Julkaistua 123: Friisiläiskanan komeudesta

Parin viikon takainen kauneuskeskustelu jäi kummittelemaan, ja olen pohtinut kuluneina päivinä kauneutta monelta kantilta. Niinpä aihe tunkeutui vielä eiliseen YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumniini – tosin vähän sellaisessa humoristisesa tajunnanvirtamuodossa, josta en ehkä ainakaan filosofisessa mielessä ole erityisen ylpeä. Mutta tässä kuitenkin se:

Friisiläiskanan komeudesta

Estetiikka oli joskus kauan aikaa sitten kauneuden filosofiaa. Sitten siitä tuli taiteen filosofiaa. Taide oli joskus kauan aikaa sitten kauneuden tavoittelua, mutta joskus 1900-luvulla alkoi aika, jolloin taiteilija kehtasi hädin tuskin puhua kauneudesta. Kauneus muuttui joko banaaliksi tai epäkiinnostavaksi.

Osallistuin pari viikkoa sitten seminaariin, jossa puhuttiin kauneudesta. Keskustelun myötä tuli aika selväksi, että universaaleja kauneuden kriteereitä taitaa olla turha etsiä. Olemme globaalissa nykykulttuurissa tottuneet kaiken suhteellisuuteen ja kulttuurisidonnaisuuteen – ja ennen kaikkea saaneet siitä loputtomasti empiirisiä esimerkkejä. Mutta toisin oli 1700-luvulla, jolloin angloirlantilainen ajattelija Edmund Burke (1729–1797) kirjoitti hyvin itsevarmasti ja tietäväisenä, että ”näköaistin synnyttämän mielihyvän periaate on kaikilla sama”. Burken mukaan ”valo on miellyttävämpi kuin pimeys. Kesä, jolloin maa verhoutuu vihreään ja taivas on pilvetön ja kirkas, on kaikkia miellyttävämpää aikaa kuin talvi, jolloin kaikki näyttää toisenlaiselta.”

Nythän me tiedämme kokemuksen voimalla, että Burke oli väärässä. Vaikka onkin hyvin todennäköistä, että suurin osa ihmisistä pitää riikinkukkoa komeampana kuin friisiläiskanaa, mitä 

 
Burke myös käytti esimerkkinä, on kuitenkin todennäköistä, että osa ihmisistä pitää riikinkukon komeutta silkkana pinnallisena turhamaisuutena eikä ehkä lainkaan komeutena. Tähän liittyy tietenkin se surullinen tosiseikka, että riikinkukko on täysin syytön siihen, että turhamaista ihmistä on ainakin joissain kulttuureissa verrattu riikinkukkoon. Osa ihmisistä saattaa kokea friisiläiskanan arvokkaammaksi myös sen takia, että onnellinen kana – mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan – luo miellyttäviä mielleyhtymiä turvalliseen ja kotoisaan pihapiiriin.

Mutta jos kauneus onkin kulttuurisidonnaista, ei tällaisen kategorian olemassaolo sellaista kuitenkaan ole. Kaikissa kulttuureissa tunnetaan esteettissävyisiä kategorioita, vaikka sanojen tarkempi merkitys tai niiden semanttinen kattavuus voikin olla vähän ailahtelevaa. Kaikissa kulttuureissa tunnetaan myöskin asioiden toisiinsa vertailu ja erilaisiin paremmuusjärjestyksiin laittaminen.

Usein tällainen toiminta saa vakiintuneita, institutionaalisia muotoja, jolloin niistä eroon pääseminen on aivan yhtä vaikeaa kuin miesten täysin tarpeettomasta kravatista. Yksi tällainen vakiintunut muoto on missi-instituutio, jonka avulla valitaan joka vuosi Suomen kaunein nainen. Tai itse asiassa misseillekin on tapahtunut vähän niin kuin taiteelle: pelkkä kauneus ei enää riitä. Missin pitää muun muassa olla ”hyvämaineinen”, eikä hän saa koskaan olla osallistunut alastonkuvauksiin. 

Ennen syntymääni vaikuttaneita hyvämaineisia suomalaismissejä vuodelta 1954: Liisi Hokkanen, Raili Kallioinen, Leni Katajakoski, Yvonne de Bryun.

Lisää ongelmia syntyy, kun sanat muuttavat merkitystään tai lakkaavat ylipäänsä tarkoittamasta mitään. Luin eilen jostain lööpistä, että missiehdokkaat ovat tänä vuonna ”rohkeampia kuin koskaan aiemmin”. Tokihan minä tiedän mitä ilmaisulla oikeasti tarkoitettiin, mutta olisihan se hauska kuvitella, että missit ovat esimerkiksi rohkeasti nousseet vastustamaan vääryyksiä tai vaikkapa puolustamaan naisia rakastavien naisten oikeutta osallistua missikisoihin. Mutta näinhän ei valitettavasti ole. Rohkeus tarkoittaa esiintyä niin lähellä alastomuutta ja mahdollista huonomaineisuutta kuin vain uskaltaa – välttäen tietysti diskatuksi tulemista.

Missikisat siis seuraavat estetiikan ja taiteen yleisiä kehityskulkuja. Esimerkiksi nykytaiteessa erilaiset taideinstituution rajojen koettelemiset koetaan arvokkaaksi. Vastaavasti modernismin jälkeen tietty koristeellisuus, jota moderni suunnattomasti vihasi, on myös noussut uudelleen arvossaan.

Missien yhteydessäkään ei taideta enää puhua liiemmälti varsinaisesta kauneudesta. Missien pitää osata poseerata ja liikkua tietyllä tavalla, jolloin kyse on luojanluomien lahjojen sijaan osaamisesta ja koulutuksesta. Tästä muuten taiteessakin oli ennen kyse. Kauniin tuottaminen oli myös taitolaji. Ja millä taiteilijan taitoa akatemioissa mitattiin? Pitkään oli vallalla ajatus, että juuri alastoman ihmisruumiin kuvaaminen oli se koetinkivi, jolla todelliset taidot arvioitiin. Siis juuri se misseiltä kielletty alastomuus.

Kielellä on omituinen taipumus banaalistua ja rapistua. En muista pitkään aikaan kuulleeni kenenkään sanoneen jostain naisesta, että ”onpa kaunis nainen”. Verbaalinen ilmaisu on pikemminkin muotoa ”onpa hyvän näkönen ämmä”. Tätä vaikeasti määriteltävää ”ämmän hyvännäköisyyttä” on jo aika vaikea mieltää varsinaiseksi esteettiseksi kategoriaksi, josta esimerkiksi Helsingin yliopiston estetiikan professori Arto Haapala kirjoittaisi henkevän esseen.

Mutta muuttuuhan yliopistokin ympäröivän yhteiskunnan myötä, joten ehkä vielä joskus Ilkka Kanervakin käy pitämässä vierailuluennon estetiikan laitoksella.