Julkaistua 58: Ateneumin italialainen jättilahjoitus esille

Taas on ollut vähän liikaa töitä. Eilen sain kuvataiteen keskusarkistolle tekemäni pitkän ARS 74 -artikelin vihdoin valmiiksi. Eilen oli myös Ateneumin taidemuseon pressi, jossa esiteltiin Rolando Pieraccinin lahjoituskokoelmasta tehtyä näyttelyä ja julkaistiin kattava kokoelmaluettelo. Mutta Kauppalehtihän halusi jutun jo eiliseen lehteen, ja niinpä minun piti hankkia toissapäivänä kirja heti aamulla Ateneumista, kun olin matkalla Ortoniin tapaamaan Immi Piiloa (s. ?) illan avajaisten takia. Ja jutunhan piti olla lehdessä jo puolilta päivin, koska pitäähän lehti ehtiä painaakin. Niinpä jouduin kirjoittamaan sen 23:n bussissa. Matka kesti 27 minuuttia, ja siinä ajassa juttu valmistui. Sitten lähetin sen Ortonin yhteyspäällikön Sirpa Viljasen koneelta muistitikun välityksellä lehteen. Tätä en kerro elvistelläkseni, sillä jokainen ammattijournalisti kirjoittaa tuollaisen vähän yli liuskan ennakkojutun puolessa tunnissa, vaan näyttääkseni sen, miten idioottimaista tämäkin työ toisinaan on. Eikä tällaisilla ennakkojutuilla voi myöhemminkään liikoja elvistellä. Tulipahan tehtyä vain työtä.    

Ateneumin italialainen jättilahjoitus esille

Ateneumin taidemuseon tuorein lahjoituskokoelma antaa hyvän kuvan italialaisen viime vuosisadan modernismin keskeisistä teemoista.

Suomessa jo liki 40 vuota asunut kustantaja ja taiteenkeräilijä Rolando Pieraccini on yhdessä vaimonsa Siv Pieraccinin kanssa lahjoittanut Ateneumin taidemuseolle mittavan kokoelman italialaista 1900-luvun grafiikkaa, johon kuuluu 724 teosta 42 taiteilijalta. Lahjoituksesta on myös järjestetty koko loppuvuoden kestävä näyttely.

Suomalaisessa taide-elämässä Pieraccini on jo pitkään ollut tunnettu henkilö. Hänen kauttaan monet taidegraafikot ovat luoneet suhteita Eurooppaan ja saaneet teoksiaan muun muassa firenzeläisen Uffizin gallerian ja wieniläisen Albertinan kokoelmiin. Pieraccinin oma kustantamo on julkaissut monen suomalaisen taidegraafikon – muun muassa Pentti Kaskipuro (1930–2010) ja Pentti Lumikangas (1926–2005) – tuotannosta kattavia ja painojäljeltään upeita teoksia.

Itse asiassa Pieraccini on se henkilö, joka on yrittänyt juurruttaa suomalaiseenkin taidekirjallisuuteen esimerkiksi Ranskassa ja Italiassa varsin suositun tavan julkaista grafiikkaa vähän elitistisemmin – muun muassa rajoitettuina painoksina originaalisvedosten kanssa.

Pieraccinin julkaisutoiminta on jäänyt kuitenkin vähän pienemmissä piireissä tunnetuksi. Oletankin – vähän paradoksaalisestikin – että tällä italialaisen taiteen lahjoituskokoelmalla hän tekee suomalaiselle taide-elämälle suuremman palveluksen kuin itse suomalaisen taiteen tukemisella.

Ateneumin taidemuseon johtajan Maija Tannisen mukaan Pieraccinien lahjoituksen myötä museolla ”on nyt tiettävästi suurin italialaisen 1900-luvun modernin grafiikan kokoelma Italian ulkopuolella”. Tämä on jo sellaisenaankin aika komeaa, mutta täytyy muistaa, että italialaisella modernismilla on sotien jälkeen ollut erityisasema suomalaisissa sydämissä. Tätä voi mietiskellä esimerkiksi verratessaan nyt kuvanveistäjä Marino Marinin (1901–1980) graafisia lehtiä Nina Ternon (1935–2003) rakastettuihin hevosaiheisiin veistoksiin. Eikä tällaisissa vaikutteissa ole mitään hävettävää.

  Marino Marini: Rice from the ground like feather'd Mercury... (Henrik IV - osa I), 1977, Rolando ja Siv Pieraccinin kokoelma, Ateneumin taidemuseo. Kuva: Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto / Henri Tuomi.

***

Näyttely on siis vielä katsomatta, mutta kirjan perusteella uskallan todeta syvällä rintaäänellä, että jokaisen taiteenharrastajan olisi syytä nähdä Viiva Italia (1.10.2010–16.1.2011).