Kävin eilen Sinnessä katsomassa Salla Vapaavuoren (s. 1984) näyttelyä Määhän vaan kokkeilin (5.–28.7.). Näin pari vuotta sitten hänen edellisen yksityisnäyttelynsä Helsingissä ja olin tuolloin aika otettu. Eikä tuottanut tämäkään pettymystä. Vapaavuori oli tehnyt seitsemän tilateosta lapsuudenkotiinsa ja lapsuuteen liittyvistä tarinoista – siis ihan kirjaimellisesti tarinoista, jotka olivat myös katsojalle tarjolla luettavaksi.
"Ajatus vanhemmistani ikuisesti kiehuvassa, tummassa liemessä ahdistaa minua. Viimeisellä tunnilla en voi enää keskittyä ja heti tunnin päätyttyä juoksen suoraan kotiin."
Näin siis tapahtui, kun luokkatoveri kysyi, että uskovatko Sallan vanhemmat jumalaan. Eivät uskoneet.
Vapaavuoren teokset ovat taitavasti ja tarkasti toteutettuja installaatioita, ja hänen tekstinsä tavoittavat hyvin lapsuuden fiilikset ja ne oudot tavat, joilla asiat kietoutuvat toisiinsa. Vähän absurdiutta – näin siis aikuisen mielessä – ja paljon kaunista runollisuutta. Sympaattinen näyttely, joka sai myös minut miettimään omia tarinoitani ja niiden mahdollista visualisointia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti