Katutaidetta 116 & Arkisia havaintoja: Kadulta sisustuskitschiksi

Eilen kävin palaveeraamassa erään taiteilijaystäväni kanssa. Matkalla baariin törmäsin Inter-Artin ikkunassa katutaiteilija Banksyn (s. ?) työstä tehtyyn julisteeseen:

Näky sai aikaan oudon tunneryöpyn. Ensin ajattelin, että se oli kategoriavirhe: Banksyn työt eivät kuulu pikkuporvarilliseen kodinsisustukseen. Ensimmäinen ajatukseni taisi olla: "Vallankumous syö lapsensa."
No, sitten seurasi heti itsekriittinen ajatus: Jos kerran Banksyllä on joku kuvallinen sanoma, niin eikö ole parempi niin, että sanoma leviää myös kohtuullisen edullisesti (en tosin käynyt kysymässä hintaa) julisteina kuin Sothebyllä myytävinä kalliina taideobjekteina. Eikö tämä ole demokraattisempi tapa jaella taidetta?
Sitten taas ajattelin, että Banksyn ilmeisen osaava tapa jaella taidettaan ja tehdä sillä hyvää taloudellista tulosta sahaa omaa oksaa: eikö hän juuri näin toimien itsekin ole osa sitä kulutuskeskeistä kapitalistista yhteiskuntaa, jota hän töissään kritisoi?
No, sitten seurasi taas itsekriittinen ajatus: mitä tässä jeesustelemaan, pitäähän meidän kaikkien ansaita elantomme – niin taiteilijoiden kuin taidejournalistienkin. 
Sitten en enää ajatellut mitään. Jäin vain hämmästyneeksi siitä, että näinkin pieni arkinen havainto kirvoittaa kaikenlaisia mietteitä.
Myöhemmin piti vielä tarkastaa, että "vallankumous syö lapsensa" juontaa Georg Büchnerin näytelmästä Dantonin kuolema. Enpä  tuotakaan tiennyt. Tuli siis sivistyttyä.
Tässä sitaatti Büchnerin kirjeestä vuodelta 1836:
"Ettäkö sivistynyt luokka uudistaisi yhteiskunnan jonkin aatteen avulla? Mahdotonta! Meidän aikamme on puhtaasti aineellinen. … Olen vakuuttunut siitä, ettei sivistynyt ja hyvinvoipa vähemmistö halua milloinkaan luopua kireästä suhteestaan suureen kansanluokkaan, miten paljon se sitten itselleen vallanpitäjiltä myönnytyksiä kaivanneekin. Ja suuri luokka itse? Siihen tepsii vain kaksi vipusinta, aineellinen kurjuus ja uskonnollinen fanaattisuus."
Hmm.

Guggenheim Helsinki 64: Maailmalla puhutaan Helsingin Guggenheimista

Blouinartinfo julkaisi eilen jutun Helsinki Guggenheimin vastatuulesta kaupungin päättäjien taholta. Jutussa oli haastateltu sekä Guggenheimin säätiön "puhehenkilö" Tina Vazia että Next Helsinki -aktivisti Terike Haapojaa (s. 1974). Tästä linkistä jutuun.

Hei, me väärennetään

Eilen tuli julkisuuteen taas iso taideväärennysjupakka. Minuakin haastateltiin suorana Kultakuumeeseen, tässä linkki. Korjattakoon sen verran, että jutussa minun sanotaan tutkineen taideväärennysjuttuja jo pitkään. En minä sellaista ole tehnyt – olen vain ollut aiheesta kiinnostunut. Tosin suunnittelin jo viitisentoista vuotta sitten tutkivaa journalismia aiheesta, mutta huomasin sen nopeasti liian vaikeaksi ja aikaa vieväksi alueeksi – varsinkin, jos on pikemminkin kiinnostunut itse taiteesta.
Tuli vähän outo oli, kun olin ikään kuin etiäisenä lauantaina blogissani maininnut parikin suomalaista taiteilijaa, joita väärennetään. Ja siellähän he olivat taas mukana.

Väärennetty Onni Oja (1909–2004). Ja näitähän ns. arvotaidetta myyvissä kivijalkojen taulukaupoissa piisaa. 

Hyvä vihje keräilijöille: Ystäväni Iso-Eki, joka keräilee jonkin verran taidetta, on ratkaissut ongelman ostamalla taidetta ainoastaan sellaisilta taiteilijoilta, jotka hän tuntee henkilökohtaisesti.

Onnea Syrizalle!

Toivo uudenlaisesta Euroopasta herää. Toivottavasti Syriza, joka ovensuukyselyiden mukaan voitti Kreikan vaalit, saa parlamenttiin myös enemmistön. Josko Eurooppaa jo pitkään tuhonnut talousfundamentalismi alkaisi vihdoinkin horjua? Vähemmän taloutta, enemmän hyvää elämää.
Ja ehkä Ylekin oppii olemaan nimittämättä Syrizaa "äärivasemmistoksi".
Seuraavana vuorossa sitten Espanja.

Nyt menen sänkyyn lukemaan Silja Rantasen (s. 1955) väitöskirjaa. Liekö sekin osa hyvää elämää, kun saa miettiä taiteen problematiikkaa ja sitten nukahtaa?

Arkisia havaintoja: Muumeja joka puolella

Surffaillesani huomasin, että kyläkauppias Vesa Keskinen on ostanut 16 000 eurolla muumimuki ja -kulhokokoelman. Tässä linkki Iltamakasiini.fi-sivustolle [mikä se muuten on? kysyin ensin itseltäni ja sitten se selvisi tästä linkistä.]

Keskisen ostamia muumimukeja Huutokaupat.com-sivustolta.

