Kun lehti – siis Helsingin Sanomat – on ilmestynyt jo 12.4., niin tuntuu vähän turhalta kommentoida siinä ilmestynyttä juttua vasta 21.4., mutta kun koko ajan on pukannut päälle muitakin virikkeitä, niin se vain jäi. Asia on kuitenkin tärkeä. Kyse on sitä, kun Saska Saarikoski kävi Pirkko Siitarin samaisen lehden 7.4. ilmestyneen numeron haastattelun innoittamana Nykytaiteen museo Kiasmassa miettimässä sitä, mitä on poliittinen taide. Kolumni oli raikas ja hyvin argumentoitu, ja siinä esitetty kritiikki tarttui mielestäni juuri oikeisiin asioihin: polittisen taiteen eleenomaisuuteen. Tätä olen minäkin usein miettinyt. Onko edistyksellisyyden osoittaminen hyvää tarkoittavilla mutta auttamattoman elististisen nykytaidetaidemaailman kuolonsuudelmilla varustetuilla eleillä useinkaan mitään muuta kuin pantomiimi, jota toreilla toistamalla saa sen pienen elantonsa ja edes uskon taivasosuudesta?
Toisaalta Saarikosken, monen muun ja minunkin jakama huoli tästä ei useinkaan ota huomioon sitä, että kyse ei aina ole yksittäisistä taideteoksista vaan asenneilmapiiristä ja sen hitaasta muokkaamisesta, jolla on taatusti omat poliittiset seuraamuksensa. Tämän tajusin eräänä päivänä varsin konkreettisesti raitiovaunussa. Kyllä se nimittäin on aika poliittista, että ratikan ikkunasta voi katsoa yhtäaikaa Mannerheimin hahmoa ja irakilaistaustaisen maahanmuuttajan Adel Abidinin (s. 1973) nimeä nykytaiteen lippulaivamme seinässä. Minulle tuli niin poliittinen ja sitä kautta hyvä olo, että hyppäsin siltä seisomalta ja väärällä pysäkillä pois ratikasta ottaakseni vain yhden valokuvan kommentiksi Saarikosken juttuun:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti