taholta ei ole hankittu mitään uskottavia takeita. GKS sanoi eilen A-studiossa (tässä linkki), että rahaa ei ole voitu kerätä, koska hanketta ei ole vielä olemassa. Kummallinen lähestymistapa. Ei kai sitä mihinkään holviin olisi tarvinnut kerätä, mutta joitain sopimuksia olisi varmaan voitu yrittää tehdä. Tämähän tarkoittaa sitä, että valtuustolle ei näköjään aiota esittääkään muuta kuin toivomus rahojen taivaallisesta ilmaantumisesta. Mielestäni valtuusto ei yksinkertaisesti voi tältä pohjalta suorittaa äänestystä – kyse on sentään suomalaiseen taidesponsorointiin nähden aivan ennenkuulumattoman suuresta summasta. Onhan Helsingin Sanomien kautta (tässä linkki) lisäksi juuri käynyt ilmi, että hankeen peruuntuminen sopimuksen jälkeen tuottaisi miljoonien sopimussakot.
Eiköhän nyt olisi jo syytä lähteä karkuun. Hävittynä on toistaiseksi vain kaksi milliä, eikä pojat oikein tunnu osaavan handlata näitä amerikanjuttuja, joissa lähtölinjalla kyttää aina iso joukko hyvin lämmitelleitä juristeja.

Kunnallispoliitikkojen on saatava riittävästi tietoa päätöksentekoon

Guggenheim-hankkeen taiteellisista sisällöistä, arkkitehtuurista ja taide- sekä matkailupolitiikasta on oltu montaakin mieltä, mutta tulevina viikkoina olisi syytä keskittyä kunnallispolitiikkaan, sillä Helsingin kaupunginvaltuustolla on edessään 15. helmikuuta – siis melko pian – taloudellisesti merkittävä äänestys. Kaikki ovat varmaan yhtä mieltä siitä, että valtuustolla tulee olla käytössään asianmukaiset faktat tehdessään näin isoa päätöstä.

On ainakin kolme asiaa, joista olisi syytä olla konkreettisia tietoja ennen sen tekoa.

Ensinnäkin valtion mahdollinen osallistuminen museohankkeen rahoitukseen. Tuntuu huonosti suunnitellulta, että Guggenheim-hanke muuttui kaupunginjohtaja Jussi Pajusen ja museonjohtaja Janne Gallen-Kallela-Sirénin puheissa kansalliseksi vasta hankekartoituksen julkistamisen yhteydessä 10. tammikuuta. Tuolloin esitettiin toivomus siitä, että valtion tulisi osallistua hankkeeseen. Valtuustoa ei saa jättää epäselvään tilanteeseen tässä asiassa. Valtio joko tulee mukaan tai ei, mutta tiedon siitä tulee joka tapauksessa olla valtuuston käytössä. Toiveiden varassa päätöksiä ei voi tehdä.

Toinen asia on yksityinen rahoitus. Hankekartoituksen mukaan Guggenheimin 30 miljoonan dollarin lisenssimaksu aiotaan kerätä yksityisen rahoituksen kautta. Tieto tästäkin tulee olla vahvistettuna valtuuston käytössä. Tätäkään ei saa jättää toiveiden varaan, muuten on vaara, että lisenssimaksu – tai ainakin osa siitä – lankeaa helsinkiläisille veronmaksajille.

Kolmanneksi on mietittävä Helsingin taidemuseon toimintojen järjestämistä. Taidemuseon Guggenheimin ulkopuolelle jäävien toimintojen järjestämisen suunnittelu on vasta alullaan. Näitä toimintoja ovat kokoelmat, julkinen taide prosenttihankkeineen ja aluetaidemuseotoiminta. Valtuuston tulee tietää tarkasti, miten nämä toiminnot hallinnollisesti järjestetään ja rahoitetaan. Muussa tapauksessa toiminnot uhkaavat jäädä tuuliajolle ja näivettyä.

Ei liene kohtuutonta vaatia, että valtuusto tekee merkittäviä päätöksiä vasta faktojen ollessa avoimesti tiedossa. Sen sijaan tuntuu vähintäänkin kohtuuttomalta, että Solomon R. Guggenheimin säätiö kykenee kiristämään Helsingin kaupunginvaltuustoa ja sanelemaan sen aikatauluja. Mikäli asiat ovat kesken ennen helmikuun puoliväliä, on syytä neuvotella hankkeesta päättämiselle jatkoaikaa.

Otso Kantokorpi
Taidekriitikko, Helsinki

***

PS. Sitten täytyy vielä vähän kitkerästi nostaa häntää. Tähän kohtaan voisin nimittäin huomauttaa, että GKS:n mahdollinen jääviysjuttu ja kytkennät Carl Gustaf Ehrnroothin Ekoport-firmaan, jotka nousivat esiin esimerkiksi eilisen Helsingin Sanomien ja valtuutettu Tuomas Rantasen puheista, eivät tulleet ensimmäistä kertaa esiin Helsingin Sanomien Ehnrooth-jutusssa sunnuntailta. Olen nimittäin julkaissut tiedon GKS:n ja Ehrnroothin bisneskytkennöistä blogissani jo viime vuoden marraskuussa (tässä linkki) googlailtuani muutamana yönä ristiin näitä Suomen taide-eliitin edustajia. Ihan siis vain muistutukseksi. Mutta: A luta continua! – kuten Miriam Makeba (1932–2008) totesi eilen tv:ssä Mika Kaurismäen loistavassa dokkarissa Mama Africa (2011).

Julkaistua 256: "Valo merkitsee väriä"

2012-01-16T18:41:00.003+01:00

Kävin taannoin taidemaalari Ipi Kärjen (s. 1951) työhuoneella, koska olin tekemässä hänen tulevaan näyttelyynsä (Galleria G 25.1.–12.2.), tiedotetekstiä. Teokset ovat osin samoja, joita nähtiin Lahdessa Galleria Nuovossa viime keväänä. Tein silloin julkaistua luetteloa varten hänen taiteestaan tekstin, josta lyhentelin ja muuntelin seuraavan version tiedotetta varten. Nyt se on julkaistu gallerian kotisivuilla, joten laitan sen jo tähän:

”Valo merkitsee väriä”

Taidemaalari Ipi Kärki on maalannut paljon havainnosta, mutta hänen teoksensa eivät esittävinäkään ole koskaan kovinkaan voimakkaasti ankkuroituneet erityiseen paikkaan ja aikaan. Havainnot ovat pikemminkin vain aloittaneet prosessin ja lähestyneet Matissen maksiimia, jonka mukaan ”kuva on joko itsenäinen organismi tai ei mitään” – siis erkaantuneet ajasta ja paikasta kohti taiteen yleistä aluetta. ”Valo merkitsee minulle väriä, ja väri herättää kiinnostuksen kokeilla erilaisia väririnnastuksia valon ilmaisemiseksi”, toteaa Kärki kuvaillessaan kehää, jonka pyörteissä hän on tottunut työskentelemään.

Kärjen tuotannossa on menossa murrosvaihe. Kankaat ovat suurentuneet, jotkut teokset jättävät ”keskeneräisyydessään” itse prosessia enemmän näkyviin ja joidenkin teosten synty on henkilökohtaisemmalla alueella, eletyissä ja koetuissa asioissa, jotka muuntuvat kuviksi impressioiden sijaan jonkin pinnan väreilyä syvempien perusvoimien ja -rakenteiden mieltämisen kautta.

Katsojan ei useinkaan tarvitse olla kovinkaan hyvin selvillä niistä, prosesseista, joiden kautta taideteos syntyy. Toisinaan se saattaa olla jopa haitallista kääntäessään katseen vain tiettyyn suuntaan, tarjotessaan liian suppean tukintakehikon. Tai tarjotessaan ylipäänsä jonkun tulkintakehikon, sillä en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että Kärjen maalaukset tarvitsisivat mitään erityistä sanallisesti ilmaistavaa tulkintaa.

Kun maalauksessa on kukka, ei minun tarvitse tietää sen latinalaista nimeä tai maantieteellistä levinneisyyttä vaan antautua maalauksen lumovoimalle.

Eikä maalarin välttämättä tarvitse kertoa meille tarinoita. Maalari voi esimerkiksi yrittää ylläpitää kykyämme uppoutua meditatiiviseen ajatteluun, jota Heidegger piti inhimillisyytemme perustana.

Julkaistua 255: Voiko taide olla leikkiä?

2012-01-16T08:34:00.002+01:00

Palaan vielä Galleria Ortoniin ja Rosa Liksomin (s. 1958) näyttelyyn. Sain vihdoin kaikilta kiireiltäni kirjoitettua Liksomin taiteilijaesittelyn gallerian kotivisulle:

Voiko taide olla leikkiä?

Kirjailija ja kuvataiteilija Rosa Liksom (s. 1958) on kolmikymenvuotisen uransa ajan tehnyt rinnakkain sekä kirjailijan että kuvataiteilijan töitä. Hän kokee molemmat yhtä tärkeiksi ilmaisumuodoiksi, mutta on korostanut sitä, että ateljeeseen mennessään hän ”menee leikkimään”.

Leikki on ilmeisesti ollut varsin hauskaa, koska hän on esiintynyt aktiivisesti näyttelyissä jo vuodesta 1985, jolloin hän teki heti tuoreeltaan kuvataiteellisen läpimurtonsa – sekä yksityisnäyttelyllään legendaarisessa Vanhan galleriassa että osallistumalla samana vuonna Nuorten näyttelyyn.

Tuoreessa Galleria Ortonin näyttelyssä huomiota on kiinnittänyt jo vuodesta 1995 tekeillä ollut Postmoderni ekumeeninen ikonostaasi, jota Liksom jatkaa edelleenkin. Useasta kymmenestä eri tekniikoilla – muun muassa ristipistoa ja maalausta – toteutetusta kuvasta koostuva installaatio käyttää hyväkseen eri uskontojen kuvamateriaalia ja symboliikkaa sekä liturgisia värejä. Liksom ei ole uskonnollinen ihminen, mutta hän ei suinkaan rienaa vaan lähestyy aihettaan pikemminkin uteliaana havainnoijana ja vähän humoristisestikin.

Kukitettu Liksom esittelee avajaisissa ikonostaasiaan.

Teossarjan kautta voi tavoittaa muutamankin Liksomille ominaisen tavan lähestyä aihettaan. Ensinnäkin voimme tarttua sanaan ’postmoderni’, joka Liksomin tapauksessa ei ole mikään valittu tyyli vaan pikemminkin osa sitä modernismin sääntöjärjestelmistä vapautumista, jota hänkin eli ja joka oli ominaista 1980-luvulle. Liksomkin aloitti taiteen tekemisen tuolloin halvoilla koululaisten huopakynillä, joiden ei katsottu kuuluvan lainkaan taidemaailman välinearsenaaliin. Samalla leikkisällä huolettomuudella hän on suhtautunut uskonnolliseen kuvastoon ja sen yleensä niin tiukkoihin sääntöihin.

Toiseksi voimme palata leikkiin. On kuin Liksom tekisi kunniaa hollantilaiselle historioitsija Johan Huizingalle, joka pyrki kirjallaan Leikkivä ihminen (suom. 1947) osoittamaan, että leikin luova vaikutus heijastuu lähes kaikkialla kulttuurin ja yhteiskunnan kehityksessä.

Huizingan tavoin Liksomia voi myös pitää antropologina. Ja muiden muassa kulttuuriantropologiaa ja uskontotieteitä Liksom aikoinaan yliopistolla opiskelikin. Kolmas ulottuvuus, jonka Liksomin työstä haluaisin nostaa esiin, onkin juuri antropologin kaltainen lähestymistapa: osallistuva havainnoiminen ja siten myös jatkuva uteliaisuus. Yksi juonne Liksomin sekä teksteissä että kuvataiteessa onkin hänen uskomattoman sensitiivinen kykynsä aistia kulttuurisesti merkittäviä seikkoja ihmisten arjessa – oli sitten kyse Finlandia-voittajasta Hytti nro 6 (2011) tai Galleria Ortonin takahuoneeseen ripustetusta venäläistä maailmaa kuvaavista maalauksista.

Leikin juhlaa

2012-01-14T09:35:00.000+01:00

On ollut kaikennäköistä kiirettä ja matkailuakin, ja olen taas vähän jäljessä päivitysten suhteen. Palaan siis vielä viime maanantaihin.

Galleria Ortonissa avattiin Rosa Liksomin (s. 1958) näyttely (9.1.–3.2.). Tupa oli odotetusti täynnä:

Keskellä yllä olevaa kuvaa on toimittaja Axa Sorjanen, joka oli tekemässä näyttelystä YLE:n Stradaan juttua. Juttu tuli ulos eilen, ja voit katsoa sen tästä linkistä. Oikeassa reunassa on Invalidisäätiö-konsernin toimitusjohtaja Heikki Teittinen, joka vaikutti varsin tyytyväiseltä taiteen roolin tärkeydestä Ortonille. Ja tyytyväinen oli myös itse taiteilija, joka kertoi Stradan haastattelussa, että taide on hänelle kuin leikkiä, mutta niin hauskaa sellaista, että hän tekee sitä osapuilleen joka päivä:

Kahvilan takaseinälle ripustettu Postmoderni ekumeeninen ikonostaasi on installoitava teossarja, jota Liksom on tehnyt jo vuodesta 1995, ja projekti jatkuu edelleenkin.

Pidin lyhyen avajaispuheen, ja sitten nähtiin vielä burkha-performanssi, jonka katkelman voitte nähdä Stradasta.

Avajaisten jatkot pidettiin ravintola Salvessa, jossa oli tarjolla vielä yllätysvieras, kun Kari Peitsamo kävi heittämässä pari slaavilaista rallia, kuten Back in the USSR:

Niin että olipahan taas miltei täydellinen taidepäivä.

Palaan vielä asiaan, kun saan tänään kirjoitettua vähän myöhässä olevan Liksomin taiteilijaesittelyn gallerian kotivisuille.

Julkaistua 254 & Luettua 100: Guggenheim haluaa Helsinkiin – ainoastaan Katajanokalle

2012-01-13T10:25:00.011+01:00

Viime tiistai oli varsin kiireinen päivä. Aamulla kello soi kuudelta, jotta ehtisin hakea Guggenheim-hankkeen selvityksen kaupungintalolta kello seitsemän ja lukea sen kokonaan ennen tiedotustilaisuutta kello kymmenen, koska juttuni siitä piti olla keskiviiko Kauppalehteä varten sisällä ennen kello kahta. Kaikki tapahtuikin suunnitellussa aikataulussa, ja pääsin Ruotsin-laivalle kello viideksi, koska olin lähdössä Tukholmaan katsomaan taidetta. Olin siis sittemmin ihan oikea risteilymatkailija taidematkalla niin kuin Helsinkiinkin on kaavailtu.

Seminaari oli suorastaan kammottava. Guggenheimin pomot Wiseman ja Vidarte esittelivät raportin powerpointina hyvää sisälukutaitoa ja hiottua myyntimiehisyyttä osoittaen. Itse raportti oli todella vaatimaton, ja tulevan museon sisällöistä siinä ei sanottu juuri mitään. Kolmasosa sisälsi nopeasti googlettamalla tehtävissä olevaa analyysiä muista suomalaisista ja pohjoismaisista museoista. Eilisessä aamutv:ssä taidemaalari ja professori Silja Rantanen (s. 1955) sanoi osuvasti, että sen olisi voinut tehdä joku taitava peruskoululainenkin. Löytyy varmaan YLE:n Areenasta. Eiku löytyykin itse asiassa tästä. Itse asiassa Rantasen puheet olivat tavattoman viisaita. Minuakin pyydettiin studioon, mutta olin lähdössä Tukholmaan, joten jouduin kieltäytymään.

Tästä roskasta me siis maksoimme kaksi miljoonaa euroa, ja muistaakseni Gallen-Kallela-Sirén totesi aikoinaan, että selvityksestä tulisi olemaan meille hyötyä, vaikka Gugge ei toteutuisikaan. Ihan silkkana faktana, mikä voidaan sitten jälkikäteen tarkastaa, kun Gugge ei tullutkaan: tästä selvityksestä ei tule olemaan kenellekään mitään hyötyä. Paitsi että joku voi oppia häpeän taitoa. Minä en kuitenkaan jaksa enää tuntea edes myötähäpeää.

Pajunen, Haatainen ja Gallén-Kallela-Sirén olivat seminaarissa yleväpuheisia nöyriä koiria tämän "kansainvälisen kusetuksen" – Kalle Isokallion käyttämä ilmaisu tämän aamun YLE 1:n Jälkiviisaissa (löytyy tästä linkistä) – kaikki tunnusmerkit täyttävän tapahtuman edessä. GKS taisi itse asiassa jopa munata itsensä varsin perusteellisesti, koska hänen esityksessään ei yllättäen epäonnistuneen silkan demagogisen yrityksen lisäksi ollut mitään substanssia, ja hänen jopa Kalevalaa yhden sivun sisältänyt powerpointinsa oli amatöörimäisen huonosti toteutettu – liekö joku perheen nuorimmista ollut iloisine väreineen asialla.

Sydän verta vuotaen päätin kuitenkin olla ammattijournalisti ja raportoida selvityksen faktat ja luvut lukijoilleni ottamatta asiaan juurikaan omaa kantaa. Pari lausetta toki ujutin joukkoon, koska esimerkiksi lopussa mainitsemani selvityksen kieli oli sellaista b-luokan sarasvuota, etten voinut olla tuomatta sitä julki:

Guggenheim haluaa Helsinkiin – ainoastaan Katajanokalle

Helsinki Guggenheimin hankekartoitus julkistettiin eilen, ja Guggenheim ilmoitti halunsa tulla. Suurin yllätys lienee se, että museo keskittyisikin voimakkaasti arkkitehtuuriin ja designiin.

Kartoitus ehdottaa Helsinkiin, Katajanokan Kanavaterminaalin tontille museota, joka rakennettaisiin kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun myötä. Museon kokonaispinta-ala olisi 12 000 neliömetriä, josta näyttelytilaa olisi 4 000 neliömetriä.

Selvityksen mukaan museon tulisia ”heijastella suomalaisia kulttuuriarvoja”. Mitä ne sitten ovatkin.

30 miljoonan lisenssimaksu

Vuoden mittaan keskustelua ovat herättäneet sekä museon rahoitusmalli että sen sisällöt.

Selvityksessä ehdotetaan mallia, jossa Helsingin kaupunki perustaisi säätiön. Edustettuna olisi sekä kaupunki että Solomon Guggenheimin säätiö ja mahdollisia yksityishenkilöitä.

Museokiinteistö jäisi Helsingin kaupungin tai sen perustaman kiinteistöyhtiön haltuun, ja tontti pysyisi Helsingin kaupungin omistuksessa.

Museon rakentamiskulut on arvioitu 130–140 miljoonaksi euroksi. Valtiota yritetään mukaan – vertailukohtana Olympiastadionin saneeraus.

Museon vuosittaisiksi nettomenoiksi on arveltu kahdeksaa miljoonaa euroa, mikä lisäisi nykyisen mallin kuluja 3,7 miljoonalla eurolla.

Guggenheimin lisenssimaksu on herättänyt paljon keskustelua. Selvityksessä ehdotetaan 20 vuoden sopimusta viiden vuoden optiolla, ja 20 vuoden osalta lisenssimaksu olisi 30 miljoonaa USD, joka maksettaisiin sovittavan aikataulun mukaan – kuitenkin jo tästä vuodesta alkaen. Museon on suunniteltu valmistuvan vuonna 2018. Lisenssimaksu pyritään kattamaan ulkopuolisella rahoituksella. Tarjolla on siis kallis hallituspaikka uuteen säätiöön. Sopivia miljonäärejä saamme kuitenkin vielä vain arvailla.

Arvioidut kävijämäärät ovat huikeita. Selvityksen mukaan tavoitteena olisi 500–550 000 vuotuista kävijää, joista noin 300 000 olisi kotimaisia. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Valtion taidemuseoista suosituimman, Kiasman, kävijämäärät olivat viime vuonna 182 000. Selvityksessä on laskettu paljon venäläisten kävijöiden varaan – heistä muodostuu ”potentiaalisen yleisön kriittinen segmentti”.

Uusia visioita?

Guggenheim-projektiin luvattiin lähteä sisältö edellä – ei siis arkkitehtuurivetoisesti. Suurin yllätys lienee se, että tarjolla olevassa konseptissa keskitytään kuvataiteen sijaan voimakkaasti arkkitehtuuriin ja designiin. Museoon ei hankittaisi kokoelmia. Pääpaino olisi näyttelytoiminnassa. Museossa järjestettäisiin vuodessa 2–3 suurnäyttelyä ja 3–5 suppeampaa näyttelyä. Taidekasvatusohjelmaan on myös suunniteltu satsattavan voimakkaasti. Tavoitteena olisi tehdä museosta ”syvällinen sosiaalinen tila”.

Helsingin taidemuseo sulautuisi osin uuteen museoon, mutta kokoelmatoiminta ja julkinen taide sijoitettaisiin kaupungin jonkun toisen hallintokunnan alaisuuteen. Tarkempia suunnitelmia tästä ei vielä ole. Nuorempaan taiteeseen erikoistunut Kluuvin galleria jatkaisi kuitenkin toimintaansa.

Aikomus on edetä rivakasti. Kaupunginhallituksen käsittely alkaa 30.1. Valtuustossa asia on esillä 15.2., jolloin myös Guggenheimin säätiö tekee päätöksensä etenemisestä. Valtuustolla on siis viisi viikkoa aikaa tehdä päätös – tietämättä edes kaupungin taidemuseon toimintojen tulevasta järjestelystä.

”Obviously, Helsinki thinks big”, toteaa Guggenheimin säätiön johtaja Richard Armstongkin selvityksen esipuheessa. Ja mikäs on isoja ajatellessa, kun Helsingissä on selvityksen mukaan ”vauras, koulutettu, harmoninen ja kulttuuria rakastava väestö”, kuten kaksi miljoonaa euroa maksaneessa, noin sata tekstisivua sisältävässä ja tolkuttoman määrän adjektiiveja ja visionääristä jargonia sisältävässä selvityksessä tiivistetään.

***

Minäkin sain seminaarin jälkeen pälättää tarpeekseni, koska minua haastateltiin kuuteen tiedotusvälineeseen. Mutta sitten pääsinkin onneksi kahden taiteilijaystäväni kanssa Tukholmaan katsomaan ihan oikeaa taidetta, mistä jatkossa lisää. Sen voin kuitenkin jo todeta, että taide oli tässä vanhassakin kontekstissa vallan "ihanaa ja yhteisöllistä", kuten GKS:n powerpointissa todettiin tulevaisuuden museosta.
Se on kuitenkin vielä sanottava, että elämme kulttuurisesti aika surullisia aikoja ja että ymmärrän oikein hyvin, että eräät kaupunginvaltuuston jäsenet ovat alkaneet katua pariakin taannoin tehtyä täpärää äänestystä. Puoluepolitiikka on tehnyt tulonsa taide-elämäämme ihan uudella tavalla, mitä voimme sitten muistella 2030-luvulla.

Näyttelykuvia 551 & 552: Lähistöllä taas

2012-01-08T11:06:00.001+01:00

Eilen kävin parissa näyttelyssä kotini lähistöllä. Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa oli esillä Jukka Rusasen (s. 1980) Eject (18.11.2011–8.1.2012), joka meinasi livahtaa kokonaan ohi – näin käy toisinaan, kun galleria on liian lähellä.

Rusanen on vähentänyt figuratiivisuuttaan ja taidehistoriallisia viittauksia, minkä koen hyvänä kehityksenä, ja antanut tilaa komealle, ilmeisesti vähän intuitiivisemmalle elemaalaukselle. Väliin hän tuntuu piirtävän siveltimellä – vähän kuin Marjatta Tapiola (s. 1951) konsanaan, joskaan ei ihan niin virtuoosimaisesti – ja väliin hän on taas antanut hurjien värikerrosten jäädä reliefimäisinä pintaan:

Rusasen näyttely oli salonkikelpoisella tavalla komea, mutta kaikessa ekspressiivisyydessäänkin se oli ehkä kuitenin vähän liian sliipattu, että olisin sittenkään niin ylen innostunut. Tätä kyllä korosti Kalhama & Piipon uusi valaistusratkaisu, joka oli karmea. Ylikirkkaat neonputket toivat sellaisen epätodellisen fiiliksen, että oli kuin olisin ollut jonkin ironisen leffan newyorkilaisessa taidemaailmassa. Kuin olisi kulisseissa liikuskellut (outo kirkkaus ei välitettävästi välity tarpeeksi alla olevasta ripustuskuvasta):

Mutta on Rusanen selvästikin maalari, jonka kehitystä on syytä seurata.

***

Galleria Fafassa oli ensimmäisessä helsinkiläisessä yksityisnäyttelyssään nuori graafikko, jonka kehitystä taitaa olla myös syytä seurata. Mari Hallapuron (s. 1985) näyttely Still alive and birdwatching (5.–22.1.) herätti ensivaikutelman, että vieläkö näitä perinteisiä graafikoita jostain tulee, mutta tarkempi katsominen oli oikeastaan aika innostavaa. Hallapuro on kuvannut maisemia, asetelmia ja lintuja hauskalla tavalla niin, että prosessi on jäänyt näkyviin. Kuvasarjat lisääntyvät, muuntuvat, menevät välillä jopa tukkoon:

Ja runsas kuivaneulainstallaatio Lintubongailu (2011) tuotti katsojallekin hauskan bongailufiiliksen, kun yritti samalla kertaa bongailla sekä lintulajeja että toisaalta teknisiä variaatioita:

Varsin tuore ja raikas näyttely. Oikein jo odotuttaa, että minkälainen graafikko tästä Hallapurosta tulee.

Näyttelykuvia 548 & 549 & 550 & Katutaidetta 49: Kaapelilta Kallion katutaiteeseen

2012-01-06T09:36:00.004+01:00

Eilisen aamupäivän aloitin taidemaalari Ipi Kärjen (s. 1951) työhuoneelta Kaapelitehtaalla. Kärjellä on tulossa näyttely (25.1.–12.2.) Galleria G:hen, ja hän pyysi minua laatimaan sitä varten lehdistötiedotetta. Kärjellä on menossa vahva luova kausi, ja oli hauska nähdä isoja huikeita kankaita hänen työhuoneellaan:

***

Ja kun Kaapelilla olin, kävin toki katsastamassa Kaapelin Gallerian. Tarjolla olikin kiinnostava kokonaisuus. Tanssitaiteilija Pia Lindyn (s. 1968), valokuva- ja yhteisötaiteilija Annuska Dal Mason (s. 1982) sekä kulttuurintutkijan ja muusikon Juhana Venäläisen (s. ?) Joku kohta tanssii – VÄLITTÄMISESTÄ (5.–29.1.) on osa jo vuodesta 2001 jatkunutta Lindyn käynnistämää projektia Joku kohta tanssii. Projekti on nyt lähenemässä loppuaan.

Tiedotteen mukaan "näyttely koostuu Joku kohta välittää -projektin valokuvista, kansalaisten päättäjille lähettämistä viesteistä, kirjoituksista ja äänimaisemista rakentuvasta installaatiosta ja tanssiesityksistä". Tunnelma vaikutti ensin vähän kliiniseltä muutamine mustavalkoisine valokuvineen ja screeneineen, mutta päätin yrittää ja panin tarjolla olevat luurit korviin ja keskityin kunnolla.

Ja niin taas vaiva kannatti. Kokonaisuus oli varsin kiinnostava ja myös koskettava. Oli avartavaa kuunnella tarjolla ollutta viittä ääniviestiä, jotka oli toimitettu kohteilleen, joita oli sitten myös kuvattu vastaanottotilanteessa – muun muassa erän asunnottoman viestiä kansanedustaja Riitta Myllerille. Hyvän tuntuinen projekti, jonka historiaan täytyy nyt ryhtyä perehtymään sen nettisivujen kautta – minulta on nimittäin mennyt koko homma jotenkin ohi.

***

Kaapelilta matkasin Kallioon katsastamaan minulle kahta uutta galleriaa. Pienen mallitoimiston yhteydessä toimiva Jade Gallery on aloittanut toimintansa marraskuussa. Järjestyksessään kolmas näyttely (9.–31.1.) esiteli kahta nuorta tekijää: Sanna Kumpulainen (s. 1986) ja Krista Blomqvist (s. 1986). Blomqvist on opiskellut Hyvinkään taidekoulussa. Hän maalaa ekspressiivissävyistä maisemaa:

Kamara

Ote tuntuu jo ihan lupaavalta, ja Blomqvist on välttänyt ainakin ylimakeuden vaarat.
Kumpulainen on siirtynyt Pekka Halosen Akatemian jälkeen Kuvataideakatemiaan. Hänen pienissä teoksissaan on alakuloisen tuntuisia kuvia – jotka hän on kuulemma ottanut puolimarathonmatkoillaan – ImagOn-printteinä ja reliefipainantana:

Matkakertomus, 4.

Kuvissa oli hyvä tunnelma, mutta karttamainen reliefipainanta teki niistä jotenkin onnittelukorttimaisen koristeellisia. Ainakin minulle pelkät kuvatkin olisivat olleet riittäviä matkakertomuksia.

***

Pengerkadun toisella puolella oli sitten tarjolla aivan toisenlainen maailma. Katutaidetarvikkeita- ja kirjallisuutta myyvän Geezers the Shopin yhteydessä on Geezers Art Corner, jossa esitellään lähinnä katutaidepohjaista tekemistä kuukausittain vaihtuvassa näyttelyissä. Vuorossa oli Southhamptonissa opiskelleen Antti Männynvälin (s. 1979) näyttely Taiteesta mä en mitään tajua, mutta... (2.–30.1.):

Sprayta, akryylia, mustetta ja osin öljyväriäkin. Monipuolista urbaania kuvastoa. Sen kyllä taas huomasi, että katutaiteesta ponnistava ilmaisu muistuttaa vähän hassustikin modernismia: tiettyjen sääntöjärjestelmien tiukkuus ja taipumus maneerin muodostamiseen tuntuu olevan aina vaarana. Parhaimmillaan maalauksissa oli kuitenkin varsin intensiivinen tunnelma:

Karu Pohjola, 2009, spray ja öljy kankaalle.

Näyttelykuvia 547 & Julkaistua 253: Taiteen ymmärtämisestä

2012-01-04T16:27:00.003+01:00

Eilen kävin viimeistelemässä elokuvaohjaaja Jean Bitarin kanssa Vantaan Pyhän Laurin kappelista tekeillä olevan videodokkarin haastattelut. Tapasimme kappelin suunnitelleet nuoret arkkitehdit Anu Puustisen (s. 1974) ja Ville Haran (s. 1974) heidän toimistollaan:

Keskustelimme muun muassa modernin arkkitehtuurin sijoittamisesta historialliseen miljööseen, nuorten arkkitehtien suhteesta modernismiin sekä kuvataiteen ja arkkitehtuurin suhteista. Arkkitehtuurin historiahan rakentuu usein sankariarkkitehtien henkilöiden kautta, jolloin maallikolle muodostuu helposti aika stereotyppinen kuva koko hommasta, ja siksi olikin erittäin hauska tavata tällaisia nuoremman väen ammattilaisia, joiden asenne tuntuu olevan vähän toista maata. Pitäisi varmaan seurata tätäkin alaa vähän enemmän ja käydä esimerkiksi joissain keskustelutlaisuuksissa.

***

Iltapäivällä oli sitten vuorossa vuoden ensimmäiset avajaiset. tm-galleriassa avasi näyttelynsä (4.–22.1.) Outi Pienimäki (s. 1959). Olen aina pitänyt Pienimäkeä oikein maalarimaalarina, joka syventää taidokkaasti suuria teemojaan pienillä eleillä ja siirroilla. Hänellä on hallussaan aikamoinen herkkyys ja sensitiivisyys, ja nyt tulos läheni salaperäisyydessään jo miltei ylevää. Hieno fiilis.

Yö liikehtii, 2011, öljy.

Niinpä taiteilijalla olikin syy olla iloinen:

Kävin avajaisissa kesken paheellisen korttipeli-illan ja yksi pelikavereistanikin lähti mukaan. Tästä sainkin oivan aasinsillan tämänpäiväiseen YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumniini, jonka aamulla kirjoitin ja joka tuli ulos iltapäivällä (tarina on siis tosi ja näyttely Pienimäen näyttely):

Taiteen ymmärtämisestä

Taiteen ymmärtämisen ongelma on aika nuori. Vasta joskus 1800-luvun lopulla alettiin tehdä sellaista taidetta, josta katsoja saattoi sanoa olevansa ymmärtämättä sitä.

Nykytaide on miltei ohjelmallisesti yrittänyt poistaa tätä ongelmaa, mutta todellisuudessa se on vain pahentunut. Se on itse asiassa kumuloitunut, koska esimerkiksi abstraktin taiteen ympärillä käytyä ymmärtämis-keskustelua ei vieläkään ole käsitelty loppuun.

Sain tästä viimeksi eilen kouriintuntuvan todistuksen. Kävin erään ystäväni kanssa taidenäyttelyn avajaisissa. Hän on ns. maallikko ja sanoi jo etukäteen, että hän ei ymmärrä abstraktia taidetta. Samalla hän kuitenkin totesi, että nyt minulla olisi tilaisuus opettaa häntä. No, minähän tein työtä käskettyä. Tai siis yritin tehdä.

Näyttelyssä oli esillä pelkkiä abstrakteja maalauksia, joista taiteilija itse toteaa, että ”muisti ja tajunta synnyttävät toisenlaisen kuvan kuin pelkkä faktinen näköhavainto”. Hän kertoo myös, että hänen maalauksensa ”suodattuvat aistien ja tunnekentän läpi”.

Niinpä yritin saada ystäväni katsomaan teoksia samalla tavalla, miettimään esimerkiksi niitä tunnereaktioita ja toisaalta vapaita assosiaatioita, joita teokset mahdollisesti hänessä tuottavat. Torjunta oli kuitenkin aika rankkaa ja ystävääni selvästikin turhautti se, että teoksissa oli nähtävissä jonkinlaisia figuratiivisia elementtejä – esimerkiksi maisemallisuutta, jota hän ei kuitenkaan pystynyt kunnolla paikallistamaan.

Outi Pienimäki, Kaste, 2011, öljy.

Sitten otin esimerkiksi eräästä teoksesta sen oudon syvyysvaikutelman, jota itse pidin varsin vaikuttavana. Ystäväni vain kohautti olkapäitään, ja hänen suurimmaksi esteettiseksi havainnokseen taisi lopulta jäädä se, että taiteilija itse oli hänen mukaansa aika vetävän näköinen. Kun olimme gallerian ulkopuolella tupakalla ja jo lähdössä pois, hän näki vielä takaseinällä tuon syvyysvaikutelmalla pelaavan maalauksen ja myönsi, että ehkä siinä sittenkin on edes jotain vaikuttavaa. Sitten hän nimesikin sen näyttelyn parhaaksi työksi. Mutta mistään teoksista hän ei kuitenkaan olisi suostunut maksamaan niiden käypää ja varsin kohtuullista hintaa.

Niiden ihmisten lisäksi, jotka kokevat olevansa ymmärtämättä taidetta, on paljon sellaisia ihmisiä, jotka kokevat olevansa ymmärtämättä, mutta silti antavat ymmärtää ymmärtävänsä. He siis teeskentelevät. Syy tällaiseen teeskentelyyn on varsin yksinkertainen: tiettyyn yhteiskuntaluokkaan tai sosiaaliryhmään kuuluminen edellyttää ainakin jonkinasteista taiteen ymmärtämistä ja varsinkin kykyä puhua taiteesta siten, että antaa tietyn vaikutelman sen ymmärtämisestä. Taide toimii siis esimerkiksi esteettisten kokemusten tarjoamisen lisäksi jonkinlaisena sivistyksen indikaattorina.

Kaikki tämäkin oli jo tuttua 1800-luvun lopulla. Ruotsalainen kirjailija August Strindberg kirjoitti vuonna 1877 sanakirjamuotoon tehdyn irvailevan bluffaajan oppaan Tunnissa taiteen tuntijaksi. Jo silloin osattiin esimerkiksi käyttää ilmaisua ’tietty’ varsin vakuuttavalla tavalla. Näin Strindberg:

TIETTY

Yksi tärkeimmistä sanoista, koska se kuulostaa varmalta eikä velvoita mihinkään. ”Taulun tietyt värit (tai linjat, osat jne) muistuttavat… Vaaditaan tiettyä nerokkuutta siihen ja siihen seikkaan… Tietyssä mielessä valaistus, hahmottaminen, väritys eivät ole riittävän selkeitä.” Haluamme erityisesti kiinnittää huomiotanne tämän sanan rajattomaan käyttökelpoisuuteen.

Edvard Munch (1863–1944), August Strindberg, 1892, Moderna Museet, Tukholma.

Strindbergin ajoista ei mikään ole yli sataan vuoteen muuttunut. Esimerkiksi sanaa ’tietty’ käytetään edelleenkin aivan samalla tavalla kertomaan jotain, mitä ei oikeastaan osata kertoa. Ja nyt huomaan, että minäkin käytin sitä edellä puhuessani ”tietyn vaikutelman antamisesta”, joka liittyi ymmärtämiseen.

Kun on vuosien mittaan katsonut tarpeeksi taidetta ja kuullut siitä mitä moninaisinta puhetta, on aika helppo puhua sujuvasti kenen tahansa kanssa taiteesta – ja puhua melkein mitä tahansa. Minä olen saanut tehdä tätä leipätyökseni jo varsin pitkään, mutta kohtaan silti edelleenkin erilaisia ymmärtämisongelmia.

’Ymmärtäminen’ ei käsitteenä ole ihan yksinkertainen asia. Voin esimerkiksi ymmärtää teoksen sisällön monellakin tasolla – varsinkin jos taiteilija on kertonut jotain tavoitteistaan, mutta toisinaan minulla saattaa olla ongelmia ymmärtää sitä, että miksi ihmeessä taiteilija on kokenut jonkin teoksen esille laittamisen tai sen aiheen ylipäänsä kuvaamisen arvoiseksi. Eikä kyse ole välttämättä siitä, että teos olisi varsinaisesti huono. Joskus olen tällaisessa tilanteessa ihan ymmälläni, mutta minulla on toisaalta retoriset keinot siitä selviämiseksi.

Voi myös ajatella, että on olemassa sekä sellaista taidetta, jota pitää kyetä ymmärtämään, että sellaista taidetta, jonka vastaanotossa ymmärryksellä ei ole varsinaisesti mitään roolia. Mutta tämäkin jako pitää ymmärtää ja kyetä ilmaisemaan verbaalisti – jos siis haluaa antaa tietyn vaikutelman.

Julkaistua 252: Mikä on hankkimisen arvoista?

2012-01-04T15:25:00.002+01:00

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi pikkuruinen juttuni Helsingin taidemuseon uudesta kokoelmanäyttelystä Usko tai älä. Näyttely oli ihan siisti, mutta huomasinpa yllätyksekseni nyt, että kun aikaa on kulunut vasta pari viikkoa, alkaa se jo pikku hiljaa siirtyä unohduksen valtakuntaan.

Mikä on hankkimisen arvoista?

Kokoelmatoiminta on taidemuseon yksi kulmakivistä, mutta samalla se on usein tietyllä tavalla epäseksikkäin osa museon julkista ilmettä. Kokoelmanäyttelyt ovat harvoin mikään erityinen tapahtuma, joka saisi osakseen suurta julkisutta tai jonoja museoiden lippukassoille. Spektaakkeleiksi niistä ei ole.

Yksi mahdollinen lähestymistapa on veronmaksajan näkökulma. Helsinkiläiset voivat käydä nyt Meilahdessa tarkastelemassa sitä, minkälaista taidetta heidän verorahoillaan on hankittu, ja miettiä samalla sitä, mikä kulloinkin hankkimisen arvoiselta tuntuu.

Jussi Goman (s. 1980), Sikstuksen kappeli, 2010.

Meilahdessa on esillä hankintoja viimeisen viiden vuoden ajalta. Mistään kattavasta yleiskatsauksesta ei ole kyse: mukana on vähän yli kymmenen prosenttia kuluneiden vuosien hankinnoista, viitisenkymmentä työtä 24 taiteilijalta.

Hyvältähän nuo hankinnat näyttävät. Eri taiteenlajeja on tasapuolisesti ja mukana nuoremman väen joukossa on joku konkarikin kuten Antti Tanttu ja Henry Wuorila-Stenberg. Tiettyä ikärasismia on toki havaittavissa, mutta se on kai jo aika sisäänrakennettua hiljalleen vanhenevan nykytaide-käsitteen mekanismeihin.

Jarno Vesala (s. 1977), Itku pitkästä ilosta, 2006.

Sen voisi tietenkin kyseenalaistaa, että miksi tällaisen näyttelyn pitää yrittää näyttää niin voimakkaasti tietoisesti rakennetulta näyttelyltä, koska se ei sellaisena jää kuitenkaan millään tavoin vaikutushistoriallisesti eloon, varsinkaan kun mitään luetteloa ei julkaistu. Minä olisin itse asiassa katsonut paljon mieluummin kaksi kertaa enemmän teoksia – vaikka huonommin ripustettunakin.

Näyttelykuvia 546: Kirkossa ja sairaalassa

2012-01-03T08:26:00.001+01:00

Eilen kävin jatkamassa Jean Bitarin kanssa tehtävää videota Vantaan kulttuuritoimelle. Aiheena on Pyhän Laurin kappeli ja sen taideteokset. Eilen keskustelimme kuvanveistäjä Pekka Jylhän (s. 1955) kanssa itse kappelissa – Jylhä oli halunnut keskustelun tapahtuvan hänen Suru-teoksensa alla:

Puhuimme materiaaleista, symboliiikasta ja tilan käytöstä kuvanveistossa, ja homma meni nopeasti purkkiin.

***

Vantaalta matkustin Helsingin Ruskeasuolle, Galleria Ortoniin, missä ripustettiin Rosa Liksomin (s. 1958) ensi maanantaina avattavaa näyttelyä. Tässä itse taiteilija ja ison huoneen täyttävä, tieskuinkamontakymmentäosainen Postmoderni ekumeeninen ikonostaasi, jota Liksom on tehnyt jo vuodesta 1995 ja jota hän jatkaa edelleen:

Palaan asiaan viikon kuluttua, kun avajaiset on pidetty ja kun olen laatinut taiteilijaesittelyn gallerian kotisivuille.

Luettua 99: Memesa-trilogia

2012-01-01T12:03:00.003+01:00

Kiba Lumberg: Memesa-trilogia. Sammakko 2011.

Memesa-trilogia pitää sisällään kolme kirjailija ja kuvataiteilija Kiba Lumbergin (s. 1956) omaelämäkerrallista romaania: Musta perhonen (2004), Repaleiset siivet (2006) ja Samettiyö (2008). 13-vuotiaana mustalaisyhteisöstään maailmalle lähtenyt Lumberg on käynyt kovan koulun päästäkseen nykyiseen jo varsin arvostettuun asemaansa monipuolisesti lahjakkaana taiteilijana.

Lumbergin omaelämäkerrallinen trilogia on hieno kuvaus tästä tiestä. Hän kirjoittaa sujuvasti ja ryydittää tarinaansa myös ankaralla mustalaiskulttuurin analyysillä – varsinkin naisen asema on Lumbergille tärkeä aihe.

Hieman yllättävästi trilogian viimeinen osa, jossa ollaan jo mukana taidemailmassa, jää kirjoista vähiten vereväksi – olisin odottanut siltä nimittäin vähän enemmän taidemaailman kritiikkiä. Kaikkineen sarja on kuitenkin vaikuttava kehityskertomus, jonkalaisia taidemaailmassamme ei ole yhtään liikaa tarjolla. Kirjan laadusta kertoo jotain jo sekin, että liki 600-sivuinen paketti piti minut niin voimakkaasti otteessaan, että kolmessa päivässä se oli jo luettu.

PS. Tässä muuten vielä linkki Lumbergin omille kotisivuille.

PPS. Lumberg herättää minussa aina myös pienen nostalgian, sillä juuri hänen näyttelystään kirjoitin ensimmäisen näyttelykritiikkini Taiteeseen (1/98), jota olin juuri alkanut päätoimittaa. Tässä pieni ote, jonka takana seison iloisesti vieläkin: "Lumberg lähestyy tarinoitaan varsinaisen omakuvan sijaan pienten kerronnallisten avainsymbolien kautta. Teoksissa esiintyvä tyttö tai nainen on kuin sapluunalla tehty tehty tarinan yhteyteen lyöty varmentava leima. Tämä voi johtua Lumbergin sarjakuvataustasta. Tahatonta tai ei, niin juuri tämä pieni etäännyttävä tekninen seikka vapauttaa katsojan häpeämisen sijaan katsomaan."

Vähän tältä minusta tuntui nyt kirjojenkin kanssa. En kokenut olevani tirkistelijä.

Näyttelykuvia 545 & Luettua 98: Katujen kertomaa

2011-12-31T08:52:00.004+01:00

Toissapäivänä kävin lopettelemassa vuoden näyttelykierrokset Amos Andersonin taidemuseoon, jossa on tarjolla taidemaalari Ragnar Ekelundin (1892–1960) ja arkkitehti Hilding Ekelundin (1893–1984) työstä kertova näyttely Katujen kertomaa (16.9.2011–9.1.2012). Veljesten taiteellisesta työskentelystä löytyy paljon kiinnostavia yhtymäkohtia, ja olikin mukava nähdä tällainen kuvataidetta ja arkkitehtuuria yhdessä esittelevä tutkittu näyttely.

Ragnar Ekelundistahan on suurimmalle osalle taiteenharrastajia kehittynyt aika stereotyyppinen kuva hiljaisten ja ihmisettömien kaupunkimaisemien kuvaajana. Näin asia pitkälti onkin, mutta tarjolla oli paljon kiinnostavaa ja ainakin minulle ihan uutta materiaalia. Oli esimerkiksi hauska nähdä vähän enemmän Ekelundin ekspressiivisempää nuoruustuotantoa – kuten vaikkapa vuoden 1917 öljymaalaus Esplanadi:

Lisäksi minulle oli täysin uutta, että Ekelund kävi Virossa aika paljon maalaamassa – tässä esimerkiksi Tallinnan satama vuodelta 1938:

Onneksi törmäsin museolla vahingossa sen johtajaan Kai Kartioon ja sain sanottua, että näistä Ekelundin Viro-maalauksistahan kannattaisi järjestää joskus näyttely Tallinnaan. Ajatus tuntui uppoavan hyvään maaperään.

Näyttelykokemukseenhan vaikuttaa usein myös katsojan henkilöhistoria. Viron-matkaajana innostuin tietenkin huoneellisesta Virosta – Tallinnan lisäksi myös Narva – tehtyjä maalauksia, mutta aivan vastaavasti innostuin Ekelundin San Gimignanoa kuvaavista maalauksista:

Vierailin nimittäin tuossa oudossa tornien täyttämässä pikkukaupungissa joskus 1990-luvulla, kun kiertelin muutaman viikon autolla Toscanaa.

Ja muistin minä kauhutarinankin jostain 1960-luvun lopulta. Kävin nimittäin nuorena koulua, jonka käytävän seinällä riippui Ekelundin tyypillinen 1950-luvun run of the mill -maalaus (niitäkin muuten piisaa), jota käytimme maalitauluna – sekä liitujen että toisinaan märän sienen heittelyssä. Siinä ensikosketukseni Ekelundin tuotantoon.

Eikä ollut velikään yhtään vähempää kiinnostavampi. Hildingin käsialaahan ovat Helsingissä muun muassa Helsingin Taidehalli, Töölön kirkko ja Olympiakylä Käpylässä.

Italia vaikutti molempii veljeksiin vahvasti, ja niinpä Hilding Ekelundin suunnittelema Töölön kirkko onkin oikeastaan melko italialainen hengeltään.

Näyttelyssä kannattaa katsoa myös tarjolla oleva filmimateriaali. Kaj Englundin käsikirjoittama vuoden 1939 11-minuuttinen SF-pätkä Kivierämaata katsomassa kertoo siitä, miten Ekelund paransi ajattelullaan tuonaikuisia asuinoloja, ja Ari Lehikoisen vuonna 2001 YLE:lle valmistunut 28-minuuttinen Asumisen arkkitehti piirtää hienon kokonaiskuvan Ekelundin ajattelusta. Ja eiköhän filmillä esiintynyt sattumalta tuttu Olympiakylän tyypillinen asukas arkisissa puuhissaan. Tässä nimittäin pyykkejä asettelee Taiteen nykyinen päätoimittaja Pessi Rautio:

Oli itse asiassa suorastaan ihanaa nähdä tällainen hyvin koottu vanhanaikainen taidenäyttely. Niinpä meninkin Coronan terassille lukemaan näyttelyluettelosta Erik Kruskopfin osuuden ja nautiskelemaan kriitikon työn ankaruudesta:

***

Susanna Luojus & Itha O'Neill (toim.): Katujen kertomaa. Ragnar ja Hilding Ekelundin maalauksellinen kaupunki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2011. [Tekstit: Susanna Luojus, Itha O'Neill, Erik Kruskopf, Riitta Nikula]

Näyttelykokemuksen täydensi onnistunut julkaisu. Kaksi kovaa asiantuntijaa – Kruskopf (Ragnar) ja Nikula (Hilding) – esittelee kohteensa ytimekkäästi ja tyylikkäästi sekä olennaisen löytäen. Lisänä on aika hauska idea: Kruskopfin ja Nikulan kirjeenvaihto, jonka kautta veljesten yhtymäkohdat – ja toki myös itse kirjoitusprosessi – saavat vielä lisävalaistusta. Ainoaksi puutteeksi koin oikeastaan sen, että Kruskopfin osuutta Ragnarista olisi voinut vielä vähän kasvattaa. Vaikka onhan sekin hienoa, että jää suorastaan janoamaan lisätietoa. Ei näin kovin usein tapahdu.

***

Näin päättyi siis taidevuosi 2011. Kaikkineen näin 282 näyttelyä, joista osan olen jo taatusti unohtanutkin. Joukkoon mahtui kuitenkin aika monta mieleenpainuvaa kokemusta – onneksi tämä viimeinenkin, joka jää elämään myös toiminnallisesti: aion nimittäin ensi vuonna vähän bongailla Hilding Ekelundin Helsinkiä.

Luettua 97: Banksy Myths & Legends

2011-12-30T09:05:00.001+01:00

Marc Leverton: Banksy Myths & Legends. A Collection of the Unbelievable and the Incredible. Carpet Bombing Culture 2011.

Kartutan katutaidetta käsittelevää kirjakokoelmaani hiljalleen. Tällainen halpa pikkukirjanen sattui eilen käteeni Sammakon mainiosta kirjakaupasta. Vaan olipa turha ostos. Leverton on koonnut kirjaseen vähän Banksy-tiriviaa, arvailuja henkilöllisyydestä ja muutamia kansan suusta kuultuja kaupunkilegendoja. Kuvamateriaali on perin juurin tuttua. Lukemiseen meni tuskin varttituntia. Tämä kirja on siis vain intohimoisille keräilijöille, jotka haluavat kaiken joutavanpäiväisenkin hyllyynsä.

Mutta hieno taiteilija tämä anonyyminä pysynyt katujen sankari on:

Julkaistua 251: Kuparistakin saa pitsiä

2011-12-30T08:20:00.004+01:00

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi juttuni Minna Kangasmaan (s. 1967) näyttelystä Galleria Sculptorissa. Lehti halusi kritiikin sijaan haastatteluun pohjautuvan jutun, ja minähän tein töitä käskettyä ja soitin toissapäivänä Ouluun ja kirjoitin jutun heti tuoreeltaan. Tilaakin oli vähän enemmän, mutta silti jäi moni asia käsittelemättä. Puhuin Kangasmaan myös hänen kansainvälisistä suhteistaan, muun muuassa Hildegard Projektista, mutta eihän tila riittänyt enää näihin asioihin ollenkaan:

Kuparistakin saa pitsiä

Kuvanveistäjä Minna Kangasmaa kiinnittää varsin monimutkaisella tavalla huomiota ihmisen luontosuhteeseen. Samalla hän tulee esittäneeksi visaisia kysymyksiä taidehistorialle.

Oululainen kuvanveistäjä Minna Kangasmaa (s. 1967) on kiinnostunut luonnosta kuten moni muukin taiteilija maailman sivu. Kangasmaa lähestyy kuitenkin aihettaan hieman poikkeavalla tavalla. Hän ei kuvaa luontoa esteettisen nautinnon lähteenä niin kuin varsinkin ennen tehtiin mutta ei myöskään ota poliittisesti kantaa luonnon puolesta, niin kuin nykytaiteessa monesti tehdään.

– Minua kiinnostaa ihmisen ja luonnon suhde – se, miten luontoa voisi lähestyä. Ja varsinkin se, miten sitä on lähestytty historian kuluessa. Minua kiinnostaa myös se, miten tieteellinen ajattelu ja luokittelut etäännyttävät koko ajan ihmistä luonnosta. Haluan yhdistää näitä tieteen asioita arkiseen maailmaan.

Niinpä Kangasmaan kohteena on tuoreimmassa näyttelyssään Systema naturae kohteenaan sekä Carl von Linnén (1707–1778) luoma luokitteluiden maailma, joka rinnastuu naisten käsitöiden luomaan omaan kulttuurihistorialliseen luokitteluun. Kangasmaa on virkannut jo 1700-luvulta asti suosittua ja lukuisissa mallikirjoissa levinnyttä pitsimallia, Kuningatar Annan pitsiä, joka saa muotonsa eräästä villiporkkanalajikkeesta (daucus carota). Materiaalina on kuitenkin perinteisten naisten materiaalien sijaan kupari ja messinki. Näin Kangasmaa sotkee pakkaa edelleen. Hän on nimittäin kiinnostunut myös käsityön ja taiteen suhteista.

– Suhteutan käsityöläisyyttä sekä tekemiseen että taiteeseen. Haluan myös tuoda esiin sen, miten naisten käsityöt ovat aina olleet jotenkin alempiarvoisia kuin varsinainen taide. Käsityö on siis minulle kädentaitojen kunnioittamisen lisäksi myös taiteen aihe.

Kangasmaa suorittaa siis ovelan liu’utuksen kädentaidoista käsitteellisyyteen, filosofian alueelle. Samalla hänen projektinsa voi nähdä myös feministisenä kannanottona.

– Haluan tuoda demokratiaa taiteeseen ja saada myös tällaiset menetelmät hyväksyttäviksi.

Kangasmaata kiehtoo myös koristeellisuus, erilaiset ornamentit. Modernismihan on rajuimmillaan todennut, että ”ornamentti on rikos”, mitä Kangasmaa ei halua allekirjoittaa. Pikemminkin se kirvoittaa hänessä kysymyksen sitä, miksi näin on ajateltu ja miksi ihmiset ovat aina olleet kuitenkin niin viehättyneitä ornamenteista.

– Miksei dekoraatio voisi olla mukana taiteessa, koska sen on sitä kaikessa muussakin elämässä, ihmisten arjessa? Miksi taide on ollut niin mustavalkoista tässä suhteessa?

Kangasmaa johdattelee näin katsojan varsin pienillä eleillä suurten ja monimutkaisten filosofisten ja myös taidehistoriallisten kysymysten äärelle.

***

PS. Tämä taisi nyt olla sitten vuoden viimeisin julkaistu juttuni. Kalenterivuoden aikana sain aikaiseksi 141 julkaistua juttua, mikä on kai kohtuullisen paljon, mutta kriitikon arjesta kertoo se, että pelkästään näiden julkaisujen palkkioilla ei vuoden elanto tulisi kasaan. Kuratointeja, esitelmiä, luentoja yms. on pakko tehdä, jotta saisi kokoon suomalaisen palkansaajan keskiansion verran. Osapuilleen siihen pyrin. Säästössä minulla ei ole koskaan elämässäni ollut mitään.

Luettua 96: Taiteen Elämä ja Kuolema

2011-12-27T09:15:00.001+01:00

Veli-Matti Saarinen: Taiteen Elämä ja Kuolema. Kirjoituksia kahdesta modernista taidekäsityksestä. Kuvataideakatemia 2011.

Kaikkea sitä pitääkin jouluna tehdä! Sen sijaan, että olisin istunut rauhassa kynttilänvalossa ja yrittänyt ladata akkujani tunsin oloni pikemminkin sellaiseksi, että olin valmistautumasa estetiikan approbatur-tenttiin, minkä teinkin noin 30 vuotta sitten menestyksellä.

Veli-Matti Saarinen opettaa Kuvataideakatemiassa taidefilosofiaa. Hän on julkaissut kirjan, jossa luodataan modernin taidekäsityksen juuria ja nimenomaan erästä suurta jakoa: kiistelyä taiteen elämästä ja kuolemasta. Saarinen on suorittanut lähilukua ensin Immanuel Kantin tekstien kanssa ja hahmottelee sitten kahta kehityslinjaa: toinen johtaa nykypäivään Friedrich Schlegelin (elämä) kautta ja toinen taas Georg Wilhelm Friedrich Hegelin (kuolema) kautta – langat nivotaan yhteen enemmän nykypäivän lukijaa koskettavan Walter Benjaminin kautta.

Kyllä minä kirjan kiinnostuneena luin, mutta erilaisia epäilyksiä heräsi paljon. On kuin Saarinen olisi keksinyt kuningasajatuksen ja sitten pakottanut lähdeaineistonsa vähän liiankin voimakkaasti ajatuksensa palvelukseen piilottamalla erilaisia ristiriitoja ja poikkeavia nyansseja. Lisäksi hän on niin voimakkaasti kiinni lähdeaineistossaan ja sitaateissa, että hän ei anna itselleen oikein lentotilaa. Teksti on kuivakkaan akateemista ja referoivaa. Hän olisi voinut tuoda estetiikan pohdintaa myös voimakkaammin "oikeaan" taidemaailmaan käyttäen sellaisia esimerkkejä, jotka ovat nykytaiteen harrastajalle kurantteja. Olisi niitäkin ollut tarjolla.

Nyt kun on jo jokunen päivä kulunut, luulen että en pääsisi tentistä läpi.

Sitä paitsi en usko pätkääkään Benjaminin ajatukseen, jonka mukaan "haaveileva, mietiskelevä suhtautuminen taiteeseen on siis uuden taiteen yhteydessä hylättävä". Esimerkiksi elokuvan kanssa ei voisi muka harjoittaa kontemplaatiota. Kyllä minä ainakin voin. Tunnistan myös itsessäni koko ajan – päällekkäin ja rinnakkain – erilaisia teoreettisia lähestymistapoja ja erilaisia ristiriitaisia suhtautumisia taiteeseen. Koko kuvio on aika irrationaalinen, eikä se enää edes vaivaa yhtään niin kuin se joskus nuorempana saattoi vähän tehdäkin. Joskus taide tuntuu kuolleelta, joskus elävältä. Joskus koen taiteen autonomisena maailmana, joskus vaadin sen sulautumista kaikkeen muuhun ajatteluun: filosofiaan, sosiologiaan, yhteiskunnallisuuteen ja psykologiaan. Kuinka kulloinkin – täysin Schlegelistä ja Hegelistä riippumatta. Olen kai tullut vanhaksi, koska en kiinnitä huomiota johdonmukaisuuteni puutteeseen – tai koen sen peräti rikkautena.

Muddy Christmas Everyone!!!

2011-12-24T11:43:00.001+01:00

Tältä näytti ulkona tänään jouluaattona, kun lähdin ostamaan piparkakkuja. Stockalla oli jäljellä kaksi rasiaa, ja niiden löytyminen kesti niin pitkään, että myöhästyin kirjakaupasta.

No, kaikille lukijoille rauhaisaa joulua!

Työhuonebongailua

2011-12-23T10:20:00.001+01:00

Olen tekemässä elokuvaohjaaja Jean Bitarin kanssa videota Vantaan Pyhän Laurin kappelista. Minun osuuteni on haastatella arkkitehdit ja taiteilijat, Bitar ohjaa – väliin kuin kuin kapellimestari:

Jotkut harrastavat lintujen bongaamista, minä puolestani ilahdun aina itselleni uudesta taiteilijan työhuoneesta, jonka ilmapiiriin pääseen tutustumaan. Eilen oli haastatteluvuorossa kuvanveistäjä Pertti Kukkonen (s. 1954), jonka työhuone Käpylässä oli täynnä veistoksia ja työn touhua:

Joimme kahvia ja juttelimme kuvanveiston ja arkkitehtuurin suhteista sekä materiaaleista ja monesta muustakin asiasta, ja koko homma menikin laakista purkkiin. Sitten joimme taas kahvia.

Näyttelykuvia 544: Epäonninen retki

2011-12-22T08:09:00.003+01:00

Eilen päätin katsastaa Uudenmaankadun galleriat, mutta aika huonolla menestyksellä sen tein. Kolme oli lomalla ja yhden ovi oli muuten vain kiinni. Niinpä päädyin vain Galleria Huutoon, jossa oli esillä Eric Hynysen (s. 1971) näyttely Vanitas (7.–23.12.):

Omakuva

Andrea Solarion (1460–1524) tunnettua Johannes kastajan päätä vadilla mukaileva omakuva oli aika hieno johdatus Hynysen vanitas-teemaan, mutta muuten näyttelyn viisi videoteosta jäivät ehkä kuitenkin vähän vaisuiksi. Digitaalisen näköinen väriään vaihtava pääkallo ei ainakaan minua saa ylen vakavasti virittäytymään olemassaolon ja sen päättymisen tunnelmiin. Tavallaan kuitenkin aika metka näyttely.

***

Sitten matkasin Kiasmaan Rosebudin järjestämiin Kunnon kirjallisuuden myyjäisiin (vielä ehtii huomiseen asti), jossa minulla oli lyhyt esiintymiskeikka Viro-kirjojeni tiimoilta. Vaihdoin sitten vuoroa Sofi Oksasen kanssa...

... ja lähdin Corona Baariin avaamaan itselleni ostamaani joululahjaa, jota en tosin ollut paketoinutkaan:

Latte ja Jallu ja rööki Coronan terassilla Pjotr Kropotkinin (1842–1921) Kapinahenkeä (Savukeidas 2008) lukien... tunsin itseni hetken aikaa taas oikein inhimilliseksi...

Julkaistua 250: Juhana Blomstedt on läsnä

2011-12-22T07:22:00.002+01:00

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi lyhyt juttuni Juhana Blomstedtin (1937–2010) näyttelystä Galerie Anhavassa:

Juhana Blomstedt on läsnä

Anhavalle huolella kuratoidussa näyttelyssä on viime vuonna edesmenneen mestarin teoksia 1960-luvulta aina viime hetkiin asti

Viime vuonna kuollut taidemaalari Juhana Blomstedt (1937–2010) tunnettiin yhtenä suomalaisen konstruktiivisen taiteen mestareista. Pitkään Pariisissa asunut Blomstedt oli myös yksi kansainvälisimmistä taiteilijoistamme. Ensimmäisen yksityisnäyttelynsäkin hän piti juuri Pariisissa vuonna 1967.

Untitled (1158), 2008.

Blomstedt oli kiinnostunut visuaalisen kielen perusasioista, joihin liittyivät yhtälailla havaintopsykologia kuin erilainen muotoihin ja väreihin kytkeytynyt kulttuurisesti muotoutunut mytologia. Kaikkea tätä vahvisti myös Blomstedtin laaja sivistys ja lukeneisuus. Hän oli äärimmäisen hienostunut ja tarkka taiteilija, mutta ei koskaan kuitenkaan akateemisen kuivakka. Blomstedtin töissä on mukana yleensä vahva poeettinen ulottuvuus, joka antaa niille oudon auran – ne ovat kaikessa rationaalisuudessaan vahvasti sidottuja mystisyyteen.

Blomstedt olikin epäilemättä ”vanhanaikainen” modernisti, jonka taiteen äärellä katsoja voi kokea jotain uskonnolliseen kokemukseen vertautuvaa, jotain joka menee auttamatta sanojen tuolle puolen.

Anhavan näyttelyn Läsnä on koonnut huolella Blomstedtin pitkäaikainen ystävä, kriitikko Timo Valjakka. Blomstedtin työhuoneelta kootussa näyttelyssä on teoksia 1960-luvulta aina viime vuoteen saakka. Maalausten lisäksi mukana on pienoisveistoksia ja Polaroid-kuvia, joilla Blomstedt on vanginnut työhuoneensa valoja ja varjoja – visuaalisuuden perusasioita nekin.

Juhana Blomstedt on poissa, mutta taiteilijan teokset pitävät hänet aina läsnä olevana – sekä taidehistoriassa että tässä ja nyt.

Hengellinen retki Vantaalle

2011-12-22T07:11:00.001+01:00

Tiistaina tein retken Pyhän Laurin kappeliin Vantaalle. Olen tekemässä haastatteluja yhdessä elokuvaohjaaja Jean Bitarin kanssa Vantaan kulttuuritoimelle kappeliin liittyvää näyttelyvideota varten. Anu Puustisen ja Ville Haran suunnittelema kappeli avattiin viime vuonna, ja sen yhteydessä järjestettiin avoin taidekilpailu:

Kilpailun voitti kuvanveistäjä Pertti Kukkonen (s. 1954), jonka käsialaa ovat suuremman ja pienemmän siunauskappelin seinätyöt – samoin kuin myös kappelin kupariosien patinoinnit:

Ristin tie (suuri kappelisali)

Ristin tie (pieni kappelisali)

Ja seurakuntahan päätti toteuttaa myös kilpailussa pärjänneen kuvanveistäjä Pekka Jylhän (s. 1955) kaksi työtä:

Sielu

Suru

Olipa kaikkineen aika vaikuttava kokemus. Vanha ateistikin henkistyi.

Julkaistua 249: Mitäs jos vallattaisiin joku museo?

2011-12-21T17:12:00.003+01:00

Tänään tuli ulos vuoden viimeinen kolumnini Radio YLE 1:n Kultakuumeelle. Ilokseni sain viime viikolla myös kuulla, että sopimus jatkuu taas ainakin ensi juhannukseen asti. Olen kokenut tällaisen kolumnimallin ihanteelliseksi työksi. Se on on nopeaa ja reaktiivista ja pitää minut valppaampana koko ajan, koska täytyy miettiä hyviä ajankohtaisia kulttuuriaiheita. Tässä niistä yksi (alkuperäinen Occupy Museums! -manifesti luettavana tästä linkistä):

Mitäs jos vallattaisiin joku museo?

Yhdysvaltalainen Occupy Wall Street -liikehdintä, jota olemme saaneet seurata tv-uutisista, on saanut rinnalleen kulttuuriin erikoistuneen sisarliikkeen: Occupy Museums!

Joukko taiteilijoita on käynyt taistoon kulttuurin lisääntyvää elitismiä vastaan. Toiminta alkoi lokakuussa, ja erilaisia joukkotapahtumia on järjestetty jo useammankin kulttuurilaitoksen edessä. Esimerkiksi joulukuun alussa kokoonnuttiin Lincoln Centerin eteen, ja mikrofoniin tarttuivat muun muassa säveltäjä Philip Glass ja rocklegenda Lou Reed. Lincoln Centeriä suojasi vahva joukko poliiseja.

Kyse on siitä, että kulttuuriväki on kyllästynyt kulttuurin hierarkkiseen rakenteeseen, siihen että eliitin muodostava yhden prosentin vähemmistö määrittelee lopulle 99 prosentille sen, mikä taiteessa kulloinkin on hyvää ja tärkeää. Taidehistoriaa kirjoitetaan enenevässä määrin rahan voimalla, varsinkin kun yksityinen raha valtaa alaa jopa kunnallisten ja valtiollisten museoiden toiminnassa.

Renessanssin myötä taidemaailman hierarkkisuutta taiteilijoiden osalta sääteli nerokultti, joka tuotti taidemaailman kiintotähdet – jokainen meistä tietää Leonardo da Vincin nimen. Kehittynyt kapitalismi on sittemmin korvannut nerokultin tähtikultilla, jonka myötä esimerkiksi kuvataiteilijat muistuttavat koko ajan enemmän hintalapullisia elokuva- ja poptähtiä. Mainostoimistobisneksellä rikastunut Charles Saatchi teki esimerkiksi brittitaiteilija Damien Hirstistä maailman rikkaimman elossa olevan taiteilijan.

Myös Guerrilla Girlsit ovat mukana Occupy Museums! -liikkeessä.

Meillä Suomessahan kaikki on tietenkin pienempää ja vauhti hitaampaa, mutta suunta on sama. Otetaan esimerkiksi vaikka Kiasman viime vuoden ”päänäyttely” – näin he itse sitä nimittivät – Cream, jossa esiteltiin juuri Saatchin tähdiksi nostamia 1990-luvun nuoria brittitaiteilijoita. Merkittävä osa teoksista tuli suomalaisista – tai ehkäpä pikemminkin etelähelsinkiläisistä – yksityiskokoelmista, joihin tätä herkkua on saatu koottua sen verran, mitä suuresta maailmasta on tähteeksi jäänyt. Täysin epäajankohtaisen näyttelyn tärkein funktio lienee rikkaiden keräilijöiden turhamaisuuden helliminen ja heidän suopeutensa varmistaminen Kiasman kavereina. Mitään jälkiä näyttely ei suomalaiseen taide-elämään todennäköisesti jättänyt. Saimmepa vain yrittää osallistua siihen keskusteluun, joka muualla maailmassa käytiin jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Sain juuri käsiini Helsingin taidemuseon ensi vuoden ohjelman. Yksi Tennispalatsin näyttelyistä on ensi kesänä Iron Sky -elokuvan ympärille rakennettu näyttely, jossa esitellään tiedotteen mukaan ”sosiaalisen median avulla toteutetun elokuvan lavasteita, pukuja, kuvakäsikirjoituksia ja muuta rekvisiittaa”.

Star Wreck -elokuvastaan tuttu suomalainen harrastelijaporukka on toki kiinnostava kulttuurinen ilmiö, mutta jos tarkastelemme asiaa hieman toiselta kantilta, on kyse siitä, että kunnallisin verovaroin ylläpidetty taidemuseo antaa tilansa ja resurssinsa yksityisen tuotantoyhtiön käyttöön – tässä tapauksessa kyseessä on tamperelainen tuotantoyhtiö Energia Productions. Tarjolla on siis ikään kuin ilmaista messu- ja markkinointitilaa elokuvalle, joka saa ensi-iltansa huhtikuussa. Tämä ei voi olla taidemuseon tehtävä.

Taidemuseon tehtävä on epäilemättä tarjota visuaalista kulttuuria laajemmin käsitettynä kuin pelkkänä kuvataiteena, mutta tällainen raaka markkinasynergia ei tarjoa yleisölle sitä kriittiseen visuaaliseen lukutaitoon ohjaavaa näkökulmaa, jota museo voisi parhaimmillaan tuoda esiin.

Yksityisestä rahoituksesta riippuva museo ei ruokkivaa kättä noin vain pure. Tämä nähtiin esimerkiksi vähän aikaa sitten Kiasmassa, jossa neuvoteltiin Voima-lehden vastamainosten esittämisestä yleisölle. Museosta annettiin ymmärtää, että sponsoreita irvailevia teoksia ei luonnollisestikaan voi asettaa esille. Niinpä projekti peruuntui.

Yksityinen raha voi siis toimia sensuurin tuottajana. Ja voi se toimia toisinkin: taideteoksen muodon saavana mainoksena. Kiasmassa esimerkiksi kuvataiteilija Pilvi Takala toteutti teoksen yhden pääsponsorin, Deloitten rahoituksella soluttautumalla Deloitten markkinointiharjoittelijaksi ja alettua siten käyttäytyä työpaikalla kummallisesti. Deloitten toimitusjohtaja – ja muuten myös Kiasman tukisäätiön puheenjohtaja – Teppo Rantanen totesi: ”Halusimme nousta taiteen sponsoroinnissa uudelle tasolle ja olla ennakkoluulottomasti mukana aivan uudessa tavassa tehdä taidetta.” Ja taas vähän toisin tarkasteltuna: Deloitte sai tätä kautta kiinnostavan tutkimuksen omasta sosiaalisesta dynamiikastaan ja runsaasti mainoksen kaltaista goodwilliä saatuaan koko homman vielä esille Kiasmaan ja näin legitimoitua sen taiteen avulla. Ei tämäkään voi olla taiteen tehtävä.

Jospa seuraisimme maailman kehityskulkuja kerrankin reaaliajassa. Mitäs jos vallattaisiin joku museo? Tavataanko Mannerheiminaukiolla vai Tennispalatsinaukiolla?

***

PS. Tässä muuten linkki Deloitten omilla sivuilla julkaistuun tiedotteeseen Pilvi Takalan (s. 1981) duunista. Ja näin kuuliainen taiteilija: "'Deloittella on sitouduttu yhteisöön ja kollegoista otetaan vastuuta aivan eri tavalla,' toteaa Pilvi Takala teoksestaan."

Julkaistua 248: Älyllistä nostalgiaa

2011-12-20T08:27:00.003+01:00

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi pikkarainen juttuni Kimmo Sarjen (s. 1951) näyttelystä Valokuvagalleria Hippolytessä. Ei ollut taaskaan annettu paljoa tilaa, mutta kai minä jotain oleellista löysin:

Älyllistä nostalgiaa

Pikemminkin tutkijana tunnettu Kimmo Sarje, joka juuri täytti 60 vuotta, esiintyy harvakseltaan myös taiteilijana. Hän pureutuu usein erilaisin montaasin keinoin modernismin historiaan ja kulttuuriseen vaikutukseen. Eräs Sarjen lempiaiheista on Venäjän ja Neuvostoliiton toisinaan ylen traumaattinen historia, jonka vaiheissa Suomikin on monin tavoin ollut mukana.

Näin on myös Sarjen tuoreimmassa näyttelyssä Asunto valtakadulla, jossa hän palaa vuoteen 2003 ja stipendimatkaansa Petroskoihin. Sarje sai asuinpaikakseen kerrostaloasunnon, jossa aikoinaan asui Juri Andropov (1914–1984), Neuvostoliiton lyhytaikainen 1980-luvun johtaja. Samainen talo toimi myös sodan aikana suomalaisen sotasairaalan naishenkilökunnan asuntolana.

Peili, 2003–11, diptyykki, yksityskohta.

Näin Sarje huomasikin olevansa suomalaisen nationalismin ja kommunismin ytimessä ja tutkimuskohteeksi nousi väistämättä ”Petroskoin metafysiikka”, kuten Sarje itse toteaa.

Sarjen näyttely koostuu sekä hänen itse ottamistaan värikuvista että rinnastuksina käytetystä vanhemmasta kuvamateriaalista. Mukana on myös tekstilainoja sekä venäläisistä että suomalaista lähteistä. Sarjen mukaan ”kamppailu Kalevalan perinnöstä kasvoikin sotavuosina armeijoita terästäväksi myytiksi, jolla oli roolinsa sekä suomalaisten tiedotusupseerien että neuvostojohtajien kirjoituksissa”.

Sarjen taiteellista työskentelyä leimaa älyllisyys, mutta samalla sitä ryydittää tietty nostalginen asenne, joka tuo mukaan varsin sympaattisen tunnelman.

Julkaistua 247: Lahtiko kulttuurikaupunki?

2011-12-19T17:07:00.001+01:00

Minulla ei ole ollut juurikaan tapana kirjoitella yleisönosastokirjoituksia, mutta Lahden taideinstituutin lakkauttamisprosessin vaiheet saivat minut niin pahalle päälle, että päätin kirjoittaa Etelä-Suomen Sanomiin närkästykseni näkyviin. Koulun oma käyttäytyminen on ollut mielestäni pöyristyttävän häpeällistä. Lauantaina tämä sitten ilmestyi:

Lahtiko kulttuurikaupunki?

Järkytyin kovasti, kun kuulin viime maanantaina, että Lahden ammattikorkeakoulu on itse päättänyt ennenaikaisesti lahdata Lahden taideinstituutin. Näinhän opetus- ja kulttuuriministeriö on taidekoulutuksen supistushankkeissaan esittänyt, mutta olisin luullut Lahdesta löytyvän jonkinlaista taistelutahtoa. Syitä nimittäin olisi.

Jo neljäkymmentä vuotta toiminut Lahden taideinstituutti on yksi Suomen maineikkaimmista taideoppilaitoksista, ja koulu on aina onnistunut tuottamaan valtakunnallisesti menestyneitä taiteilijoita. On syntynyt voimakas perinne, ja kun sellaisen kerran katkaisee, on sen palauttaminen mahdotonta.

Lahti on yrittänyt menestyksekkäästi profiloitua kulttuurikaupunkina, ja tässä prosessissa Lahden taideinstituutti on näytellyt keskeistä roolia. Minunkin kulttuurimatkani Lahteen ovat yleensä kietoutuneet instituutin ympärille – aikoinaan sen monivuotisena opettajana ja sittemmin muun muassa retkinä Lahden taidemuseoon, jossa instituutin vanhat opiskelijat ovat usein esiintyneet, niin kuin nytkin moni nuori taiteilija hienossa kuvanveistonäyttelyssä Uusi veistos.

Lahden taideinstituutti on itse asiassa ehkä Suomen paras AMK-tason taideoppilaitos. Sen menettäminen olisi sekä paikallinen että valtakunnallinen tappio. On mielestäni häpeällistä, että ammattikorkeakoulun johto itse ei tajua sitä, minkälaisen aarteen se omistaa.

Luovuttamisen sijaan Lahdessa on ryhdyttävä kunnon taisteluun!

Luettua 95: Vasara ja hiljaisuus

2011-12-19T10:39:00.001+01:00

Jyrki Siukonen: Vasara ja hiljaisuus. Lyhyt johdatus työkalujen filosofiaan. Kuvatadeakatemia 2011.

Kuvataiteilija Jyrki Siukonen (s. 1959) toimi aikoinaan (2004–08) Kuvataidekatemian kuvanveiston professorina. Hän on kuitenkin tunnettu enemmän käsitteellisyydestään kuin käsityöläisyydestään, mutta vastoin yleistä käsitystä hän tuntuu viihtyvän myös työhuoneella tapahtuvan rakentelun ja askartelun parissa. Tämä käy ilmi myös hänen tuoreesta kirjastaan, jossa hän on paneutunut työkalujen filosofiaan sekä kaunokirjallisuuden että filosofisen kirjallisuuden myötä ja varsinkin monen kuvanveistäjän – muiden muassa Constantin Brancusi (1876–1957) ja Auguste Rodin (1840–1917) – kautta.

Siukosen teemana on ennen kaikkea ollut sanojen ja tekemisen kompleksinen suhde, käsittäminen, käsillä tekeminen ja sen sanallistaminen. Taustallahan on tietenkin suuria asioita: "Autenttisessa käsityössä onkin usein nähty alkuperäisen ajattelun vertauskuva, ja ehkä osin tästä syystä myös poliittinen mahdollisuus parempaan elämään", toteaa Siukonen.

Siukonen on sekä kirjallisesti sivistynyt – Wittgensteininsa ja Heideggerinsa hyvin lukenut – että myöskin kaikessa vakavuudessaan kepeän leikittelevä kirjoittaja. Hänen tyylinsä on ilmava ja kirkkaan selkeäsanainen mutta samalla lähdeaineistoon ja myös ihan empiiriseen havaintomaailmaan tukevasti ankkuroituva.

Siukonen ei pohdinnoissaan päädy mihinkään erityisiin tuloksiin. Paljon tärkeämmältä tuntuukin se, että hän kykenee virittämään lukijan tämän kyseisen problematiikan aaltopituuksille varsin moninaisin tavoin, niin että sitä huomaa pohtivansa asioita myös aivan uudelta kantilta. Hän esimerkiksi lukee kuvanveistäjien työhuoneilta otettuja valokuvia uudella tavalla – suurin osahan meistä on tottunut jo viskaamaan nuo herooiset kuvat likaisilta työhuoneilta machomodernismin romukoppaan. Näin esimerkiksi Brancusin omakuvista: "Näen ne hänen välineinään argumentoida täsmällisesti ja pitävästi filosofisen työn puolesta. Niissä ilmaistaan hänen teoriansa ja praktiikkansa yhdessä. Nämä valokuvat eivät ole sattumanvaraisia otoksia vaan huolella mietittyjä kuvia, joissa näkyy didaktinen elementti."

Brancusin omakuva työssä 1920-luvulta.

Siukosen kirja on niin vetävästi kirjoitettu, että minulle kävi itse asiassa vähän huonosti: ahmin sen aivan liian innokkaan nopeasti ja vähän liian lumoutuneenakin, ja huomasin jälkikäteen, etten pysähtynyt tarpeeksi miettimään sen monia uusia avauksia. Siihen täytyy siis palata. Onneksi se on kuitenkin lyhyt ja hioutuneen tiivis: varsinaisia tekstisivuja on vain kuutisenkymmentä.

Tämä taitaa minun rankinglistallani olla vuoden kotimainen taidekirja.

Näyttelykuvia 542 & 543: Homma paketissa

2011-12-19T09:25:00.002+01:00

Kuvataiteilija Sirpa Häkli (s. 1960) on keksinyt hienon – eikä ihan tavallisen – idean: hän on juhlistanut tm-galleriassa kuvataideopintojensa päättymisen 25-vuotisjuhlaa näyttelyllä TOP 25 – Tunnustuksia ja muita maalauksia (30.11.–21.12.), jossa hän käsittelee kuluneen ajan merkittäviä teemojaan ja kokeilee niiden kantavuutta. Kyseessä on siis tietynlainen retrospektiivi, mutta kaikki maalaukset ovat kuitenkin kuluneelta vuodelta:

Näin syntyy hajanainen näyttely, ja taidehistoriallisia vittauksia on moneen suuntaan – muun muassa venäläiseen avantgardeen ja japanilaiseen tila-ajatteluun. Ja hauskalla tavalla näyttely ei sitten kuitenkaan ole hajanainen: myös taidehistoriasta akateemisen tutkinnon suorittanut Häkli löytää maalauksiinsa yhtenäisen klangin, joka tekee näyttelystä varsin raikkaan ja taustatkin huomioon ottaen täysin epäakateemisen. Häkli itse toteaa, että "tunnustukseni kuvaavat eskapismilla, nostalgialla ja taiteen historialla kyllästettyä epätäydellisyyden estetiikkaani". Ehkäpä juuri tällainen itsereflektion kyllästämä ote tuo maalauksiin sen keveyden, joka pitää ne hengissä. Niissä ei ole raskasta paatosta eikä taiteeseen niin usein liittyvää hybristä. Siis hyväntuulinen ja vallan mainio näyttely.