Sitten huomasin, että minäkin olen kerännyt muumeja jo tovin – tosin vain kamerallani. Vietin joulun Tallinnassa, ja kahvinhakumatkalla törmäsin ruokakaupassa muumikalapuikkoihin:

  

Vici-tuotemerkkiä käyttävä Vičiunai Baltic OÜ on kaiketikin liettualaisen firman virolainen tytäryhtiö. Toivottavasti tekijänoikeusasiat ovat kunnossa.

Vähän aikaa sitten kävin Punavuoressakin kahvinostomatkalla. Täälläkin muumit jylläävät kalassa:

Ja opin taas uuden sanan: kalanappi. Ahvenanmaalaisella Chipstersillä varmaan oikeudetkin on kunnossa.

Ja enköhän törmännyt samalla reissulla vielä postissakin muumeihin:

Elämä on välillä silkkaa muumia. Hitto, verkosta löytyi jopa muumimukisivusto!

PS. En omista muumimukia. Mutta tuotteistetusta taidemukista minäkin kahvinostomatkojeni kahvin juon:

Mielestäni Kazimir Malevitš (1878–1935) on sitä paitsi kiinnostavampi taidemaalari kuin Tove Jansson (1914–2001).

Sianliha säätelyyn

Brittiläinen Daily Mail uutisoi 13.1., että maailman suurin akateeminen kustannustalo Oxford University Press (OUP) on kieltänyt sianlihan mainitsemisen lastenkirjoissaan. Kiellettyjä ovat kirjallisen ohjeen mukaan "pigs plus sausages, or anything else which could be perceived as pork". Kysehän on tietysti OUP:n potentiaalisesta muslimi- ja juutalaisasiakaskunnasta. Näin kustantamon puhemies: "Many of the educational materials we publish in the UK are sold in more than 150 countries, and as such they need to consider a range of cultural differences and sensitivities."
Daily Mailin haastattelemat muslimi ja juutalainen pitivät tätä naurettavana touhuna.

Putte Possu synnyinvuodeltani.

Tulee mieleeni Suomestakin vastaava tapaus: Kuvanveistäjä Pekka Jylhän (s. 1955) hilpeät betoniporsaat poistettiin vuonna 2001 Espoosta osin samoista syistä, eivätkä syyt silloinkaan johtuneet muslimien vaatimuksista, vaikka näin myöhemmin kerrottiinkin. 

Pekka Jylhän betoniporsas. Kaatopaikalle ne kuulemma piti viedä, mutta olen nähnyt niitä pelastettuina useammassakin paikassa.

Mitähän tästä nyt pitäisi ajatella? Suomessa asiasta ovat elämöineet omat natsimme, Kansallinen Vastarinta, enkä oikein haluaisi olla heidän kanssaan samassa rintamassa. Mutta onhan tämä tragikoomista.

"Voihan nakki!", huudahtaa eräs läheinen ihmiseni aina silloin tällöin ajattelematta lainkaan kulttuurisia eroja ja asioiden sensitiivisyyksiä.

PS. Asiaahan voi toki tarkastella kapitalismin tuottaman sisäistetyn herruuden ja sitä kautta syntyvän itsesensuurin kautta. Kuten asiasta uutisoinut The Independentin Jon Stone muistuttaa, maailman seitsemän miljardin väestöstä noin 1,5 miljardia on muslimeita, ja maailman 49 muslimienemmistöisen maan väestö on nuorta ja kasvavaa muodostaen näin merkittävän koulutusmarkkinan. Ja juuri koulutusmarkkinohin brittiläiset ovat satsanneet ihan ohjelmallisestikin. 
Nykyaikaisen talousfundamentalismin taustaa vasten tarkasteltuna OUP toimisi siis täysin rationaalisesti ja fiksusti. 
On siis syytä miettiä myös uusliberalismin ja sananvapauden problemaattista suhdetta. Money talks, bullshit walks.

PPS. Miksihän suomalainen lehdistö ei ole reagoinut tähän uutiseen millään tavoin? Aamulehtikin katsoo asiakseen uutisoida pekonilta tuoksuvia raaputusarpoja mutta ei pekonikieltoa lastenkirjoissa. Helsingin Sanomissakaan ei ole ollut mitään.

PPPS. Piti jatkaa surffailua. Tästä linkistä vielä luottolehteni The Guardianin juttuun asiasta 14.1. Siinä muistutetaan myös tapauksesta, jossa yksi maailman suurista kustantamoista, HarperCollins poisti Lähi-idän kouluille markkinoidusta karttakirjasta kokonaan Israelin. Tästä linkistä alkuperäinen juttu. HarperCollins on nykyään muuten Rupert Murdochin lafka. Forbesin miljardöörilistalla Murdoch on sijalla 72 – varallisuutta 13,7 miljardia dollaria. On helpompaa ja siten tuottoisampaa myydä kirjoja, jotka eivät pahoita ostajan mieltä. Money talks...

Taidekauppa säätelyyn

Kansainvälisesti tunnettu ja tunnustettu ekonomisti, New Yorkin yliopiston taloustieteen professori Nouriel Roubini totesi tällä viikolla Maailman talousfoorumissa (WEF) Davosissa, että taidemarkkinat tarvitsisivat säätelyä. Syinä muun muassa taidemarkkinoilla esiintyvä veronkierto, rahanpesu, sisäpiirikaupat ja hintojen manipulointi. Tässä linkki Financial Timesin tuoreeseen juttuun.

Oikeassahan tuo on. Minäkin osaisin heti suoralta kädeltä nimetä kolme suomalaistaiteilijaa, joiden teosten jälkkimarkkinoiden hintatasoa on määrätietoisesti ja järjestelmällisesti manipuloitu likaisilla tempuilla nousuun. Nimiä en tietenkään voi sanoa, koska minulta puuttuu todistusaineisto.
Yksi syy esimerkiksi Yhdysvaltain taidemarkkinoiden tiettyyn vääristymään on maan verotuskäytäntö. Älkäämme siis salliko Suomessa taidehankintojen verovähennysoikeutta. Ja muistakaamme myös se, että vaikka taiteessa olisi kyse jostain syvemmästä ja ylevämmästä, ovat taideteokset de facto myös merkittävä kansainvälinen valuuttalaji – ja sellaisena niitä tulisi kohdella myös sääntöjä luotaessa. Koskevathan säännöt muitakin talouden lajeja.

PS. Jos vähänkin kiinnostutte, lukekaa tästä linkistä myös ekonomisti Allison Schragerin kiinnostava parin vuoden takainen juttu taidegallerioiden hintamanipuloinneista. 
Onhan meillä toki muutakin ajateltavaa, ja Schragerkin toteaa, että "maailmassa on olemassa todennäköisesti pahempiakin vääryyksiä kuin se, että rikkaat ihmiset maksavat taiteestaan liikaa".

PPS. Tai tarkemmin ottaen: voinhan minä kuolleiden osalta ne nimetkin sanoa, koska oikeusjutun riski on aika pieni – enhän minä ketään keräilijää syytä tai nimeä, ja taiteilijat itse ovat epäilemättä syyttömiä heidän teoksillaan käytävään spekulatiiviseen kauppaan. Tarkoitan näitä kahta: Reidar Särestöniemi (1925–1981) ja Ilkka Lammi (1976–2000). Lammin käsittämättömäksi nousseesta hintatasosta kertoo esimerkiksi se, että hän oli sekä Hagelstamin että Bukowskin kallein moderni maalari syksyllä 2014: Bukowskilla öljy Minun linnani (1999) 52 046 euroa ja Hagelstamilla öljy Ajatuksia (1999) 56 000 euroa.
Molemmat olivat varsin tuotteliaita maalareita – Lammi tosin lyhyen aikaa – ja molempia on tiettävästi väärennettykin ahkerasti. Tuotteliaisuus tekee vääärentämisen vähemmän riskialttiiksi ja saavutettu hintataso vastaavasti tuottoisammaksi. Tämäkin yksi spekulatiivisen taidekaupan tuottamista lisäharmeista.

Julkaistua 600 & Virossa 139: Pekoni ja uskonto

Hip hurraa! Ahkeruus on ilomme: eilen ilmestyi 600. jossain mediassa julkaistu juttuni blogini ajalta (neljä vuotta ja yhdeksän kuukautta). 
Taas alkoi uusi vuosi Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnistina. Ja ollaan nyt sitten alastomia: aamulla varhain, kun otin läppärin syliini (näin teen yleensä ihan konkreettisesti), tuli tunne, että minulla ei ole mitään sanottavaa mistään asiasta. Tuskailin, join kahvia, kävin parvekkeella röökillä, tuskailin lisää ja selailin huolimattomasti lehtiä, kunne törmäsin typerään pekoniarpauutiseen, jota aloin pohtia, ja teksti assosioitui sitten kuin itsestään. Tällaistahan ei pitäisi kertoa – pitäisi valehdella tai siis ainakin jälkirationalisoida ja todeta, että olen jo pitkään suunnitellut juttua kulttuurisista merkityksistä, joita erilaisille hybrideille eri elämänaloilla annetaan. Tässä siis sellainen:

Pekoni ja uskonto

2000-luvun alussa kävin usein Tallinnan keskustorilla ostamassa kaukasialaista juustoa ja granaattiomenamehua. Yksi torin hauskimmista kohteista oli huikea hybridi: tuoretta kalaa myyvä kalakauppa, jonka yhteydessä toimi antikvariaatti. En koskaan löytänyt sieltä ostettavakseni kiinnostavaa kirjaa, joten minulta jäi testaamatta se, että tuoksuisiko kirja vielä hyllyssäkin kalalta. Nyt se ei enää ole edes mahdollista, koska kauppaa ei enää ole – varmaankin EU-säädöksistä johtuen.

Pekonilta tuoksuva arpa.

Toriseikkailut tulivat mieleeni, kun luin Aamulehdestä uutisen yhdysvaltalaisesta pekonilta tuoksuvasta raaputusarvasta. Arpajaiskomission johtaja oli kuulemma todennut, että ”arpoja ostavat voivat haaveilla arpoja raaputtaessaan lauantaiaamun aamiaisesta”. Ensin olin vähän närkästynyt siitä, että eikö lehdellä ole tarjota oleellisempia ulkomaanuutisia. Sitten tämä markkinamiesten typeryys alkoi jo vähän naurattaakin. Piti vielä googletella pekonin käyttömahdollisuuksista. Opin muun muassa sen, että pilailuvälinekaupoissa myydään pekonihammastahnaa ja pekonilta tuoksuvia ilmanraikastimia. Kyse on tietysti huumorista, siitä että toisiinsa yhteen sopimattomat elementit tuottavat yllättävän naurun. Pekoni ja hammastahna eivät kulttuurissamme kuulu yhteen. 

Tallinnan keskustorin kalakaupassa ei kuitenkaan ollut varmaankaan huumoria mukana: eiköhän kalakauppias ollut vain vuokrannut ylimääräisen tilansa saadakseen vuokramenojaan pienemmäksi. 

Huumoria tai ei, molemmissa tapauksissa kyse on myös ’hybridistä’. Opin tuon sanan arkisen käytön ensimmäistä kertaa polkupyörien yhteydessä, kun retkipolkupyörän ja maastopolkupyörän ominaisuudet yhdistävää menopeliä alettiin nimittää ’hybridipolkupyöräksi’. On kai tunnustettava, että tämän merkitys on jäänyt minulle aika vieraaksi: en osaa edelleenkään tunnistaa hybridipolkupyörää sellaisen nähdessäni. Kaikki tavallisesta polkupyörästä, Joposta ja kilpapyörästä poikkeavat pyörät näyttävät mielestäni maastopyöriltä. 

Hybridipolkupyörä.

Hybridi liittyy myös eläintieteeseen. Hevostamman ja aasiorin risteymä on hybridi, jota kutsutaan muuliksi. Luonto ei kuitenkaan tuota hybridejä loputtomiin, koska niin harvat lajit kykenevät risteytymään. Muulikin on steriili, eikä kykene lisääntymään. 

Muuli.

Viihteen ja taiteen maailmassa tunnetuin hybridi on tekniikalla varustettu biologinen eliö, kyberneettinen organismi eli ’kyborgi’. Tällainen on tuttu scifi-elokuvista, mutta mediatutkija Sam Inkinen jopa ajattelee, että nykyihmisiä voidaan pitää kyborgeina: ”Ihmiset kytkeytyvät tietokoneiden ja mobiililaitteiden kautta tietoverkkoihin, eivätkä he välttämättä osaisi selvitä päivittäisistä tehtävistään ilman tietotekniikkaa." 

Monet kuvataiteilijatkin ovat käyttäneet hybridejä taiteensa keinoina. Esimerkiksi kuvanveistäjä Kaisu Koivisto alkoi jo vuosia sitten koota erilaisista paloista uusia eläinolioita ja lajeja. Koivisto itse toteaa: ”Ambivalentti kauneus kiinnostaa minua: samanaikainen houkuttelevuus ja vastenmielisyys, synteettinen ja orgaaninen, järjestelmällisten rakenteiden tiukka geometria ja ornamenttinen rönsyily. 

Kaisu Koivisto (s. 1962), Sammunut, 2006, teräs, lammasturkis, ketun kallo.

Tällaisen taiteen yhteydessä on nykyään tapana käyttää psykoanalyytikko Julia Kristevan lanseeraamaa ’abjektion’ käsitettä. Kyse on siitä inhon ja kuvotuksen tunteesta, jonka joku filosofinen olio tuottaa ahdistellessaan minuuden ja toiseuden erottavaa rajaa. Nykyään puhutaan jo abjektitaiteesta. Se on taidetta, joka muiden mahdollisten merkitystensä lisäksi tuottaa voimakkaita poliittisia ja uskonnollisia intohimoja – siinä kun yhdistellään asioita, jotka saattavat loukata syviä tunteita, tuoda asioihin saastuneisuutta ja likaa. 

Huumorissa hybridit on yleensä helpompi sallia, koska huumorille on varattu omalakinen alueensa, jossa normaalit säännöt eivät päde. Jopa ns. huonon maun huumorin viljeleminen saattaa oikeassa tilanteessa osoittaa hyvää makua. 

Taiteellakin on perinteisesti ollut melko omalakinen alueensa, mutta koska taidetta pidetään vakavana ja siihen suhtaudutaan usein jopa pyhänkaltaisella kunnioituksella, ei sen nimissä tunnuta saavan tehdä ihan mitä tahansa. Ei esimerkiksi pilkata jumalaa. Vakavassa maailmassa yhteen sopimattomien asioiden toisiinsa kytkeminen ei ole aina yksinkertaista. Suomessa muun muassa kirjailija Hannu Salama ja kuvataiteilija Harro Koskinen ovat saaneet tuomion jumalanpilkasta. Koskinen yhdisti sian ja Jeesuksen. Jos saudiarabialainen kuvataiteilija tekisi sian sianlihan syönnin kieltävään uskontoon sekoittavan hybridin, vaikkapa teoksen, jossa profeetta Muhammed syö lauantaiaamuna pekonia aamiaiseksi, hänet todennäköisesti teloitettaisiin. 

Harro Koskinen (s. 1945), Sikakrusifiksi, 1969. Näin Jeesusta ei saanut kuvata.

Korostettakoon voimallisesti, että edellinen virkkeeni ei ollut profeetta Muhammedin pilkkaamista vaan valistunut arvaukseni Saudi-Arabian oikeusjärjestelmästä. Voi tietenkin olla, että tällaisten asioiden pelkkä kuvittelukin on syntiä. Mutta kuvittelun voi nähdä vain jumala.

Tämä ei ole kuva vaan sana. Näin Muhammedia saisi kuvata.

 "Sata ruoskaniskua, jos ette kuole nauruun."

***

PS. Ja kuka hemmetissä on Henry M. Piironen, johon sattumalta linkkasin jälkirationalisoinnin yhteydessä? Kiinnostava tapaus, ja niinpä täytyy ryhtyä surffailemaan. Kaikki johtaa kaikkeen tai ainakin jonnekin.

Julkaistua 599 & Näyttelykuvia 943: Ester, Evert, Edward ja Wendla – ja Rauha

Eilisessä Kirkko ja kaupungissa (3/15) alkoi osaltani tämä vuosi. Aiheena oli Marjo Levlinin (s. 1966) näyttely Länteen ja takaisin Muu Galleriassa (9.1.–15.2.), joka edellisen julkaisemani jutun tavoin vei taas itsenikin esivanhempien maille:

Ester, Evert, Edward ja Wendla – ja Rauha

Olemme kaikki juuriltamme monikulttuurisia – vaikka emme aina tajuaisikaan sitä. Kärjistäen olemme kaikki jollain tasolla jopa maahanmuuttajia. Marjo Levlinin (s. 1966) tuore näyttely on tästä oiva esimerkki. Hän vieraili Yhdysvalloissa residenssitaiteilijana, ja matka oli samalla retki omille juurille ja sukumuistoihin. Yleisellä tasolla se on tarina 1800-luvun muuttoliikkeestä, yksityisellä tasolla se on yksi niistä monista tarinoista, joilla varsinkin nykytaide on koettanut kartoittaa identiteetin muodostuksen monihaaraisia rakennuspuita. Ei ole siis mikään erityinen sattuma, että Helsingissä on samaan aikaan toinenkin näyttely, jossa taiteilija tutkii isovanhempaan: ruotsalaisen Stefan Otton Traumwunsch Sinnessä (1.2. saakka). 

Levlinin nuoruuden kotikylä on ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, Maalahdessa. Pelkästään Maalahdestakin lähti rapakon taakse onneaan tavoittelemaan jopa 1 600 ihmistä, osa Levlinin sukulaisia. Levlin aloitti tarinan kartoittamisen isänsä isoäidin rapistuvasta mökistä Maalahdessa. Sieltä dokumentit ja kirjeet johdattivat Yhdysvaltoihin. Hänen isoäitinsä Ester syntyi Gualalassa Tyynenmeren rannalla ja isoisänsä Evert Cripple Creekin kaivosalueella Coloradossa. 

Still-kuva videosta Oblivion (2015).

Levlin osoittaa katsojalle sen, miten muistoja tai ainakin jälkiä asioista vielä löytyy, mutta myös sen, miten nopeasti ja toisinaan miltei jälkiä jättämättä ihminen voi historiaan kadota. Hän myös havainnollistaa sen, mitä oikeasti voimme historiasta oppia – ihan tavallisen ihmisen opeilla. Näyttelyn keskeisin teos, puolituntinen video Oblivion (2015) nimittäin päättyy niin vavahduttavaan kirjesitaattiin Levlinin isoisän äidin veljeltä Edwardilta, että katsojalle tulee tippa silmään. Osattiin sitä ennenkin miettiä isänmaan problematiikkaa ja jopa sen mahdollisuutta, että voisiko koko maapallo olla meidän kaikkien isänmaamme. Video on henkilökohtainen matkakertomus, mutta se sisältää myös voimakkaan latauksen runoutta nivoutuen jopa realistiseen yhteiskuntakritiikkiin. 

Still-kuva videosta Oblivion (2015).

Levlin ei ole siirtolaisuus- tai sukututkija. Hän on taiteilija ja taiteilijana kykenee ulottamaan ilmaisunsa alueille, joihin voi ottaa keinovalikoimaksi vaikkapa tietyn melankolian mutta myös huumorin. Taiteen voima lienee juuri tässä: se ei ole väitelauseita eikä pelkkää asian kuvitusta, vaan kykenee vaikuttamaan vastaanottajaan sekä emotionaalisesti että älyllisesti monin säännöistä piittaamattomin tavoin. Taide voi olla realististakin monin tavoin: Levlin on koonnut isänsä äidinäidin Wendlan mökistä Maalahdesta roinaa ja tehnyt niistä kattokruunun. Perintökruunu-teoksen (2014–15) tekniikaksi – niin kuin taidenäyttelyissä on tapana – Levlin ilmoittaa: ”Koottu rihkamasta, joka on kestänyt aikaa paremmin kuin ihmiset. Parin pöytälaatikon koko sisältö neljän sukupolven ajalta Wendlan mökistä.” Realismia, jos mikä. 

Perintökruunu (2014–15).

Hyvä taide elää usein tuottamiensa assosiaatioiden kautta. Mitä minäkään muistan äitini Yhdysvaltoihin taloudenhoitajaksi muuttaneesta Rauha-tädistä? Lähinnä muovisen Hessu Hopo -suihkushampoopullon, jonka sain häneltä lapsena lahjaksi.

***

Ja sitten yksityinen hupiosuus. Levlinin näyttely sai minut ihan oikeasti pohtimaan muun muassa Rauha-tätiä. Tein vielä google-testin, mutta ei Rauha-täti elä lainkaan verkossa. Sitten innostuin Hessu Hoposta (Goofy), ja huomasin, että olin huolimattomuuttani kirjoittanut "suihkushampoopullo", vaikka olisi tietenkin pitänyt puhua "vaahtokylpypullosta". Sellaisen riemukseni löysinkin. Tässä siis kuvaamani pullo 1960-luvulta – nykyään niitä voi hankkia vintagena huutokaupoista:

Mutta sitten vasta aloinkin piehtaroida nostalgiassa, kun törmäsin samalla googlettamalla Topi-kattiin (Top Cat). Sellaisenkin pullon Rauha oli tuonut minulle. Olin jostain syystä unohtanut sen kokonaan, vaikka nähdessäni kuvan muistin heti, että se oli vielä Hessuakin rakkaampi:

Kummallista tämä taide. En ehkä kuitenkaan yritä hankkia pulloja netin kautta. Täytyy muistaa kysyä äidiltä, olisivatko ne vielä tallella jossain vintin kätköissä.

Julkaistua 598 & Näyttelykuvia 942: Muisti, trauman kesto ja taide

Perjantain Kansan Uutisissa ilmestyi juttuni Stefan Otton (s. 1969) näyttelystä Traumwunsch (9.1.–1.2.) Sinnessä. Liekö tässä tulossa vanhaksi, kun tulee lisääntyvässä määrin katseltua omaankin menneisyyteen? Vaan toisaalta, mitäs vikaa siinä sitten olisi?  

Muisti, trauman kesto ja taide

Minulla on kaksi isoisää, joista toinen kuoli Helsingin pommituksissa ja joista toisen kanssa olen jopa asunut jonkin aikaa. Ikääntymiseni myötä olen miettinyt heitä useasti.

Nuorena kuollut isänpuoleinen isoisäni, jota en koskaan nähnyt, oli punikki Vihdin punakaartin Ojakkalan komppaniasta ja vietti Tammisaaren vankileirillä pitkän aikaa. Valtiorikosoikeuden antama tuomio oli kymmenen vuotta. Hän oli yksi yli 75 000 tuomitusta punaisesta. 

Valkoisesta suvusta tuleva äidinpuoleinen isoisäni oli hänkin sotasankari. Vuoden 1918 taisteluissa hän ei ollut mukana, mutta toisessa maailmansodassa hän toimi vartiomoottoriveneen (VMV) kapteenina ja teki kai joitain urotekojakin. Asuin 1970-luvulla kesätöissä ollessani hänen luonaan, ja hän esimerkiksi kielsi minua käyttämästä silloin rakasta punaista t-paitaani: ”Tässä talossa ei pidetä punaisia paitoja!” 

Tulen sellaisesta perhetaustasta, että saan vielä elossa olevien vanhempieni kanssa muutamassa minuutissa perheriidan aikaiseksi, jos hieman provosoin siirtäessäni puheen vuoden 1918 tapahtumiin. Riidan syistä on siis kulunut jo kohta sata vuotta. Äitiäni loukkaa se, että tunnun samastuvan vain punikki-isoisääni, jota en ole koskaan edes nähnyt. Hän on minulle tuttu vain yhdestä valokuvasta ja taiteilija-isäni siitä maalaamasta muotokuvasta. Kuvassa Teodor poseeraa vuonna 1918 punainen liina hihassaan ja kivääriä kantaen.

Ymmärränhän minä äitiäni, mutta ymmärrän myös itseäni ja sitä, että kaltaiseni epäporvarillisen hanttapuli-taidekriitikon on raflaavampaa samastua renkipoikaan, joka kävi vallankumoussotaa, istui ”Tammisaaren yliopistossa” oppien siellä sittemmin Helsingin Toukolassa harjoittamansa suutarin ammatin ja oli vielä viinaan taipuvainen tehden lapsiakin ohi avioliittonsa. 

Tätä kaikkea mietin taas tänään, kun yritin samastua siihen tunteeseen, jonka ruotsalaisen taiteilija Stefan Otton (s. 1969) on ollut kohdattava tehdessään omasta isoisästään taidetta. Otton äidinisä oli nimittäin etniseltä taustaltaan Tšekkoslovakian sudeettisaksalaisia ja aatemaailmaltaan natsi. Jouduttuaan Saksan armeijaan hän hoiti raaka-aineiden ja tarvikkeiden kuljetuksia. Vuonna 1944 hän jäi puna-armeijan vangiksi ja joutui vankileirille Romaniaan. Vuotta myöhemmin hän karkasi ja kulki kolme vuotta jalkapatikassa läpi Euroopan, ennen kuin löysi perheensä. 

Otton isoisän tarina on ollut suvun piirissä kiusallinen ja vaiettu aihe. Ja kukapa sitä vieläkään haluaisi ylpeillä natsi-isoisällään? Tätäkin tulin miettineeksi sitten vähän kompleksisemmin. Totta kai joku haluaa ylpeillä natsitaustallaan. Totta kai joku haluaa vaieta punikkitaustastaan. Kaikki nämä nimettömät jotkut ovat kanssaihmisiäni. 

En tiedä, onko olemassa tutkimusta siitä, kuinka kauan sukujen muisti elää, mutta joku tolkkuhan siinä täytyy olla. Kuratoin vuonna 2009 Mikkelin taidemuseoon Suomen sodan (1808–09) 200-vuotisjuhlien kunniaksi aihetta käsittelevän nykytaidenäyttelyn. Ensin toimeksianto pelkästään nauratti minua, mutta yllättäen taiteilijat kiinnostuivat siitä kovastikin. Kenenkään suvussa ei kuitenkaan tuntunut olevan 200 vuoden takaisia traumoja, ei edes sukutarinoita. Tässä siis ainakin jonkinlaisia raja-arvoja. 

Stefan Otto ei tunnu olevan sukutaustansa traumatisoima. Hän on ottanut isoisänsä historian jonkinlaiseksi heijastuspinnaksi, jonka avulla katsoja voi peilata omia tuntojaan nykyisen Euroopan melskeissä ja niiden tulkinnoissa. Välineet ovat monipuolisia: näyttelyssä on komea 15-minuuttinen video, sekatekniikkateoksia joissa Otto on tuunannut isoisänsä ottamia vanhoja valokuvia ja Otton isoisän kirjoittamia runoja. Tämä kirjoitti pitkän patikkamatkansa aikana puhtoista luonnonlyriikkaa, jota kirjoitti sitten puhtaaksi päästyään jollakin välietapilla kirjoituskoneen ääreen. Videon tavoin toinen katseenpysäyttäjä näyttelyssä valtava valokuvakollaasi. Pienet neliönmuotoiset valokuvat muodostavat rasteripisteitä, joista syntyy seinän täyttävä kuva Otton isoisästä. Kun kuvia alkaa tutkia yksityiskohtaisesti, löytyy varsin ahdistavasta kuvamateriaalista Hermann Göringin lisäksi myös Timo Soini ja sadomasokististen kohtausten lisäksi vaikkapa Perussuomalaisten logo. Tosin mukana on myös satoja muita kuvia – myös Otton perhekuvia. 

Näyttely on installaatiomainen kokonaistaideteos. Sen vaikuttavin osa on apokalyptinen video. Se kuvaa hiljalleen liikkuvana panorointina anonyymia kaupunkimaisemaa, johon tipahtelee hidastettuna erilaista ja eriväristä materiaalia – kuin pölyä WTC:n sortuvista torneista. Joissain kohdin ajattelin jopa veteen liukenevaa, siis hukkaan heitettyä, siemennestettä. Mattias Tegnérin meditatiivinen musiikki tuo videoon outoa runollista kauneutta, mikä tuottaa samalla häiritsevän ristiriidan. Mutta rauniothan ovat tunnetusti jo pitkään toimineet taiteessa romantiikan lähteenä. Sotien jälkeisestä tuhoutuneesta Euroopasta näytetyillä vanhoilla valokuvilla ja filmeillä on tunnetusti tällainenkin ominaisuus. Sen minä näin tämän taideteoksen sielunmaisemana. 

