Menin Forum Boxiin katsomaan neljää taiteilijaa.
Marikka Kiirikoffin (s. 1974) Stay, Lady, Stay (24.5.–16.6.) on selvästi osa jonkinlaista taiteellista kriisiä – näin hän itse: "Etsin uudenlaista tilaa ilmaisulleni; kuinka liikkua vapaammin itselleni rakkaan kaksiulotteisen ilmaisun puitteissa. Vaikka olen leimallisen kiinni esittävässä, haluan lähestyä abstraktia."
Repaleiset, leikellyt ja reunojen ohi jatkuvat maalaukset jäivät ehkä kuitenkin liian hajanaisiksi. Jotain tästä ehkä seuraa, mutta vaikea sanoa mitä. Olen minä sen verran Kiirikoffin aiemmista maalauksista pitänyt, että uskoisin kuitenkin, että jotain kiinnostavaa. Tämä kokonaisuus ei kuitenkaan jaksanut säväyttää, vaikka prosessin vaiheita onkin aina kiinnostava nähdä.
Vähän hakusessa on Jaana Laakkonenkin (s. 1985) kokonaisuudessaan Epäily, tapailu ja tosiasiat (24.5.–16.6.). Hänenkin maalauksensa hakevat jotain uutta: "Tarkastelen maalaamisen aiheuttamaa ja yritän aiheuttaa. Mietin, mikä tekee elementistä häilyvän, tunnelmasta tiheää, muodosta tungeksivan tai jotakin mikä jää kirjaimilta huomiotta." Joissain teoksissa oli intensiivistä tekemisen makua, mutta jotkut olivat mielestäni sellaisia välivaiheita, jotka olisivat voineet jäädä työhuoneelleekin. Kokonaisuus jäi vähän ohueksi – ikään kuin näyttelynä.
Boxin kolmas esiintyjä tulikin sitten ihan eri maailmasta – ja hyvä varmaan niin, sillä kolme itseään etsivää maalaria olisi ollut vähän liian raskas paketti. Hiphopista ja katutaidemaailmasta ponnistavan Sami Pennasen (s. 1973) installaatio Red Carpet Service Entrance (24.5.–16.6.) on tuloksia vuoden USA:n matkasta, mutta mikään tajuntaa räjäyttävä kokemus ei liene ollut kyseessä. Yhteiskuntakuvausta ja -kritiikkiä sisältävä installaatio ei tuonut paljoakaan lisää siitä, mitä Pennasen edellisestä näyttelystä parin vuoden takaa muistan. Hauska kokonaisuus kuitenkin:
Sunnnuntain suurin taide-elämys odotti Mediaboxissa. Risto Pekka Blomin (s. ?) neliminuuttinen mustavalkoinen videoteos Kurdrjavka – Pikku Kippura (24.5.–16.6.) oli pääosin arkistomateriaalista koottu videokoooste ajalta, jolloin Laika-koira lähetettiin avaruuteen (1957). Tarkka kuvan ja äänen synkka, surreaalinen tunnelma ja avoimen käsittämätön poetiikka tuottivat absurdin rajoilla liikkuvan kokemuksen, joka oli aika lumoava: niin lumoava, että katsoin duunin heti toiseen kertaan ja jäin pitkäksi aikaa sen valtaan. Kaunis ja hassu, vaikkakin jopa vähän irvokas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti