Dokumentti ja moraali

Tänään kävin Docpoint-festarin merkeissä Kinopalatsissa katsomassa Alina Rudnitskajan (s. 1976) liki tunnin mittaisen dokumenttifilmin Blood (Krov, 2013). Hieno mustavalkoinen filmi kuvasi rupuisella pikkubussilla liikkuvan verenluovutustiimin työtä Leningradin oblastin hurjilla seuduilla. Parin vuoden aikana kuvattu filmi näyttää ryhmän myös vapaa-aikanaan majataloissa – väliin myös dokaamassa ja iskemässä irtomiehiä. Mukana on myös materiaalia, jossa verenluovutuksen kautta pelastuneet ihmiset kertovat hyvistä tunteistaan sekä pätkiä leikkaussalista virtaavasta verestä.

Meno on aika hurjaa ja kaoottista. Filmiin tulee hieno metaforinen taso sen kuvatessa ikään kuin nyky-Venäjän raakaa todellisuutta, jossa kaupunkien verenimijät imevät konkreettisesti köyhien ihmisten veren. Monelle työttömälle ja syrjäytyneelle nimittäin 850 ruplan (n. 20 euroa) korvaus on merkittävä tulonlähde – jos sattuu olemaan vaadittavalla tavalla terve. Filmissä näytetään myös traagisen tuntuisia tapauksia, joissa verta ei huolita.
Siis todella hieno filmi verestä vieraannuttavine mustavalkokuvauksineen, mutta kun ohjaajakin oli paikalla vastailemassa lähinnä estetiikkaan tai kuvausprosessiin liittyviin kysymyksiin, en malttanut olla kysymättä häneltä verenkerääjäryhmään kuuluneesta Olgasta, joka ensi dokasi ilmeisen perusteellisesti illan ja iski sitten miehen ja joka raahattiin suoraan sängystä selvästikin vielä humalaisena töihin, jossa hän estottomasti hikotteli ja röyhtäili: "Olen vähän huolissani Olgan ammatillisesta tulevaisuudesta. Hän oli selvästikin juovuksissa töissä ja sinä näytit sen elokuvassa. Eikä siinä ollut mitään ongelmaa?"
Näin hän vastasi: "Juu, Olga sai potkut, kun filmi näytettiin pietarilaisella dokumenttikanavalla. Maksoimme hänelle siitä kyllä korvauksen ja olemme yrittäneet etsiä hänelle uutta työpaikkaa." Sitten hän jatkoi: "Näytimme filmissämme tietämättämme myös joitain ryhmän epäammattimaisia käytäntöjä, ja nyt koko ryhmä on suurennuslasin alla, ja se mahdollisesti lopetetaan."
Ja sitten siirryttiin taas sujuvasti estetiikkaan.
Minulle jäi tosi ristiriitainen olo. Ensin olin närkästynyt Olgan puolesta, joka menetti työnsä dokumenttielokuvan alttarille. Eihän näin saa tehdä? Mutta sitten sain asian itselleni vielä monimutkaisemmaksi, kun ryhdyin miettimään sitä, miten dokumentit usein paljastavat epäkohtia. Miksi hurraan sitä, kun joku näyttää esimerkiksi riistokapitalistisen ylikansallisen yrityksen huonoja työoloja ja koen paljastavan dokumentin tekijän toimivan mielestäni merkittävällä tavalla yhteiskuntakriittisesti? Eikö Olgaankin voisi suhtautua moraalisesti toisellakin tavalla: on yhteiskunnallinen epäkohta, että tällaisten ryhmien annetaan toimia epäammatimaisesti ja jopa juovuksissa töissään. Eikö verenluovutus ole aika tarkkaa ja kliinistä huolellisuutta vaativa homma? Vai pitääkö tekijän intentio ottaa moraalisessa tarkastelussa huomioon, koska ei tässä ollut varsinaisena kohteena verenluovutustiimin huono työmoraali vaan laajempi yhteiskunnan tila?
Nyt on varsin sekava olo. Olin ensin Rudnitskajalle loukkaantunut Olgan puolesta, ja nyt olen Olgallekin vähän loukkaantunut luovuttajien puolesta. Sympatiani ovat kuitenkin jostain syystä Olgan puolella. Mutta silti aprikoin, että mitä tässä nyt pitäisi vielä miettiä.
Jos haluatte kokea samaa hämmennystä, filmin näkee vielä Kinopalatsissa lauantaina 1.2. klo 18.00.

Julkaistua 500: Pertti Nisosen vaikuttavia valokuvia nykytaiteilijoista Galleria Ortonissa

Tällainen tiedote tuli äsken rustattua. Olen ainakin itse nyt aika innoissani. Pertti Nisosen (s. 1953) uudet taiteilijamuotokuvat ovat selvästi innostaneet myös tekijäänsä. Tulkaa ihmeessä maanantaina Galleria Ortonin avajaisiin, jos tahdotte nähdä ison joukon hyväntuulisia taiteilijoita!

Pertti Nisosen vaikuttavia valokuvia nykytaiteilijoista Galleria Ortonissa

Pertti Nisonen (s. 1953) kiinnitti taidemaailman huomiota jo 1980-luvulla nuorena Taideteollisen korkeakoulun valokuvauksen opiskelijana, jolloin Taide-lehti julkaisi useita hänen hienoja mustavalkoisia henkilötutkielmiaan taiteilijoista. 

Nisonen on sen jälkeenkin liikkunut taiteilijoiden kintereillä, ja esimerkiksi viitisen vuotta sitten hän teki kuvareportaasin Tattarisuon kiviveistämöltä, joka oli myös esillä kulttuuritalo Stoassa (kuvia osoitteessa www.nisonen.fi/reportage). 

Jorma Hautala.

Nyt Nisonen on palannut taiteilijoiden henkilökuviin. Yhteistyössä Galleria Ortonin kanssa hän on viime vuonna kuvannut 12 nykytaiteilijaa, jotka ovat vuosien mittaan esiintyneet galleriassa: mukana ovat Jorma Hautala, Outi Heiskanen, Pekka Kauhanen, Marika Mäkelä, Pirkko Nukari, Antti Ojala, Matti Peltokangas, Pekka Pitkänen, Päivi Sirén, Ossi Somma, Tarja Teräsvuori ja Anna Tuori. 

Juuri henkilökuvaus on ollut aina lähinnä Nisosen sydäntä. Hänelle prosessi on yhdessäoloa, keskustelua – jopa leikkiä ja hassuttelua, joka syntyy pitkän kuvaussession myötä. Luottamus kasvaa, ja vasta satojen otosten jälkeen saattaa syntyä se yksi, jossa kaikki loksahtaa paikalleen.

 Outi Heiskanen.

Galleria Orton – Orton invalidisäätiön kahvila  

Tenholantie 10, 1. Krs. 

Avoinna 3.2.–28.2., ma–to 7.30–17.00 ja pe 7.30–16.00. Avajaiset maanantaina 3.2. klo 17.00. Kaikki tervetulleita!

Lisätietoja:  

Sirpa Viljanen (lehdistökuvat) 

Invalidisäätiö Ortonin yhteyspäällikkö 

050-5364235 

sirpa.viljanen@orton.fi

Otso Kantokorpi 

Galleria Ortonin kuraattori 

045-1188508 

otso.kantokorpi@hotmail.com

Julkaistua 499 & Näyttelykuvia 896: Transparenssi, alitajunta ja valon uoma

Eilen oli Galleria G:ssä Melek Mazicin (s. 1956) Valon, unen ja mielen maisemia -näyttelyn (29.1.–16.2.) avajaiset. Väkeä oli paljon ja taiteilija syystä tyytyväinen:

Aiemmin lähinnä grafiikastaan ja installaatioistaan tunnettu Mazici on ryhtynyt maalaamaan. Akryyli ja vesi ovat tuottaneet sangen kaunista jälkeä. Sanoisin jopa, että syvähenkistä – jos sellaista sanaa kehtaisin käyttää.

Näyttelyn yhteydessä ilmestyi Parvs Publishingin kustantama Mazician uusia töitä esittelevä kirja Transparency. Siinä oli kolme lyhyttä tekstiä – Mazicilta itseltään, Eero Ojaselta ja minulta. Tässä kontribuutioni:

Transparenssi, alitajunta ja valon uoma

Melek Mazici (s. 1956) on tietyssä mielessä palannut juurilleen. Hän valmistui Istanbulin taideakatemiasta aikoinaan taidemaalariksi, mutta on 1980-luvulta asti tullut Suomessa tunnetuksi lähinnä taidegraafikkona – ja nimenomaan taidegraafikoksi hän valmistuikin Kuvataideakatemiasta Helsingissä.  
Mazicia kiehtoo nykyään transparenssin problematiikka. Tätä hän on tutkinut toki jo grafiikassaankin, mutta nykyisellä tekniikallaan – akryylimaalilla ja vedellä – hän saa aikaan suorempaa ja nopeampaa jälkeä ja toisaalta prosessin, jossa hän pääsee enemmän vaikuttamaan kuvaan työvaiheessa. 

Mazicin kuvamaailma on aina ollut orgaaninen, ja nyt hän on itsekin tavallaan itsekin pääsemässä orgaanisempaan yhteyteen kuvan synnyn kanssa: ”Kuva ja minä teemme yhteistyötä”, hän toteaa tekniikastaan.

Keltaisen kosketus, akryyli kankaalle, 2013.

Mazicin maalaustekniikka ei ole järin ortodoksinen: hän maalaa vaakatasossa ja käyttää runsaasti vettä, jonka kuivumisen seuraaminen vie prosessia omaan suuntaansa – määräten jopa usein kuvan suunnan vasta muotoutumisvaiheessa. Tätä eivät tee valumat, sillä niitä ei ole. Sen tekee läpinäkyvyyden ja valon asettuminen teokseen. Taideteoksen näennäisen staattisessa muodossa on jäljellä sen dynaaminen synty – on kuin joki olisi jättänyt uomansa ja kuin se näyttäytyisi valossa, erilaisissa valoissa. 

Mazici käyttääkin taidokkaasti juuri valoa: vastavalo, myötävalo ja sivuvalo tuovat teokseen oman syvyytensä ja hengittävyytensä, jonka myötä sen alitajunnasta kehkeytynyt orgaaninen muoto avautuu läpikuultavan näennäisobjektin läpi. Kuten taidefilosofi Susan Langer on todennut, hyvässä teoksessa sen transparentti lumetodellisuus, sen ”lasi” on niin kirkas, että tarkastelijan huomio kiinnittyy pakosti siihen tunteeseen tai sisäisen elämän puoleen, jota teos ilmaisee. Näin katsojakin kykenee liittymään tuohon orgaaniseen prosessiin: ei ole erikseen mitään symbolia, yksittäistä merkkiä, joka osoittaisi johonkin tiettyyn suuntaan tai antaisi tulkinnallisia ohjeita ja jonka avulla katsoja siirtyisi johonkin tunteeseen tai tilaan. Taideteos on parhaimmillaan tunteen suoraa näyttämistä. 

Tätä suoruutta korostaa myös Macizin tekniikka. Hän ei tee luonnoksia vaan aloittaa suoraan kankaalta tietäen alkuun lähinnä vain värin, josta aloittaa. Kesken prosessin hän ei juurikaan suunnittele, ei mieti paljoa. Hänenkin mahdollinen tulkintansa syntyy vasta sitten, kun alitajunta on jo tehnyt tehtävänsä. 

Toki Mazicin töistä on hahmotettavissa värin ja valon lisäksi myös kuvamaailmaa ja sitä kautta omaa tematiikkaansa, joka liikkuu yleensä erilaisilla rajapinnoilla. Taiteilija itsekin tunnistaa töissään herkän feminiinisen ulottuvuuden, mutta asettaa sitä vastaan yleensä vastapooliksi vahvuuden ja voiman ja tuottaa näin kuvaan oman jännitteensä. Yksi tarjolla oleva rajapinta on ikiaikainen taiteen vastapari, abstrakti ja figuratiivinen, ja siitä voi löytää reitin jopa ns. hypnagogiseen tilaan: valveen ja unen rajatilaan. Tuntuuhan meille useimmille tuttu unen partaalla syntynyt kuvamaailma karkaavan rationaalisia selityksiä.

Sen Mazici kuitenkin tietää jo aloittaessaan, että yksi päämääristä on aina kauneus.

Julkaistua 498: Paikoista ja säännöistä

Helsingin dokumenttielokuvafestivaali Docpoint (28.1.–2.2.) alkaa tänään. Olin sangen ilahtunut, kun minulta pyydettiin katalogiin yhdestä esityssarjasta (Mestoilla) johdantoteksti. Olen ollut dokkarin kanssa aivan liian vähän tekemisissä, vaikka se on minulle henkilökohtaisesti yksi rakkaimmista lajeista. Huomasin sen taas eilen, kun katsoin tv:stä Paul-Anders Simman (s. 1959) tuoreen dokkarin Olga (2013). Katsokaa ihmeessä tuo hieno ja koskettava leffa YLE:n Areenasta. Tässä linkki. En minä ole tänä vuonna montaa näin hienoa juttua nähnyt.
Mutta tässä johdantoni, ja tutkailkaa ihmeessä Docpointin sivustolta ohjelmistoa; tarjolla on monta kiinnostavaa dokkaria.

Paikoista ja säännöistä

Tilasta tulee ihmisten kautta paikkoja. Tilat latautuvat sosiaalisesti jaetuilla merkityksillä, jotka kumuloituvat luoden eri tavoin elämään jääviä historiallisia säikeitä. Säikeet antavat rajojaan uusille merkityksille, mutta uusien merkityksien synty ja niiden saama suunta on myös avoin mahdollisuus. Kuten brittiläinen sosiaali- ja maantieteilijä Doreen Massey on todennut, ”paikka ei ole fyysistä, pysyvää ja visuaalista, vaan se on perustaltaan avoin, aina tilapäinen ja kiistanalainen. Jokaisen on itse elettävä ja tunnettava se.”
Merkitykset muuntuvat usein rituaaleiksi ja tavoiksi, jopa säännöiksi. Ihmiset muovaamat paikat ovat täynnä kirjoitettuja, mutta myös kirjoittamattomia sääntöjä. Vankilan pihalla etelämeksikolaiset istuvat näillä penkeillä, tässä tupakkahuoneessa on syytä pitäytyä tietynlaisissa keskusteluaiheissa ja jos kerrostalon pesuhuone ei pysy herran nuhteessa, on sille kirjattava seinään säännöt. Sääntöjä voidaan kuitenkin muuttaa yhteisellä sopimuksella. 
Paikkoja valvotaan aina tavalla tai toisella. Paikassa kullakin on paikkansa. Paikkoihin liittyy näin aina myös vallankäyttö. Ranskalaisen filosofin Michel Foucalt’n mukaan pakkolaitokset heijastuvat ympäristöönsä siten, että laitoskäytännöt tunkeutuvat arkielämään ja syntyy analogisia rakenteita. Yksi Foucault’n suosikkiesimerkeistä on panoptikon, vankiloissa, sairaaloissa, armeijoissa ja tehtaissa kehitetty ja sovellettu valtaverkosto. Yksi henkilö kykenee jatkuvasti tarkkailemaan suurempaa joukkoa. Joukon jäsenet voivat ovat eristyksissä toisistaan ja samalla kuitenkin kaiken aikaa tarkkailijan näkyvillä. Tarkkailija voi olla asioita yhteen nivova radiotoimittaja, pesuhuonetta valvova talonmies tai monitoreidensa keskellä kaikkea valvova vanginvartija. Mikro- ja makrotaso kohtaavat ja luovat samankaltaisia rakenteita. 

Ruotsalaisen Michel Wenzerin (s. 1968) At Night I Fly (2011) – mestana vankila.

Paikat ovat myös informaatiokeskuksia ­– virallisia ja epävirallisia. Yleisradio yrittää kertoa meille objektiivisesti sen, miten maa makaa. Tupakkahuoneessa me kerromme subjektiivisen mielipiteemme samasta asiasta. Talonmies tietää sen, miten muut elävät, ja kertoo siitä valikoidusti muille. Parturi on toisinaan kuin psykiatri. Kuten vankilaan saapuva taiteilija, joka näyttää sen, miten taiteen avulla ihmisestä voi tulla ihmisyyttään etsivä ja rakentava. Hän näyttää myös sen, miten sääntöjä voidaan murtaa tai muuttaa. 

Floriane Devignen (s. ?) ja Frédéric Floreyn (s. 1971) The Laundry Room (2013) – mestana pesutupa. Tää oli ihan sikahieno.

Dokumentti näyttää meille paikkoja, joihin emme välttämättä muuten pääse, tekee näkyväksi sääntöjä ja piirtää rajoja, joiden kautta voimme hahmottaa todellisuuden rakenteita ja hierarkioita sekä vuorovaikutussuhteita. Dokumentti mahdollistaa myös ainakin osittain Masseyn ajatuksen siitä, että jokaisen on itse elettävä ja tunnettava paikka. Jos taideteos parhaimmillaan ikään kuin imaisee katsojan sisäänsä, tekee sen samoilla poetiikan keinoilla – suggestiivisella rytmillä, rakenteella, värillä, äänen ja kuvan kietoutumisella – aina myös hyvä dokumentti. 
Vankilaan en ehkä koskaan joudu, mutta seuraavalla kerralla mietin kerrostaloni pesuhuoneen maailmaa uusin silmin. Ja kuuntelen tarkemmin, mitä talonmies minulle puhuu.

Julkaistua 497 & Näyttelykuvia 895: "Kuka tässä on se toinen?"

Annukka Ruuskanen soitti perjantaina Teatteri & Tanssista ja pyysi kritiikkiä Jouko Turkan kivinäyttelystä Kuva/Tilassa. Olin vähän epäröivä, koska olin jo hieman tutustunut sen sangen ristiriitaiseen vastaanottoon.

Vaan mitäpä sitä vanha mies enää häpeilemään.

Opetin syksyllä Nuoren Voiman Liiton taiteesta kirjoittamisen intensiivikurssilla, ja painotin varmaan pariinkiin kertaan kahta asiaa, joista kannattaa aina pitää kiinni, jos haluaa avustajasuhteen jatkuvan: deadline ja tekstin sovittu mitta.

Ruuskanen pyysi lehden verkkoversiota varten 3 500 merkin kritiikkiä. Minä en kirjoittanut sen paremmin kritiikkiä kuin edes pitäytynyt sovitussa mitassa. Lopulta kirjoitin 8 500 merkin odysseian Turkan kivien maailmaan. Siitä tuli kai hirvittävän pateettinenkin. Mutta tosi. Julkaisivat ne kuitenkin sen sitten tänä aamuna: 

”Kuka tässä on se toinen?”

Pekka Kantonen, Esa Kirkkopelto, Jaakko Ruuska ja Jouko Turkka: Tunnistan leijonan. Jouko Turkan kiviveistoksia. Kuva / Tila, Helsinki, 2.2. saakka.

En muista pitkän urani ajalta yhtäkään taidenäyttelyä, jonka herättämistä ristiriidoista olisin ennakkoon niin tietoinen kuin ohjaaja ja kirjailija Jouko Turkan (s. 1942) pihamaaltaan keräämiin kiviin keskittynyt näyttely Kuvataideakatemian uudessa galleriassa. Näyttely on tehty Kuvataideakatemian ja Teatterikorkeakoulun yhteistyönä – Turkan lisäksi mukana ovat olleet Turkan oppilas, ohjaaja ja käsikirjoittaja Esa Kirkkopelto ja Kuvataideakatemian opettaja, taiteilija Pekka Kantonen. Näyttelyn kaksi dokumentoivaa videoteosta ovat Jaakko Ruuskan käsialaa.

En ole aktiivisesti mukana sosiaalisessa mediassa, mutta helppohan sinne on ujuttautua vakoilemaan. Tästä näyttelystä on vellonut kiivas ja väliin kiusallisenkin tuntuinen keskustelu eri Facebook-seinillä. On Facebookissa nykyään lehtiäkin. Kulttuurilehti AKKU aloitti Turkka-keskustelun arvostamani teatterikriitikko Kirsikka Moringin kommentilla: ”Hän on matkalla, liukumassa yksityiseen fantasiamaailmaansa. Tiedän, Turkka tuskin suojeli ketään, mutta olisi eettistä suojella häntä julkitulemiseltaan, itseltään.” Tätä seurasi pitkä keskusteluketju puolesta ja vastaan. 

Kirkkopelto vastasi Teatteri & Tanssin kysymykseen: ”Taiteilija voi olla sairas tai terve, mutta sillä ei ole kontekstin kannalta merkitystä, enkä ota koko asiaan kantaa.” 

Ystäväni ja arvostamani kollega Ullamaria Pallasmaa oli suorastaan vihainen, kun sattumalta kohdatessamme sivusimme aihetta. Oletan, että kyse olisi siitä, miten sairasta miestä on käytetty hyväksi. 

Sitten soitti Teatteri & Tanssin Annukka Ruuskanen – hänkin arvostamani kollega. Hän pyysi lehteen kritiikkiä näyttelystä. Epäröin ensin, ja sanoin vielä, että ”siitä voi tulla vähän tyly”. Hän ei kommentoinut, ja sen enempää emme asiasta puhuneet, joten myöhemmin oletin, että sellaista hän sitten varmaan odottikin. 

Tein esitöitä, ja luin esimerkiksi nuoremman taiteilijaväen joukossa erityisesti arvostamani taiteilijan ja kuraattorin Jussi Koitelan Facebook-seinältä: ”Merkitys ja kiinnostus näiden kivien/kiviveistosten esittämiseen varmaan syntyy posthumanistisen ajattelun ja objektiorientoituneen ontologian kautta. Ilman ajatusta kaikkia olioita/asioita (mm. kiviä) merkityksen syntymisen kannalta samalla tasolla olevina objekteina Turkan kivijutut eivät varmaan kuulostaisi mitenkään merkityksellisiltä.” Siis minulle uusi asia: objekjektiorientoitunut ontologia? Mitä voi tarkoittaa Quentin Meillasouxin ajatus siitä, että ”objektiorientoitunut ontologia on kiinnostunut objektien välisistä suhteista myös ilman ihmistä”? 

Koitela jatkaa keskustelua: ”Subjektiksi on tietenkin aina ymmärretty ihminen (”Kivikansan muodon­ taju, sosiaalinen järjestäytyminen ja arvostukset haastavat modernin ihmisen näkökyvyn ja arvomaa­ilman.”), nyt kuitenkin kysytään ovatko kivet tehneet ihmisen? Eli onko kivi subjekti? Kysyä voisi myös, että olemmeko välineitä kiven käsityskyvylle jäsentää maailmaa kun hiplaamme niitä siellä näyttelytilassa?” 

Tapani Tammisen (s. 1937) työhuoneella perjantaina. Teatterimiehiä se Tamminenkin oli aoikoinaan: hän toimi KOM-teatterin bändin basistina kai kymmenisen vuotta.

Ruuskasen soittaessa olin matkalla taidemaalari Tapani Tammisen työhuoneelle Vihtiin. Tamminen on hienostunut, väreillä pelaava abstrakti maalari, mutta töitä katsoessani näin koko ajan figuureja, vähän hassujakin: tuossa on mulkku, tuossa pitsimyssyn reunustamat lapsenkasvot, tuossa aurinkolasit… Tamminen suhtautui assosiaatioihini pelkästään huumorilla, vaikka totesinkin, että ne vaikeuttavat teosten katsomista. 

 

***

Jouko Turkka on siis sairas. Tästäkin luin somessa vastakkaisia mielipiteitä. Ehkä hänellä on dementia? En minä tiedä, oletan vain, mutta en jaksanut ottaa sen tarkemmin selvää. 

Menin näyttelyyn. Törmäsin heti toiseen vierailijaan, arvostamaani kuvataiteilija Minna Heikinahoon, ja hädissäni kävin heti kimppuun. ”En sano mitään”, sanoi hän. Vaan minäpä olen aika hyvä kalastaja, ja sain hänet lopulta sanomaan yhtä sun toista, ja hän tarjosi tietämättään minulle yhtä avainta: ”Turkka on kuin Elis Sinistö.” Sinistöhän oli ”yhteiskunnasta ja sen käytännöistä irrottautunut erakkomystikko, joka eli onnellisena itse luomassaan ympäristössä ympäröivää luontoa kuunnellen ja kunnioittaen”, kuten ITE-tutkija Minna Haveri on kirjoittanut. Sinistön elämää on dokumentoinut useampikin taiteilija – muun muassa valokuvataiteilija Jan Kaila ja kaiken taiteen moniottelija Erkki Pirtola. Tätä touhua on siivittänyt silkka arvostus ja rakkaus.
Sitten luin vielä näyttelyn vieraskirjaa. Arvostamani performanssitaiteilija, kiivas Pekka Luhta oli samana päivänä kirjoittanut: ”Pirkkalaisen patafysiikan pitkä oppimäärä!” Ja patafyysikkahan oli kuvitteellinen tiede, jonka perustaja, kirjailija Alfred Jarry on sanonut: ”Patafysiikka on kuvitteellisten ratkaisujen tiede, joka liittää symbolisesti virtuaalisuutensa kuvailemien olioiden ominaisuudet niiden luonteenomaisiin piirteisiin.” 

Aloitin Ruuskan puolituntisesta videosta, jossa Turkka esittelee kiviään ja liikkuu myös ulkona näyttäen kallioiden fantasiamaailmaa. Hänellä on myös metodi: mukana on vesisanko, ja veden avullahan kuvioita saadaan näkyviin aivan eri lailla kuin kuivasta kalliosta.

Seurasin Turkan ajatuksenjuoksua, ja yhtäkkiä olin kuin takaisin Tammisen työhuoneella. Turkka sanoo: ”Katso, tässä on leijona.” Ja minä en nähnyt mitään sinne päinkään. Minä näin pillun. En nähnyt Turkan kanssa miltei mitään samalla tavalla, mutta häntä katsellessa tuli yllättävän hyvä olo, väliin alkoi naurattaakin. Kuin olisin ollut Turkan kanssa hersyvän hauskassa patafyysisessä dialogissa.

Ja vaikka modernistisen taustani kautta tiedänkin, että samastuminen on naiivein tapa vastaanottaa taidetta, aloin samastua Turkkaan enemmän ja enemmän filmin edetessä. Olen viettänyt paljon huonoa elämää ja kärsinyt erilaisista vaivoista, joiden tiedän vauhdittavan mahdollista tulevaa dementiaani. Aloin siis hiljalleen kuvitella itseäni Turkan rooliin. Sitten poskilleni jo valui hiljaisia kyyneleitä – tunnustettakoon, että olin ennen näyttelyä juonut gallerian läheisessä kantabaarissani pari lasia valkoviiniä ja yhden Jallun. En varsinaisesti itkenyt, vaan silmäni valuivat rauhallisesti – varmaan vähän samalla tavalla kuin niillä ihmisillä, jotka liikuttuvat Maamme-laulusta ja urheilumenestyksestä. Samastumisessani tunsin itseni jopa onnelliseksi. Löytäisinpä minäkin joskus tulevaisuudessa ympäristöstäni sellaisia kiinnekohtia, jotka antavat asioille mielen – minkä tahansa kiinnostavan, assosiaatioita tuottavan ja virikkeellisen mielen – ja ruokkivat fantasioita! 
Olen pari päivää sitten ollut seminaarissa, jossa joku lääkäri viittasi artikkeliin nimeltä – muistaakseni – ”Dementikko on esteetikko”. Tutkimus siis osoitti, että vaikka muisti hapertuisi, kauneuden taju ja kaipuu eivät häviä minnekään. Valitettavasti en myöhemmin löytänyt netistä mitään tietoja. Ja hitto, muisti siis jo pätkii…

***

Kriitikko joutuu työkseen miettimään myös tekijyyttä, objektia ja subjektia. Oliko Elis Sinistö taiteilija? En minä vain tiedä. Turkka oli kiistelty teatteriohjaaja, mutta kuvataiteilijaksi hänestä ei kuitenkaan taida olla. Mutta mitä väliä sillä oikeastaan on? Turkka itse kysyy kiveä katsoessaan: ”Kuka tässä on se toinen?”

Palaan vielä Koitelaan, jota mieluusti nyt komppaan: ”Turkan sekavaltakin vaikuttavat jutut kivistä johdattavat meitä ajattelemaan kiviä jostain uudesta kulmasta, joten on tässä tietenkin tää Turkan kosketus jotenkin mukana.” 

Sitten hiplasin näyttelytilaan tuotuja kiviä. Kastelin niitä. Pyörittelin käsissäni. Löysin jotain, sitten se hävisi, välillä en tahtonut millään löytää mitään. Mutta tästäkin nautin. Kivet tuntuivat hyvältä kädessä. Yhtäkkiä kaipasin vanhempieni mökille Merenkurkun saaristoon, sillä alue on aivan täynnä kiviä. Mitähän ajattelen ensi kesänä? 

 

***

Tästä ei tullut tilattua kritiikkiä. Tästä tuli tarina horjumisesta ja auktoriteetin menetelmästä tiedonhankinnassa ja mielipiteen muodostamisessa. Tiesin, mitä monet arvostamani ihmiset asiasta olivat sanoneet ja peilasin kuin apua pyytäen mielipidettäni heidän mielipiteisiinsä.

Onneksi tästä tuli myös tarina siitä, miten auktoriteetin menetelmä murtuu. Oma kokemus oli tarpeeksi voimakas, ja en lopulta piitannut auktoriteeteista. Kokemus oli myös erittäin syvä. Lisäksi sain uusia haasteita: haluan katsella ja kokea kiviä uudella tavalla. Minulla on nyt myös voimakas halu selvittää itselleni se, mistä objektiorientoituneessa ontologiassa on kyse. 

Totuuteen tai riittävään objektiivisuuden asteeseen pyrkivään kriittisyyteen en yltänyt, mutta hämmennyksessäni olin ainakin hetken aikaa raastavan avoin itseäni kohtaan. Ainakin sen verran mukana on totta.

***

PS. Tässä myös linkki Esa Kirkkopellon lyhyeeseen haastatteluun Teatteri & Tanssissa. Ja tässä linkki Pauli Tapion kiinnostavaan blogikirjoitukseen samasta aiheesta. Kirjoitin niin vimmaisesti, että unohdin siteerata sitä, vaikka olinkin jo päättänyt tehdä niin. Ja tästä linkistä kulttuurilehti AKKUUN.

Julkaistua 496 & Näyttelykuvia 894: Villi ripustus saa mielikuvituksen laukkaan

Jos joku luki eilisen Helsingin Sanomat, saattoi hän päätellä minun siirtyneen sinne avustajaksi. Näin ei kuitenkaan ole. Kyse on Kaisa Viljasen journalistisesta etiikasta. Hän jääväsi itsensä Forum Boxissa esillä olevan Emma Helteen (s. 1979) ja Paavo Halosen (s. 1974) näyttelyn (10.1.–2.2.) kritiikin kirjoittamisesta, koska näyttelyn on kuratoinut saman lehden avustaja Veikko Halmetoja, ja pyysi jutun ulkopuolelta. Ei siis syytä huoleen, kyseessä oli vain pistokeikka: 

Villi ripustus saa mielikuvituksen laukkaan

Tuntuu oudolta, että taiteessa viitataan edelleenkin modernismin haamuun. Näin myös kahden kuvanveistäjän, Emma Helteen (s. 1979) ja Paavo Halosen (s. 1974) näyttelyn lehdistötiedotteessa. Arvelen kuitenkin, että 1970-luvulla syntyneille veistäjille ei ole enää olemassa mitään modernistista vastapoolia, jota vastaan tulisi kapinoida. 

Helle ja Halonen tekevät muotokieleltään varsin erilaisia teoksia. Helle lähinnä muovaa ja veistää, keramiikkaa ja puuta. Vaikka hän arvostaa vanhempaakin taidetta, hän pyrkii sen välittämiin tunnelmiin piittaamatta sääntöjärjestelmistä. Halonen puolestaan kasaa: hänen materiaalinaan toimii löydetty – olkoon sitten linnunsulkia, puunkappaleita tai vanhaa esineistöä, jotka kaikki kantavat omaa merkityksellä ladattua historiaansa. 

