Dokumentti ja moraali

Tänään kävin Docpoint-festarin merkeissä Kinopalatsissa katsomassa Alina Rudnitskajan (s. 1976) liki tunnin mittaisen dokumenttifilmin Blood (Krov, 2013). Hieno mustavalkoinen filmi kuvasi rupuisella pikkubussilla liikkuvan verenluovutustiimin työtä Leningradin oblastin hurjilla seuduilla. Parin vuoden aikana kuvattu filmi näyttää ryhmän myös vapaa-aikanaan majataloissa – väliin myös dokaamassa ja iskemässä irtomiehiä. Mukana on myös materiaalia, jossa verenluovutuksen kautta pelastuneet ihmiset kertovat hyvistä tunteistaan sekä pätkiä leikkaussalista virtaavasta verestä.

Meno on aika hurjaa ja kaoottista. Filmiin tulee hieno metaforinen taso sen kuvatessa ikään kuin nyky-Venäjän raakaa todellisuutta, jossa kaupunkien verenimijät imevät konkreettisesti köyhien ihmisten veren. Monelle työttömälle ja syrjäytyneelle nimittäin 850 ruplan (n. 20 euroa) korvaus on merkittävä tulonlähde – jos sattuu olemaan vaadittavalla tavalla terve. Filmissä näytetään myös traagisen tuntuisia tapauksia, joissa verta ei huolita.
Siis todella hieno filmi verestä vieraannuttavine mustavalkokuvauksineen, mutta kun ohjaajakin oli paikalla vastailemassa lähinnä estetiikkaan tai kuvausprosessiin liittyviin kysymyksiin, en malttanut olla kysymättä häneltä verenkerääjäryhmään kuuluneesta Olgasta, joka ensi dokasi ilmeisen perusteellisesti illan ja iski sitten miehen ja joka raahattiin suoraan sängystä selvästikin vielä humalaisena töihin, jossa hän estottomasti hikotteli ja röyhtäili: "Olen vähän huolissani Olgan ammatillisesta tulevaisuudesta. Hän oli selvästikin juovuksissa töissä ja sinä näytit sen elokuvassa. Eikä siinä ollut mitään ongelmaa?"
Näin hän vastasi: "Juu, Olga sai potkut, kun filmi näytettiin pietarilaisella dokumenttikanavalla. Maksoimme hänelle siitä kyllä korvauksen ja olemme yrittäneet etsiä hänelle uutta työpaikkaa." Sitten hän jatkoi: "Näytimme filmissämme tietämättämme myös joitain ryhmän epäammattimaisia käytäntöjä, ja nyt koko ryhmä on suurennuslasin alla, ja se mahdollisesti lopetetaan."
Ja sitten siirryttiin taas sujuvasti estetiikkaan.
Minulle jäi tosi ristiriitainen olo. Ensin olin närkästynyt Olgan puolesta, joka menetti työnsä dokumenttielokuvan alttarille. Eihän näin saa tehdä? Mutta sitten sain asian itselleni vielä monimutkaisemmaksi, kun ryhdyin miettimään sitä, miten dokumentit usein paljastavat epäkohtia. Miksi hurraan sitä, kun joku näyttää esimerkiksi riistokapitalistisen ylikansallisen yrityksen huonoja työoloja ja koen paljastavan dokumentin tekijän toimivan mielestäni merkittävällä tavalla yhteiskuntakriittisesti? Eikö Olgaankin voisi suhtautua moraalisesti toisellakin tavalla: on yhteiskunnallinen epäkohta, että tällaisten ryhmien annetaan toimia epäammatimaisesti ja jopa juovuksissa töissään. Eikö verenluovutus ole aika tarkkaa ja kliinistä huolellisuutta vaativa homma? Vai pitääkö tekijän intentio ottaa moraalisessa tarkastelussa huomioon, koska ei tässä ollut varsinaisena kohteena verenluovutustiimin huono työmoraali vaan laajempi yhteiskunnan tila?
Nyt on varsin sekava olo. Olin ensin Rudnitskajalle loukkaantunut Olgan puolesta, ja nyt olen Olgallekin vähän loukkaantunut luovuttajien puolesta. Sympatiani ovat kuitenkin jostain syystä Olgan puolella. Mutta silti aprikoin, että mitä tässä nyt pitäisi vielä miettiä.
Jos haluatte kokea samaa hämmennystä, filmin näkee vielä Kinopalatsissa lauantaina 1.2. klo 18.00.