18.7. näin tavallaan retkeni hienoimman arkkitehtuurikohteen. Arkkitehtuurihistoriaan se tuskin pääsee, eikä sitä kohta enää varmaankaan ole edes olemassa. Kyseessä on Räpinan paperitehdaskaupungin neukkuaikainen fantasiatyylinen – ja sellaisena taatusti harvinainen – jäätelökioski, jonka paikallinen kuluttajaosuuskunta pani pystyyn joskus 1960-luvulla. Rakennusta kutsutaan kansan suussa "Lumikin taloksi" (Lumivalgekese maja). Tarkkaa vuotta ja suunnittelijaa en tiedä. Googlettamalla rakennuksesta ei löytynyt mitään mainintaa.
Talo sijaitsee tällä hetkellä yksityisomituksessa olevalla tontilla, ja eiköhän se saa lähitulevaisuudessa mennä, kun kehitys kehittyy.
Kioski on kuulemma kaikkien neukkuaikana eläneiden lasten pyhä paikka Räpinassa. Samassa puistossa oli myös limonadikioski, mutta se on jo purettu.
Ja sitten se varsinainen pointti. Olisin todennäköisesti ajanut autollani vain ohi ja katsonut, että onpas hassu pikkutalo, jos olisin edes huomannut, mutta nyt tiesinkin, mitä etsiä.
Haluan olla nyt myös didaktinen ja yrittää havainnollisesti siitä, miten vaatimaton seikkailu voi rikastua sattumalta ja varsin helposti. Satuin huomaamaan Räpinan kunnantalolla olevan turismi-infon ja menin sisään kolme minuuttia ennen sulkemisaikaa. Koska vaimoni on ammatiltaan puutarhuri, ostin hänelle lahjaksi – kerättyäni ensin kaikki ilmaiset brosyyrit – Tinna Tallinnin kirjoittaman kirjan Räpina aiad ja pargid (Räpina Kultuurkapital 2011) yhdeksällä eurolla:
Hotellissa luin sitä kursorisesti ja löysin tiedon jäätelökioskista, joka sijaitsee kirjassa esitellyssä pienessä puistossa. Nyt oli siis retkikohde. Paikalla tunsin outoa liikutusta, ja tunsin myös sen, että Räpinan matkani sai sen avulla aivan erityisen luonteen. Tämä vahvistui lukemalla kirjaa lisää. Siinä kerrottiin Räpinan edelleenkin toimivasta puutarhakoulusta ja sen legenadaarisesta opettajasta Adolf Vaiglasta (1911–2001), joka erikoistui jo 1940-luvulla sireenien jalostukseen. Räpinan paikallishistoriallisessa ja puutarhamuseossa oli tarjolla pahvi-Adolf:
Kirjasta opin myös sen, että yksi Vaiglan kehittämistä lajikkeista kantaa nimeä "Silvi Vrait". Hiphurraa! Silvi Vrait (1951–2013) on nimittäin yksi suurimmista suosikeistani virolaissa kevyessä musiikissa. Tästä linkistä näyte. No, emmekö vielä löytäneet puutarhakoulun näytekasvimaalta aidon Silvi Vraitin:
Voiko matkailu enää olla tämän hienompaa! Nyt minua vain ihmetyttää, että mitä olisinkaan löytänyt, jos olisin ostanut vielä Vello Padrikin kirjan Räpinan lääkäritoimen historiasta.
Tallinnassa yritin vielä ilahduttaa kokemuksellani ystävääni Leonhard Lapinia (s. 1947). Tiedän, että hän on kotoisin Räpinasta, ja kysyinkin hänen muistojaan lapsuuden jäätelöistä – olisin tietysti halunnut ilahduttaa häntä kertomalla hieman yllätyksellisesti nähneeni omin silmin Lumikin talon. En kuitenkaan muistanut Leon ikää, ja hän kertoi lapsuutensa jäätelökokemuksenaan vain sen, miten kerran viikossa keskiviikkoisin keskustaan tuli pakettiauto, josta sai pikkuruisen pahvipurkin pahaa jäätelöä, jossa oli jotain ruskeaa mönjää päällä. Tästä uskallan kuitenkin päätellä sen, että Lumikin talo on rakennettu vasta 1960-luvun lopulla, koska Leo valmistui Räpina keskkoolista vuonna 1965 ja aloitti Tallinnan kuvataideakatemiassa seuraavana vuonna. Olisivatko päättelyni nyt sitten arkkitehtuurihistoriallista tutkimusta?
Mutta miten alkaa metodisesti bongata Viron neukkuaikaista fantasia-arkkitehtuuria?
Juuri tuollaista matkustaminen parhaimmillaan on!
VastaaPoistaTuli todella hyvä mieli. Kiitos!
Matkailu avartaa ja avartavien kokemuksien lukeminen sivistää. Olipa kiva Lumikkitalo.Luulisi että olisi vanhempikin kuin 1960-luvulta:)
VastaaPoista