Villisti ja runsaasti ripustettu näyttely on kuitenkin yhtenäinen. Syynä on ainakin osittain se, että molemmat antavat lapsenmielisyytensä näkyä fantasioissaan. Molemmat antavat myös materiaalin viedä. Halonen kerää tolkuttomasti esineistöä ja toteaa, että ”aika tekee työtä”. Helle muistelee lapsuutensa savityökursseja ja seuraa materiaalin tarjoamia suuntia: ”Savi vaan vie.”
Modernismin myötä opimme, että illuusion tuottama teoksiin samastuminen oli naiivein tapa vastaanottaa taidetta. Mutta entäpä taitelijaan samastuminen? Minulle heräsi näyttelyssä koko ajan loputon määrä ahaa-elämyksiä. ”Hitto, tuollaisia yhdistelmiä minäkin voisin tehdä!” Ja niitä voi tehdäkin – ainakin mielessään. Hyvän taiteen voi tunnistaa myös siitä, että oma mielikuvitus alkaa pulputa.

Näyttelyyn kannattaa varata aikaa, sillä sen yhteydessä esitettävä Iina Terhon (s. 1977) puolituntinen video Tässä vaunussa sensurointi kielletty (2014) avaa veistäjien metodeja oivaltavasti. Terho on seurannut Hellettä ja Halosta vuoden ajan heidän valmistautuessaan näyttelyyn. On rohkaisevaa, että brändäämisen aikana osataan tehdä arkista taiteilijakuvaa. 

 

***

PS. Yritin keksiä otsikon, jossa saisin korostettua taiteilijoiden materiaalivetoisuutta, ja sainkin siihen molemmilta lainatun lauseen: 'Aika tekee työtä ja savi vaan vie'. Tapasin Kaisan ihan muissa asioissa ennen jutun painoon menoa, ja hän sanoi, ettei otsikko kuitenkaan mene läpi; liian runollinen, pitää olla informatiivinen. No, yritin kuitenkin, ja eihän se sitten tietenkään mennyt läpi. Sitä paitsi muutettu otsikko on virheellinen: ei mielikuvitustani saanut laukkaan ripustus vaan yksittäisten teosten tuottama heuristisuus.
Nettiversiossa oli vielä eri otsikko: 'Paavo Halonen ja Emma Helle tekevät taidetta lapsenmielisesti'. Se minua suorastaan ärsytti, sillä olisin halunnut nimenomaan korostaa materiaalivetoistuutta – en lapsenmielisyyttä, vaikka sekin toki on pointti näiden taiteilijoiden kohdalla. Nettiversiossa ingressini oli kuitenkin säilytetty: "Kuvanveistäjät Emma Helle ja Paavo Halonen tekevät materiaalivetoista taidetta intuitiolla, taidolla ja tunteella – ja lapsenmielisesti."
Loppua oli myös lyhennetty – alkuperäinen loppuni korosti voimakkaammin taiteilijoiden arkista lähestymistapaa: "On rohkaisevaa, että huomiotalouden ja brändäämisen aikana osataan tehdä myös arkista taiteilijakuvaa, joka näyttää taiteilijan avoimien ja arvaamattomien prosessien edessä toisinaan sormi suussa. Terho ei osallistu teennäisen ja harkitun taiteilijamytologian luomiseen. Eivätkä nämä taiteilijat osallistu sellaiseen puheillaan."  
Vaan mitäpä näitä itkemään, tällaista tämä on. Lukijoille on ehkä silti silloin tällöin syytä muistuttaa, että lopullinen juttu ei juuri koskaan ole suoraan kirjoittajan kynästä.

Arkkitehtuuria 37: Arkkitehtuurin voimaa

Pakko kertoa pieni kasku, jonka sain todistaa tänään, kun kävin Yrjönkadun uimahallissa uimassa ja saunassa. Edessäni kassalla oli nuorten miesten – olisiko ollut peräti kahdeksan? – turistiporukka, ehkäpä Yhdysvalloista. Kun kävi ilmi, että tarkoitus oli uida alasti, yksi sanoi: "Enpä oikein tiedä, se on yksi minun viimeisistä rajoitteistani." Ja toinen: "Kuulostaa ihan Lähi-idältä." Sitten kolmas kommentoi: "Mutta tämä on uimahalliarkkitehtonisesti tärkeä ja ainutlaatuinen kohde Suomessa." Ja niinpä molemmat epäilijät ostivat kuitenkin liput.

Ja tottahan tuo kolmas puhui. Väinö Vähäkallion (1886–1959) suunnittelema uimahalli, joka avattiin yleisölle vuonna 1928, on kaikin puolin fantastinen paikka.

Julkaistua 495: Maatalouden kuvallisuudesta

Joulu tuotti pienen lisätauon, mutta tänään pääsin taas radiotyön pariin, mikä tuntui tosi mukavalta. Oli taas YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Olin niin innoissani yhdestä aiheesta, että en edes miettinyt mitään guggenheimeja tai muita kulttuuripoliittisia urputuksia, joita olen tehnyt vähän liikaakin. Kylläpä on hienoa innostua jostain kokemastaan asiasta:  

Maatalouden kuvallisuudesta

Olen juuri viettänyt unettoman yön sen takia, että innostuin ja antauduin sille vahvalle tunteelle, joka syntyy, kun antaa ajatusten ja fantasioiden edetä estotta. Näin tapahtuu joskus, ja silloin elämä tuntuu hauskalta – vaikka seuraavana päivänä väsyttäisikin. 

Se mikä minua varsinaisesti hämmästyttää on, että ajatusvyöryn sai aikaan juridiikka, joka ei koskaan ole kiinnostanut minua. 

Kaikki käynnistyi, kun luin Valtion taidemuseon ja Suomen Lakimiesliiton julkaisemaa tuoretta kirjaa Oikeuden näyttämöt, joka käsitteli kuvallisuutta lainkäytössä. 

Lapin yliopiston eläkkeelle jäänyt oikeuslingvistiikan professori Heikki E.S. Mattila on kirjoittanut kirjaan innostavan esseen oikeuden kuvallisuudesta ja tuonut esiin sellaisia seikkoja, joita ei ole tullut edes ajatelleeksi. Mattilan kirjo on laaja: hän käsittelee oikeuden kuvaa vaikkapa liikennemerkkien semiotiikassa tai lukutaidottomille maahanmuuttajille tehdyissä visuaalisissa oppaissa – esimerkiksi New Yorkissa on katukauppiaita varten tehty kirja, jossa ehdot ja säännöt on puettu havainnollisten tilannekuvien muotoon. 

Mattila käsittelee myös tuomarien pukeutumista aikojen saatossa. Esimerkiksi uunituoreessa venäläisessä ohjekirjassa Asianajotoimi Venäjällä (2012) ohjeistetaan naisjuristeille, että oikeussalissa ”keskipitkät hiukset sopivat parhaimmin” ja että ”luotettavaa vaikutelmaa korostaa naisasianajajan sormessa välkkyvä vihkisormus – täysin hänen siviilisäädystään riippumatta”. 

No, enhän minä tämän takia vielä yöuniani menettänyt. Ajatukseni lähtivät liikkeelle, kun aloin soveltaa Mattilaa. Nykytaiteessahan on tapahtunut käänne, jossa arki ja tavallinen elämä on nostettu valtaa ja mahtia vahvistavan mahtipontisen kuvailmaisun rinnalle ja ohi – esimerkiksi julkisessa taiteessa. 
Oikeuslaitos on tyypillinen vallan ja mahdin linnake, joka on pelannut arvokkuuden kuvastolla, tuottanut lukuisan määrän pönäköitä muotokuvia ja ison joukon hienoja oikeuspalatseja – Oikeuden näyttämöt käsittelee myös oikeusarkkitehtuuria. 

Kuutti Lavonen, Viimeinen tuomio, Tyrvään Pyhän Olavin kirkko, 2005–09.
  

Mitä jos tämä arkinen käänne alkaisi näkyä instituutioihin liittyen myös taidehistoriassa? Yöunet menivät, kun ryhdyin kuvittelemaan samanlaista kirjaa suomalaisen maatalouden kuvallisuudesta. Päähänpälkähdys oli vähän kummallinen, koska en ole erityinen maatalousihminenkään. Mutta ehkä juuri vieraus auttoi, koska se sai uteliaaksi. Olin ensin miettinyt vähän aikaa kevyen musiikin kuvallisuutta, mutta se tuntui niin tutulta levynkansineen ja ikonisine kuvineen, että halusin muille alueille. 

Kysymyksiä heräsi loputtomasti. Mikä on maatalouden suhde kuvaan ja kuvallisuuteen? Millä ikonografisilla ja semioottisilla keinoilla maatalouden merkittävyyttä on lujitettu? Minkälaisena kuvastona maatalous on haluttu ja halutaan välittää? Minkälaista on navetta-arkkitehtuuri ja miten se on aikojen saatossa muuttunut. Piti oikein nousta sängystä ja lähteä googlettelemaan: ’navetta-arkkitehtuuri’, ei yhtään tulosta, ’maatalouden semiotiikka’, ei yhtään tulosta. 

Postikortti Naudan historian museosta (2013).

Sitten mieleeni tulvi erilaisia osa-alueita. Olen nähnyt joitakin vanhoja muotokuvia rakkaista lehmistä ja hevosista. Jopa veistoksia palkituista mahtisonneista tai lypsyihmeistä. Toisinaan maanviljelijät tilasivat paikallisilta taidemaalareilta maalauksia tiluksistaan. Sitten oli ilmakuvavillitys, jolla aikoinaan tehtiin paljonkin bisnestä. 

Arkkitehtuurikin tarjoaa loputtomasti tutkittavaa. Ei pelkkiä navettoja vaan myös vaikkapa maamiesseurojen taloja. Minkälaista niiden arkkitehtuuri on ollut? Entäs niiden juhlasalit ja näyttämöt taustafondeineen? Mitä kuvallista materiaalia ne ovat sisältäneet? 

Entä maatalousnäyttelyt ja niiden visuaalisuus? Olen kerran elämässäni käynyt maatalousnäyttelyssä ja ainoa asia, jonka muistan, oli tungoksesta harmistunut hevonen, joka puraisi minua olkavarresta. 

Entäpä mainokset? Minkälaista puhtauden kuvastoa nykyään monessa suhteessa varsin likainen maataloutemme on pitänyt yllä. Minkälaisilta maatalousnaisen tulee näyttää? Mieleeni tuli heti Valion vuoden 1981 maitomainos, jossa laulettiin: ”Aina kun mä juon maitoo”. 

Valion maitomainos herätti sosiaalisessa mediassa toissa vuonna raivoa valheellisuudessaan.

Eikä nykytaidettakaan tarvitse unohtaa – Oikeuden näyttämöt -kirjakin sisältää Miina Äkkijyrkän ja Kuutti Lavosen tulkintoja oikeudesta. Onhan meillä maataloudessa esimerkiksi kuvataiteilija Jan-Erik Andersson, joka suunnitteli arkkitehti Erkki Pitkäsen kanssa kuminanmuotoisen luomunavetan Teuvalle. Tai valokuvataiteessa Henrik Dunckerin ja Yrjö Tuunasen kirja Viljelijän sopimus (1993), jossa tekijät muun muassa miettivät sitä, miten heidän tavoitteensa sopivat maaseudun muutospaineiden esittämiseen. Ja uunituore tapaus: Terike Haapojan ja Laura Gustafssonin taideprojekti Naudan historian museo (2013).

Miina Äkijyrkkä, Armo ja totuus (2001), Iisalmen oikeustalo.

Jos olisin nuori taidehistorioitsija, ryhtyisin heti toimeen. Nyt täytyy vain odotella ja toivoa, että joku tekisi minulle tällaisen kirjan. Sitä lukiessa menetän mieluusti yöuneni. 

 Anderssonin ja Pitkäsen Kumina-luomunavetta (1997).

***

PS. Loppua innostukseeni ei tunnu tulevan. Kirjoitin jutun aamulla ja tullessani studiolta lukemasta sitä mietin koko matkan uusia ideoita. Palasin myös tuohon kevyen musiikin kuvallisuuteen. Onhan se selvä, että esimerkiksi levykansia, julisteita ja live-kuvia konserteista on käsitelty paljon, mutta usein pelkältä fanituksen pohjalta, ja paljon on hukkunut historiaan. Tiedän esimerkiksi, että kuvanveistäjä Heimo Suntio (s. 1955) on tehnyt Pelle Miljoonalle taustafondeja ja banderolleja. Onkohan niitäkään dokumentoitu mitenkään? Tiedän myös, että taidegraafikko ja -maalari Tapani Mikkonen (s. 1952) koristeli diskon nuoruutensa Lieksassa. Onkohan olemassa kuvan kuvaa? Ja onhan noita vielä paljon muita.