Otton teos ei sisällä väitelauseita, ei syytöksiä. Hän kertoo hieman runollisesti tarinaa aiheesta, joka on ollut kliseiden ja ennakkoasenteiden kyllästämä. Emotionaalisesti voimakas taide saattaa tuottaa katsojalle outoja assosiaatioista – eikä niihin tarvitse pyytää taiteilijalta lupaa. Minäkin päätin lähteä kirjastoon selvittelemään sitä, minkälaisia vekottimia nuo VMV-veneet oikein olivat.   

***

PS. Tämännäköinen se VMV muuten on:

Hei, me lennetään Ämariin!

Laatulehtien uutisoiminen on joskus ärsyttävää. Helsingin Sanomat uutisoi tänään: "HS:n tietojen mukaan presidentti Sauli Niinistö ja ulkoministeri Erkki Tuomioja puuttuivat hankkeeseen." Kyseessä oli ilmavoimien kaavailema harjoittelu yhdessä Viroon tulevan Yhdysvaltain lento-osaston kanssa ja asian käsittely ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa. Jos kerran joku utvan kokoukseen osallistunut on vuotanut asian Hesarille, on hän varmaan kertonut puuttumisen laadunkin. Ilmaisu 'puuttua' ei kerro yhtään mitään. Miten he puuttuivat? Mitä he sanoivat? Mitä mieltä he olivat asiasta?

Jenkkejä Ämarissa viime vuonna.

No, Hesarihan kysyi asiaa myös suoraan ao. virallisilta tahoilta: "Presidentin kanslia sekä ulko- ja puolustusministerit eivät kommentoineet hanketta HS:lle." On sekin pirullista, että presidentti ja ministeriöt eivät kommentoi asiaa, joka on ilmeisen kiinnostava ja josta kansa varmaankin haluaisi kuulla.
Olen minäkin käynyt muutaman kerran Ämarissa, minne sankarimme ovat matkalla. Lentokenttä perustettiin vuonna 1945 neuvostoilmavoimien varalaskukentäksi, ja vuonna 1952 siitä tehtiin pysyvä tukikohta. Varsinkin 1970–80-luvuilla se toimi merivoimien lentokoneiden – muun muassa Su-24 ja An-26 – tukikohtana. Virolaiset saivat sen käyttöönsä vasta vuonna 1994, kolme vuotta uuden itsenäisyyden jälkeen. 
Lentokentän vierestä, viitoittamattomana ja metsikön keskeltä löysin edellisen tuhatvuotisen valtakunnan sankareiden miltei hylätyn hautausmaan:

 Neukkuja Ämarissa, ikuisesti.

Lumiukot, persut ja islam

On tässä maailmassa joskus vähän vaikea viihtyä.
Olen nuorena opiskellut arabian kieltä ja islamilaista kulttuuria Helsingin yliopistossa, ja muun muassa siksi yritän ainakin jonkin verran seurata islamilaista maailmaa. Väliin luulen ymmärtäväni siitä aika paljon, väliin kuitenkin epäilen.
Baarikeskusteluissa huomaan kuitenkin usein puolustavani islamia populistisia asenteita tai suoranaisia vihapuheita vastaan. 
Väliin itseänikin naurattaa islamin absurdius. Niin kuin nytkin, kun luin The Guardiania [ehkä tärkein ulkomaanlehteni]. Tässä linkki viime maanantain uutiseen siitä, miten eräs saudiarabialainen uskonoppinut on tuominnut lumiukot islamin vastaisina.
Guardianin uutisointi oli kuitenkin aika heikkoa. Lehdessä mainittiin, että lausunnon on antanut "a prominent Saudi Arabian cleric" eräällä uskonnollisella sivustolla. Uutinen ei kuitenkaan täsmennä sitä, millä tavalla Sheikh Mohammed Saleh al-Munajjid on "prominent" eikä kerro myöskään sivuston luonteesta mitään tarkempaa, ei edes nimeä. No, sitten piti kuluttaa aikaa googletteluun, ja Wikipediasta kävi ilmi esimerkiksi se, että Saudi Arabia on kieltänyt ko. sheikin uskonnollisen auktoriteetin ja hänen sivustonsa, koska hän antaa yksityisiä ja riippumattomia fatwoja. Saudeissa virallisia fatwoja saa antaa vain 21-jäseninen Vanhempien oppineiden neuvosto.
Enempää en asiaan kuitenkaan aio paneutua. Uutinen ei löysyydessään ollut sen paremmin journalismin kuin kulttuurien välisen yhteisymmärryksen edistämisenkään kannalta kovinkaan kelpo. Huonosti taustoitettuna se edisti vain vihapuheiden leviämistä. 
Toisaalta Saudi-Arabian sananvapaus olisi toki tärkeä journalistinen aihe. Toimittajat ilman rajoja -järjestön mukaan maa on sananvapauslistalla (Press Freedom Index) sijalla 164, siis miltei pohjalla.    

Ja eiköhän heti perään tullut vastaan uutinen siitä, että persujen nuorisolehti Rahvas on julkistanut pilapiirroskilpailun sananvapauden puolesta. Aiheena on tietysti islam.

Tavattoman vastenmielinen uutinen. Näin persujen nuoret yrittävät siis populistisesti ratsastaa sananvapauden varjolla tuotettavalla vihapuheella. Charlie Hebdon uhrit olisivat kyllä satiirin keinoin osanneet laittaa tällaisenkin kaksinaamaisen irvokkuuden paikalleen. Satiirilla on paikkansa ja osaajansa. Jokamiehenlajina sen on liian helppo muuttua silkaksi vihaksi. Poliittisen propagandan välineenä se voi tuottaa jopa farssin.

