Julkaistua 681 & Näyttelykuvia 994 & 995: Taistelevaa keramiikkaa?

Perjantain Kansan Uutisissa (32/15) ilmestyi juttuni Tiia Matikaisen (s. 1975) näyttelystä Arvottomat, osa 2 (29.7.–16.8.) Galleria Sculptorissa:

Taistelevaa keramiikkaa?

Olen koko taide-elämässä toimimiseni ajan joutunut aika ajoin miettimään materiaalien ja tekniikoiden keskinäistä hierarkiaa, sitä kirjoittamatonta sääntöjärjestelmää, joka asettaa esimerkiksi kuvanveistäjien käyttämät materiaalit sekä useimpien tekijöiden että monen katsojan mielessä tiettyyn rankijärjestykseen. Pronssi ja kivi ovat selkeästi arvokkaita ja ainakin Suomessa myös puu – onhan meillä jopa modernismin kautta voimakkaat perinteet Kain Tapperin ja Mauno Hartmanin vahvistamina.
Viimeistään postmodernin myötä uskoisi näiden materiaalihierarkioiden romahtaneen, mutta näin ei vai ole jostain syystä käynyt. Modernismin säännöt on tuhottu moneen kertaan ja kaiken mahdollisen pitäisi mennä täydestä, mutta jostain syystä tämäkin vallankumous on ollut vain osittainen. Tuntuu siltä, että kaikista eniten tästä ovat joutuneet kärsimään keramiikkaa käyttävät taiteilijat. 

Keramiikka on tuhatvuotinen käyttötaiteen materiaali, jonka perinteisin tai ainakin useimmin ensimmäisenä mieleen juolahtava ilmentymä on varmaankin ruukku. Jos kuvataiteilija käyttää ruukkua aiheenaan – kuten esimerkiksi taidegraafikko Tapani Mikkonen (1952–2014) usein teki, käyttää hän arvostettua ja hyväksi havaittua metaforaa, jonka symbolinen sisältö on yksinkertaisesta aiheestaan huolimatta monitahoinen ja -selityksinen. Mutta kun keraamiko tekee ruukun, hänen mielletään tehneen sohvan vierustalle sijoitettavan käyttöesineen, johon laitetaan normaalisti näyttäviä kukkia – vaikka se kuinka sisältäisi samat symboliset ulottuvuudet kuin ruukun kaksiulotteinen kuva. 

  

Tunnen monta keraamikkoa, joiden kanssa keskustelu menee jossain vaiheessa väistämättä siihen, mikä on heidän arvotuksensa ns. vapaamman taiteen harjoittajien keskuudessa. Usein he ovat hyvin turhautuneita siitä, että heidän roolinsa on usein olla ”vain keraamikkoja”. Tämä liittyy epäilemättä osin koulutukseen – esimerkiksi pääsääntöisesti keramiikkaa käyttävällä kuvanveistäjä Tommi Toijalla tuskin on ollut vaikeuksia tässä suhteessa, koska hän on valmistunut Kuvataideakatemiasta eikä Taideteollisesta korkeakoulusta. 
Toisinaan keraamikot ovat yrittäneet ratkaista tätä ongelmaa tekemällä sellaisia objekteja, joita ei taatusti voi käyttää mihinkään muuhun kuin ikään kuin funktiottomaan taideteoksena olemiseen. Toisinaan tämä on tuottanut ärsyttävän alleviivaavaa ja väliin vähän surkuhupaisaakin tulosta.

Kuvanveistäjä Tiia Matikainen (s. 1975) on valmistunut Taideteollisesta korkeakoulusta ja sen lisäksi, että hän on Kuvanveistäjäliiton kokelasjäsen, hän on myös Teollisuustaiteen Liitto Ornamon jäsen. Kaiken tämän tietäminen antaa minulle ennakkoasenteen, jonka kanssa on tehtävä töitä. Olen siis valmistautunut menemään ”keramiikkanäyttelyyn”. Ensimmäinen itselleni asettama työtehtävä onkin tiedostaa asenteeni jäykkyys. Miksi hemmetissä minun on aina ajateltava näin? Enhän minä mene koskaan esimerkiksi ”kivinäyttelyyn”, kun menen katsomaan ystäväni, kuvanveistäjä Matti Nurmisen näyttelyä – tai ”temperanäyttelyyn”, kun menen katsomaan toista ystävääni, taidemaalari Olavi Pajulahtea.  

Siitä ei ole kuin viikko aikaa, kun kävin Tallinnan Taidehallissa katsomassa mittavaa ja poikkeuksellisen hienoa keramiikkanäyttelyä – se oli muuten suomalaisen Pekka Paikkarin kuratoima. Suurimman osan ajasta minulla oli sellainen tunne, että minun oli pakotettava itseäni katsomaan sitä avoimesti ja ennakkoluulottomasti kuin taidetta – huolimatta siitä, että se oli keramiikkaa. Vasta tämän taistelun jälkeen se alkoi tuntua vaikuttavalta. Vähän kuitenkin jäi vaivaamaan se, että taitavassa keramiikassa oma huomioni tuntuu jäävän usein vain pintapuolisen esteettiseksi – on kuin keramiikassa virtuoosimainen taito ja tietty esteettinen herkkyys olisivat ainoita asioita. Teosten sanoma tuntuu jäävän usein aika vaisuksi. 

Tiia Matikainen tuntuu – ainakin tämän katsojan mielessä – ratkaisseen monia edellä esittämiäni ongelmia. Unohdin hänen näyttelyssään nopeasti materiaalin. Alkoi nopeasti tuntua siltä, että materiaali oli alisteinen sanomalle eikä toisinpäin. Tämä on tietysti yksinkertaistus, mutta näitäkin asioita tulin miettineeksi, ja on niitä ehkä syytä joskus miettiäkin. 

Matikaisella on omastakin mielestään selkeä sanoma. Näin hän kirjoittaa: ”Haluan teoksillani osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun siitä, miten arvotamme ihmisiä, ja millaisia rooleja ja vaatimuksia yhteiskunta meille asettaa. Minua kiehtoo ihmiselämän absurdius, ihmisluonto kaikenlaisine vääristymineen – mutta myös ajatus armollisuudesta. Tuottaako armoton aikamme liikaa raunioita?” 

Suuri osa Matikaisen teoksista on seinälle ripustetun trofeen eli metsästysmuiston kaltaisia esineitä. On tietenkin sattumaa, että trofee on tullut juuri nyt voimakkaasti julkiseen keskusteluun, kun amerikkalainen hammaslääkäri ampui tunnetun ja rakastetun leijonan Zimbabwessa, mutta sattuma on osuva. Näin taiteilija ottaa haltuunsa erään totutun esittämistavan ja kyseenalaistaa sen käyttämällä trofeina jotain aivan muuta: suojaan hakeutuvia ja piiloon työnnettyjä ihmisiä, hajoavaa mieltä. Tätä tukee myös materiaali: keramiikkaa on näennäisen kovaa mutta samalla haurasta ja helposti hajoavaa. Juuri näissä teoksissa rikkimenon uhka antoi teosten sanomaa vahvistavan materiaalisen ulottuvuuden. Kukkaruukun rikkoutuminen voi olla harmillinen vahinko, mutta ihmismielen rikkoutuminen on vahva kuva. 

Olin vaikuttunut. Tulin myös vähän ylpeäksi, kun mieleeni tuli uusi ilmaisu: taisteleva keramiikka. Sitä Matikaisen työt ovat. Niiden kautta myös ennakkoasenteet keramiikkaa kohtaan voivat taas muuttua. Taistelu jatkuu silläkin rintamalla.

***

PS. Mainitsemani Tallinnan Taidehallin näyttely Tule lummuses (Tulen lumoissa) on edelleenkin päällä, 16.8. saakka. Jos käytte viikon sisällä Tallinnassa, älkää jättäkö väliin. Kyse on Kohilassa sijaitsevasta näillä asteilla ainutlaatuisesta anagama-uunista, jota on käytetty jo 15 vuoden ajan kansainvälisissä työpajoissa. Ripustus oli aika runsas ja sellaisena vaikuttava:

Sergei Isupovin (s. 1963) näkemys anagamasta, suoraan taidehallin seinään.