Vas. Selityksiä X, akryyli ja liimaväri kankaalle, oik. Selityksiä II, akryyli kankaalle.

***

Galleriasta jatkoin sunnuntaikierrosta Kiasmaan, joka on siis muuten suljettu, mutta joulun alla siellä voi käydä Kunnon kirjallisuuden myyjäisissä (perjantaihin klo 16 saakka). Sattumalta osuin myös keskelle performanssia: lauantaina ja sunnuntaina siellä järjestettiin Konstpaketering, jossa joukko taiteilijoita teki vähän toisenlaisia taiteellisia lahjapaketteja halukkaalle yleisölle. Mukana olivat Roope Ahola (s. 1973), Mi Duncker (s. 1963), Riku Mäkinen (s. 1974), Seppo Renvall (s. 1963) ja Maija Saksman (s. ?). Materiaalia piisasi: tekoturkiksia, vaatteiden kaavoja ja ties mitä tilpehööriä. Loistava idea, jota lienee syytä jatkaa:

Tämän jouluhenkisempää oloa minulla ei tänä vuonna ole ollutkaan. Vähän harmitti, kun minulla ei ollut mitään paketoitavaa. Vasta myöhemmin tajusin, että olisinhan minä voinut paketoida tyhjää.

Vuoden viimeisimmät Guggenheimit

2011-12-18T10:34:00.000+01:00

Eilen kävin Helsingin kaupungin suomenkielisen työväenopiston kuvataideopettajien pikkujoulussa pitämässä puolentoista tunnin palopuheen ja esitelmän yhdistelmän Guggenheim-hankkeesta. Tapahtuma järjestettiin Nuorten toimintakeskus Hapessa, jonne työväenopiston kuvataidekeskuskin muutti viime vuonna.

Parikymmenpäinen yleisö oli aktiivinen ja tunnelma vastaavasti hyvä. Lähdin liikkeelle vähän kauempaa kuin tämän vuoden alusta. Hahmotin politiikan ja taiteen kytkyä, joka mielestäni hajosi jo 1980-luvun alussa kokonaan mutta joka rakennettiin uudestaan 2000-luvun alussa, kun Berndt Arell ja Janne Gallen-Kallela-Sirén pystyttivät polarisoivasti rajalinjoja uudestaan omien valtapyrkimystensä myötä, kun he tarvitsivat hyvän vihollisen ja alkoivat puhua jostain pysähtyneestä vasemmistoklikistä, jota ei todellisuudessa ollut olemassakaan. Mukaanhan liittyi tunnetusti taiteilijakunnasta peräti kaksi maalaria, varsinkin Osmo Rauhala (s. 1957) ja vähemmässä määrin Nanna Susi (s. 1967), joka ei Rauhalan tavoin kirjoittele poliittisia komenttejaan pitkin yleisönosastoja. Palkintonsakin ovat molemmat uskolliset aseenkantajat saaneet: Rauhalalla oli näyttely Tennispalatsissa vuonna 2004, ja Susi saa vihdoin omansa ensi vuoden lopulla Meilahteen.

Sitten puhuin yksityisen rahan ja taiteen lisääntyvästä kytkystä ja kerroin sen, minkä suomalaisista kehityskuluista 2000-luvulla tiedän. Ja sitten kerroin tietenkin kaiken tietämäni Guggenheim-hankkeesta ja siitä prosessista, jolla sitä on viety läpi – muun muassa hankkeen esikuvallisesti toteutetusta läpinäkyvyydestä. Esimerkiksi siitä prosessista, jonka myötä Helsingin kaupunginhallitus viikon harkinta-ajalla ja ilman mitään taustamateriaalia antoi G:lle sen yli miljoona euroa selvitysrahaa.
Sitten keskustelimme Helsingin taidemuseon kohtalosta. Kuvataiteilija Sirpa Häkli (s. 1960) muuten otti esiin seikan, jota en ole aiemmin tajunnut edes miettiä. Kun Helsingin taidemuseo halutaan uhrata Guggenheimille, niin kuka ottaa sitten vastaan vastuun kunnallisesta taidekasvatuksesta, lapsista ja nuorista. Millä hinnalla tällaiset ryhmät pääsevät G:hen ja mitä ohjelmaa siellä mahtaa olla tarjolla? Hyviä kysymyksiä. Parin viikon kuluttuahan me sitten jo tiedämme, että ottiko selvitysryhmän raportti kantaa tällaisiin kysymyksiin.
Sitten jätin opettajat pikkujouluviiniensä pariin.

Katutaidetta 48: Legendoja kerrakseen

2011-12-17T11:34:00.007+01:00

Eilen matkasin Amos Andersonin taidemuseoon Elonkorjaajia käsittelevän uuden kirjan pressiin. Matkalla ihastelin Albertinkadun ja Bulevardin nurkan outoa peili-ikkunaa, johon joku oli tehnyt nerokkaan tekstilisän:

THIS IS NOT FOR UGLY PEOPLE. Vähän nauratti, koska näen itseni ko. peilistä miltei päivittäin.

Pressissä oli suurin osa legendoista paikalla. Alla Philip von Knorring (s. 1948) ja Antero Kare (s. 1946), kirjan toimittaja, joka sitä lähinnä esitteli:

Ja tässä loput, vasemmalta lukien J.O Mallander (s. 1944), Pekka Airaksinen (s. ?), Ilkka Juhani Takalo-Eskola (s. 1937) ja Carl-Erik Ström (s. 1938):

Näiden äijien kuuleminen on aina joiltain osin yhtä piinaa. Olen nimittäin jo nuoresta pitäen fanittanut heidän taidettaan aika voimakkaasti – ristiriita syntyy kuitenkin siitä, että en millään jaksaisi kuunnella jatkuvasti sitä, kuinka visionäärsisiä edelläkävijöitä he olivat, keksivät kaiken ja toivat Suomeen kaiken ennen kuin kukaan muu ja kuinka päähänpotkittuja he siitä huolimatta kokevat edelleenkin olevansa. Tämä ottaa pannuun varsinkin sen takia, että se on niin suuressa ristiriidassa heidän taiteensa henkisten ulottuvuuksien kanssa. Ja kuitenkin heidän asemansa taidehistoriassa on jo varsin tanakasti kiveen hakattu. Narinani koskee Karetta ja Mallanderia, joita omakehussaan riivaa joku hirveä alemmuuskompleksi ja trauma. Käsi sydämellä, kehtaisiko joku teistä kirjoittaa niin kuin Kare kirjan esipuheessa kirjoittaa: "Mikä selittää sen, että Elonkorjaajiksi liittyi joukko johtaviin asemiin nousseita lahjakkuuksia? Mitä yhteistä oli henkilöillä, joista tuli suomalaisen kulttuurielämän johtohahmoja?" Kaikki tämä kuulostaa mielestäni enemmän Paavo Väyryseltä kuin zeniltä. Mutta jokaisella meistä on toki mustat pisteensä.

Kiinnostavaa Elonkorjaajien historia joka tapauksessa on, ja palaa asiaan, kun olen kirjan kokonaan lukenut. Se on silti pakko sanoa, että kirja on surullisen näköinen: tuhnuista ja kökköä digipainojälkeä – täytyy nimittäin muistaa, että porukassa oli hyviä mustavalkokuvaajia, jotka olisivat ansainneet paremmat reproduktiot (kuten vaikkapa Ström) – ja onnetonta taittoa.

***

Illalla tapasin sitten vähän myöhempien aikojen legendan: baarien miehen, maailmanmatkaajan ja Shadowplayn – kuunnelkaa tästä linkistä klassinen Nightporter – trumpetistin Marco Kososen, jonka kanssa toimin yhdessä DJ:nä Rosebudin ja Liken pikkujouluissa – olemmehan molemmat Liken kirjailijoita. Kosonen julkaisi viime vuonna "lopun aikojen matkakirjan" Rock'n'roll Suicide Bar. Kosonen soitti vähän parempaa rockia ja minä 1960–70-lukujen soulia, kun en saanut paikalle vinyylisoittimia soittaakseni Total Meloodia Shown nimellä neukkuvirolaista vinyyliä. Nyt olin siis tällä elämäni kuudennella DJ-keikalla DJ Syvä Karhu, ja sain jengin vihdoin lattialle soittamalla tästä linkistä kuuluvan Bettye LaVetten hienon tangosoulin Let Me Down Easy:

Siis varsin monipuolinen ja kiinnostava päivä.

Näyttelykuvia 541: Uusia hankintoja

2011-12-16T11:34:00.006+01:00

Eilen olin Helsingin taidemuseon Meilahden toimipisteessä pressissä, jossa esiteltiin viimeisen viiden vuoden hankintoja näyttelyssä Usko tai älä – Uusia teoksia kokoelmista (16.12.2011–12.2.2012). Näyttelyn olivat kuratoineet museolta Jari Björklöv ja Satu Oksanen. Mitään teemaa ei etukäteen ollut, kuraattorit olivat vain valinneet sellaisia teoksia, jotka "sykähdyttivät – ihastuttivat, herkistivät ja hämmensivät". Tässä Björklöv esittelemässä Heikki Marilan (s. 1966) sykähdyttävyyttä:

Varsin laadukashan näyttely oli, mutta ei sydämeni nyt ihan kauheasti sykähdellyt. Eniten sykettä aiheutti ehkä Jenni Eskolan (s. 1982) meditatiivinen väri- ja lyijykynätyö Hidastus (2008–10), jossa taiteilija on tehnyt kolmisensataa (muistaakseni) liki identtistä versioita samasta valokopiokuvasta. Tässä sitä ihastelee kollegani Anu Uimonen Helsingin Sanomista:

Samoin olin varsin ihastunut Antti Keitilän (s. 1966) valokuvasarjaan Varastettujen taideteosten sarja, jossa hän oli salaa kuvannut asunnoista kadulle ulospäin näkyviä taideteoksia – tässä esimerkiksi Bulevardi (2010):

Tämän teoksen laadun hiffasin muuten heti ystävältäni Heimo Suntiolta (s. 1955) oppimallani metodilla: kun tulee vähän kateellinen olo, tietää, että teos on hyvä. Minulle, jolla on on kamera joka päivä taskussani, tuli heti sellainen olo, että miksi hitossa en ole keksinyt moista ideaa.

Samoin Anne Koskisen (s 1969) käsityöläisyyden ja käsiteellisyyden yhdistelmä on myöskin aina vedonnut minuun. Niin nytkin (siellä halkokasan keskellä tiirailee pieni lintu):

Ihan hyvä näyttely siis, vaikka kokonaisuudessaan ehkä vähän liikaa nuoriin päin kallellaan. Minua ottaa myös pannuun se, että tällaisista näyttelyistä ei julkaista luetteloa. Olisi hauska kuulla vähän tarkemmin hankintapolitiikasta – ei niinkään periaatteellisista linjauksista vaan käytännön työstä ja hankintojen perusteista. Nyt näyttely on päällä hetken aikaa, ja sen näkee Meilahdessa todennäköisesti varsin pieni yleisö ja sitten se unohtuu hiljalleen kokonaan.

Palaan vielä piakkoin asiaan, koska Kauppalehti tilasi näyttelystä pikkujutun, jonka jo aamulla väänsin. Vaan eipähän tuosta vajaan liuskan jutusta jää siitäkään paljoa muisteltavaa.

PS. Tämä luetteloasia vaivaa senkin takia erityisesti, että Helsingin taidemuseo taitaa olla Suomen ainoa merkittävä taidemuseo, joka ei ole julkaissut kokoelmistaan kunnon kokoelmaluetteloa.