Ehkä kaikkien kannattaisi tänään katsoa tv:stä Pressiklubia, jossa keskustellaan juuri näistä aiheista. Paikalla on muiden muassa Abdirahim "Husu" Hussein, jonka kanssa olin taannoin radiossa. Husu on kuin kävelevä itseironia ja onnistuu samaan aikaan olemaan sekä muslimi että kepulainen. Hyvä tyyppi. 

PPS. Oli Pressiklubissa aika lattea keskustelu, ja Husukin oli jättänyt huumorinsa jonnekin meikkihuoneen nurkkaan. Eikä eilinen A-studion jumalanpilkkakeskustelukaan niin ihmeellinen ollut.

Näyttelykuvia 941: Kipinöintiä

Viime lauantaina vietettiin Tapani Mikkosen (1952–2014) muistonäyttelyn Kipinä [Tapsaa kutsuttiin nuorena "Kipinäksi"] (11.1.–1.2.) avajaisia Forum Boxissa. Olin sitä ennen ison porukan mukana ripustamassa näyttelyä kolme päivää. Mukana oli Tapsan tytär, Mercedes Hoyer, ja viisi Tapsan taiteilijaystävää: Olavi Pajulahti (s. 1944), Matti Peltokangas (s. 1952), Heimo Suntio (s. 1955), Risto Suomi (s. 1951) ja Antti Tanttu (s. 1963):

Tapsallahan oli jo etukäteen varattu näyttelyaika Boxista. Tapsa kuoli viime syyskuussa, mutta Mercedes päätti, että näyttely järjestetään joka tapauksessa. Näyttelystä tuli siis muistonäyttely. Mitään retroa emme halunneet tällä aikataululla yrittääkään rakentaa, sillä Tapsa taatusti ansaitsee tulevaisuudessa kunnon retron jossain museossa. Tapsan itsensä suunnittelemaa näyttelyäkään emme voineet toteuttaa, sillä hän oli kaavaillut mukaan uutta aluevaltausta: hän päätti näyttää veistoksia, mutta ei ehtinyt toteuttaa niitä lainkaan. Oletan, että kyseessä olisi ollut Afrikan teemojen tuottamia pelkistettyjä muotoja.
Tapsa teki viimeiset vuodet töitä aivan hillittömällä tahdilla – sekä vedosti että maalasi –, ja niinpä päätimme näyttää tuon ryöppyävän luomisvoiman ajattelematta liikaa sitä Tapsaa, joka olisi yleisölle tutuinta ja turvallisinta. Mukaan tuli viime vuosien aika rajujakin maalauksia – kuten tämä Kipinä, jota Heimo alla pulttaa paikoilleen:

Viimeisenä ripustimme parven takaseinän, jonka olimme varanneet Tapsan viimeisille luonnoksille:

Emme sommitteleet seinää etukäteen, vaan kukin meistä kävi vuorotellen naulaamassa seinään klipseillä varustetun luonnoksen. Näin se rakentui hiljalleen ja sattumanvaraisesti. Samalla myös aika rituaalisesti, sillä Tapsan läsnäolo oli vahva. 

PS. Tapsan maalauksia on esillä samanaikaisesti (22.2. saakka) OHO Galleriassa, Merimiehenkatu 29:n pienessä ikkunagalleriassa.

Arkisia havaintoja, osa 2

Itse asiassa otan melkein joka päivä valokuvia asioista, jotka hämmästyttävät minua. Ajattelen aina jakelevani niitä tässä blogissanikin, mutta aika ja energia eivät oikein riitä. Nyt olen – kirjoitettuani kolme juttua tänään – kai hetkellisesti rentoutunut, ja palaan aikaisempaan. Tänään siis kuulin ensimmäistä kertaa sanan sporttiblenderi. Aiemmin viikolla törmäsin postini vieressä (Tres Bones, Annankatu) toiseen minulle tuntemattomaan ilmaisuun: murskattu peruna. Ja samalla muistin, että vasta maaliskuussa viime vuonna opin tuon alla olevassa kuvassa esiintyvän revityn possun eli nyhtöpossun.

Rakastan kuvien lisäksi sanoja. Molemmat ärsyttävätkin joskus. Aika väkivaltainen ruoka: revitty possu ja murskattu peruna. Jälkiruoaksi voisi olla vaikka silvottuja hedelmiä.
Kai minä rakastan ruokaakin. Olen tottunut murskaamaan perunani haarukalla. Mutta ehkä asiaa pitäisi tutkiskella tarkemmin, googlettelin (1590 hittiä) tässä yhdessä reseptissä mainittu murskattujen perunoiden ohje: 
 Murskattu peruna: 
– 8 keskikokoista perunaa 
– 1 rkl dijon-sinappia 
– 2 rkl voita 
– suolaa

Arkisia havaintoja

Opin äsken uuden sanan: sporttiblenderi. Katsoin Kuningaskuluttajaa, ja ohjelmassa testattiin sporttiblendereitä. Siis tällaisia vempeleitä, joilla tehdään vihanneksista ja hedelmistä terveellisiä välipaloja:

Oli suorastaan vaikea keskittyä itse asiaan, koska blendereiden muotoilu ja värimaailma sai minut yllättäen miettimään aivan toisenlaista maailmaa:

Ovat nuo 1990-luvun Teletapitkin siis jollain tavoin jääneet alitajuntaani. Liittyyköhän tämä jotenkin kuvanlukutaitoon?
No, sain minäkin joululahjaksi soppakeittimen (soup maker, ei sitä valmistajakaan ollut näköjään suomentanut). Siis 'blenderin ja kattilan yhdistelmän' tai 'kuumentavan tehosekoittimen', kuten googlettamalla löysin. Tällaisen:

 

Saa silläkin smoothien aikaiseksi. Mutta nyt voin tehdä ainakin yhden lempiruoistani, purjoperunakeiton, nopeasti ja vaivattomasti kiireisinäkin päivinä. Ja ryhtyä vaikka keksimään omia reseptejä. Värimaailmakin on onneksi aika hillitty.