Sitten siirryin jo baarien maailmaan. Baarien kuvallisuuskin olisi kiehtova aihe – mukana tietysti ne baarit, joissa on järjestetty ja järjestetään taidenäyttelyitä. 

Kyllähän näitä aiheita piisaisi. 

Julkaistua 494: Haihattelija, joka tekee mitä haluaa

Kävipä kummasti. Eilen vielä hehkutin blogissani fanittavani Esko Männikköä (s. 1959), ja sitten aloittaessani kirjoittamaan kritiikkiä Helsingin Taidehallin tuoreesta Männikön retrosta Time Flies, minussa asuva pieni kriitikko heräsi.
No, fanitan minä edelleenkin Männikköä, mutta tajusin, että kahta hänen laajaa kuvasarjaansa minun on vaikea pitää kovin merkittävänä taiteena. Toinen käsittelee maahanmuuttajia, joita Männikkö roudasi pohjoisen autiotaloihin esittämään maahanmuuttajia pohjoisen autiotaloissa. Poliittisen kannanoton sijaan koen teon aika tyhjäksi teatteriksi ja vieraaksi sille välittömälle ja aidolle – jos niin saa enää sanoa – ihmiskuvaukselle, jota Männikkö on niin hienosti tehnyt. Toinen sarja koostuu eläimistä, ja se jää minulle vain kuriositeettien tavoitteluksi. Kun Männikkö korostaa kauneutta, epäonnistuu hän mielestäni siitä, etteivät kuvat ole erityisen kauniita. Mielestäni ne jäävät pikkuhauskoiksi.
Kaikesta muusta sitten pidinkin – lopulta jopa varsin oudosta ja sekamelskaisesta ripustuksesta. 
Vähän jopa harmittaa, että nämä negatiiviset jutut korostuvat niin paljon jutussa, jonka kirjoitin tämän viikon Kirkko ja kaupunkiin (3/14), mutta jos niitä huomioita on perusteltava, vaatii se myös tilaa lyhyestä jutusta. Tässä siis juttu. Paperilehti ilmestyy vasta keskiviikkona, mutta näkyi se jo olevan PDF:nä verkossa, joten laitan sen jo tähänkin:
 

Haihattelija, joka tekee mitä haluaa

Moni suuren yleisön tuntema taiteilija joutuu juuri tunnettuutensa takia outoon vankilaan. Menestynyt taiteilija on tapana luokitella tietyn teeman ja urallaan usein vain lyhyen vaiheen tuottamaan kliseiseen lokeroon. Näin on käynyt myös oululaiselle valokuvataiteilija Esko Männikölle (s. 1959). 

Männikkö valittiin vuonna 1995 Vuoden nuoreksi taiteilijaksi ja hänen uransa – myös kansainvälinen ura – lähti rakettimaiseen nousuun. Maine syntyi pitkälti pohjoisen peräkammarin poikia kuvaavasta laajasta sarjasta Naarashauki. Männiköstä tuli pohjoisten metsästystä ja kalastusta harrastavien sekä kaljaa juovien äijien tulkki – ja maailmalla varmaankin myös laajemminkin oudon suomalaisuuden dokumentoija. 

Männikkö itse kieltää dokumentaarisuutensa ja korostaa hakevansa ensisijaisesti kauneutta. Tätä korostaa myös hänen myöhempi uransa. Hän on ihmisten lisäksi kuvannut esimerkiksi autioita taloja ja niiden hiljaista maatumista etsien ajan patinan ja inhimillisten muistojen toisiinsa sulautumista. Hän on myös kuvannut eläimiä – eikä niitäkään dokumentaarisesti vaan keskittyen yksityiskohtiin: suihin, silmiin, niskan kaareen. Männikkö itse korostaa, että ne eivät ole kuvia lajeista vaan ”kuvia jostakin”. Siis pelkästään visuaalisia kuvia. Itse koin juuri nämä kuvat ongelmallisiksi, koska niistä puuttuu se inhimillisen läsnäolon täyttämä monikerroksinen merkityslataus, joka Männikön muille kuville on ominaista. 

Sarjasta Harmony Sisters, 2007. 

 

Männikkö kuitenkin sanoo olevansa ”haihattelija, joka tekee mitä haluaa”, joten kai tämäkin on vain nieltävä osana Männikön urastaan luomaa kokonaistaideteosta. Sellaisesta pohjimmiltaan on kuitenkin kyse: Männikkö itse toteaa tekevänsä ”loputonta omakuvaa”. Hän kertoo kaikkien ottamiensa valokuvien olevan hänen omaa sielunmaisemaansa.
Männikkö on seikkailija ja romantikko. Raunioromantikkona hän on viihtynyt myös hautausmailla, joissa ihmiset taas kohtaavat toisensa ja joissa heistä muistuttavat merkit patinoituvat ja maatuvat nekin hiljalleen kuin hylätyt asumukset konsanaan. 

Sarjasta Blues Brothers, 2013.

On Männikkö ollut kantaaottavakin. Yhdessä kollegansa Pekka Turusen kanssa hän kuvasi aikoinaan Kuolan niemimaan massiivisia ympäristötuhoja sarjassa Remont. Molemmat olivat tuolloin ympäristöliikkeen aktiiveja.  

Ennen kuin Suomessa edes tunnettiin sanaa ”maahanmuuttokriittinen”, alkoi Männikkö kuvata sarjaa Organized Freedom 2. Hän kuljetti maahanmuuttajia aiemmin kuvaamiinsa autiotaloihin, kuvasi erivärisiä ihmisiä rappeutuneissa ympäristöissä. Vaikka Männikkö toteaakin humoristisesti ”sivistyksen saapuneen Pudasjärvelle” nähtyään siellä ensimmäiset tummaihoiset, en kuitenkaan ymmärrä näiden kuvien poliittista ulottuvuutta. Tuloksena on vain absurdi törmäyttäminen. Mielestäni Männikkö iski harhaan ryhtyessään ohjaamaan ja asettelemaan ihmisiä toisin kuin muussa ihmiskuvauksessaan, jossa leimaa-antavaa on ollut autenttinen paikallisuus sekä kuvaajan rento ja empaattinen asenne. 

Kaikkineen Männikön näyttely on kuitenkin hieno kooste hänen urastaan, jota se avaa moneen suuntaan – ja kuroo taas onnistuneesti yhteen häkellyttävän runsaassa ja sekamelskaisessa ripustuksessaan. 

 Sarjasta Organized Freedom, 2001.