Helsingin taidemuseon johtokunta 17: Kohti dinosauruksia?

Meinasi täällä pöpelikössä unohtua, että ennen lähtöäni tänne oli viime keskiviikkona syksyn ensimmäinen Helsingin taidemuseon johtokunnan kokous. Pöytäkirja tästä linkistä. Käsittelimme museon lausuntoa Kulttuuritoimen organisointia sekä yhteistyön malleja ja prosesseja selvittäneen työryhmän raportista. Minä esitin, että emme voi antaa puoltoa, koska en voi hyväksyä raportissa esitettyä Helsingin taidemuseon ja Helsingin kaupunginmuseon johtokuntien yhdistämistä. Kimmo Sarje (s. 1951) kannatti vastaehdotustani. Kokoomuksen Jukka Seppinen esitti kuitenkin pöydällepanoa, ja tähän päädyttiin lopulta yksimielisesti, jotta jäsenet saisivat vielä miettiä asiaa. Ylimääräinen kokous pidetään ensi torstaina, jolloin en pääse paikalle, mutta uskon ja toivon, että varamieheni Saija Salonen toimii viisaasti.
Ja miksi vastustin? Siksi, että koen johtokuntien yhdistämisen olevan askel kohti kokkareiden ja vihreiden toivomaa superlautakuntaa, joka vähentäisi demokratiaa ja antaisi pirulle pikkusormen: kaikkien asioiden yhdistäminen helpottuisi taas askeleen verran, ja pelkona tässä on esimerkiksi Oulun valitsema suunta. Kun Oulussa museotoimi yhdistettiin, nähdään taidemuseossa nyt ensimmäistä kertaa taiteen sijaan dinosauruksia.

Olen sitä mieltä, että taidemuseon johtokunnan on helpompi omana itsenään sitoutua taidemuseon kehittämiseen ja hankkia toimessaan myös lisää asiantuntemusta. Kahden laitoksen yhteisessä johtokunnassa tämä sitoutuminen olisi selvästi vähäisempää, koska hallittavia asioita tulisi runsaasti lisää. Lisäksi museot ovat selvästi erilaisia: kaupunginmuseo on muistiorganisaatio, kun taas taidemuseo suuntaa muistin lisäksi enemmän tulevaisuuteen ja on mukana uudistamassa kaupungin taidepolitiikkaa. Tehtävät ovat siis varsin erilaisia, ja luulenpa, että kaupunginmuseon johtaminen on populistisesti katsoen kivempaa, kun saa nostalgisesti olla rakentamassa omaa menneisyyttään. Taidemuseon johtaminen on puolestaan paljon ristiriitaisempaa, koska siinä joutuu venyttämään omaa joustavuuttaan avoimen ja ennustamattoman nykytaiteen ja tulevaisuuden suhteen. Pelkona tästä johtuen on myös se, että yhteisen johtokunnan kokouksissa taidemuseo voisi jäädä helposti alakynteen, jos joistain asioista tulisi keskinäistä kilpailua.
Museo esittää puoltamista vedoten muun muassa suunnitteilla olevaan yhteiseen kokoelmakeskukseen. Ymmärrän synergiaedut, mutta tämä järkevä hanke on edennyt hyvin ilman johtokuntiakin, joten en pidä sitä lainkaan kelvollisena argumenttina.
Toki minä ymmärrän senkin, että museot eivät todellisuudessa kaipaa johtokuntia lainkaan, koska niissä amatöörit yrittävät toisinaan sössiä operatiivisissa asioissa, jotka eivät kuulu heille, ja mitä kauempana johtokunta on ytimestä, sitä helpompi sitä on pitää pelkkänä kumileimasimena. Tätähän ei kukaan koskaan sano ääneen, mutta näin se vain on.
Elämme kuitenkin kunnallisessa demokratiassa, ja haluan pitää tämän seikan aidosti toimivana. Siksikin tein vastaehdotuksen.
Nyt vetäydyn pöpelikköön tekemään ihan omia hommiani.

Julkaistua 547 & Virossa 128: Eikö äiti saa pieraista?

Olen ollut vähän aikaa hiljaa. Olen nimittäin täällä, missä nettiyhteys toimii vain kuvassa näkyvän ulkopenkin nurkalla – jos tuulee lännestä ja sataa, on yhteys haasteellinen, niin kuin nykyään sanotaan:

Tarkemmin sanoen: olen Põiden kunnassa, Talilan kylässä ja Endrikun talossa Saarenmaalla, ja saatan olla vielä aika pitkään täällä, koska kirjoitan kirjaa. Hanhet huutavat, ja naapurin yli 70-vuotias leskirouva Ilme hakkaa halkoja. Omena tipahti juuri kuvassa näkyvästä puusta, mutta painovoima on jo keksitty, joten ei minun tarvitse ajatella mitään. Minä viihtyy, kuten Kari Aronpuro aikoinaan totesi.

Viime viikolla kävin kuitenkin Pasilassa studiossa, kun Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnit alkoivat taas. Tässä syksyn ensimmäinen:  

Eikö äiti saa pieraista?

Olen viime aikoina tv:tä katsoessani seurannut alkoholin vastaista kampanjaa, jossa kuvaillaan esimerkin voimaa. Äiti pieraisee, äiti röyhtäisee, äiti kaivaa nenäänsä. Söpö tyttölapsi seuraa esimerkin voimaa ja tekee samoin. Minua naurattaa, ja tunnen samalla sovinistisen piston sydämessäni, koska tiedän nauruni syyn. Pieruhuumorihan on meille kaikille tuttu laji, mutta yleensä vain äijät pierevät. Tässä tapauksessa huumori syntyy peräti kahdesta syystä. Kyse on huumorin ns. inkongruenssiteoriasta, siitä että huumori syntyy havaitessamme toisiinsa yhteen sopimattomia elementtejä, jolloin erilaisten ideoiden välille syntyy yllättävä ja odottamaton yhteys. Kampanjassa vääriä yhteyksiä on peräti siis kaksi: julkisuudessa ei yleensä piereskellä, mutta pienet tytöt muodostavat lajin, jonka ei pitäisi piereskellä lainkaan – paitsi vauvoina. "Prinsessat eivät piere."

 Ensin olin huvittunut, mutta nähtyäni spotteja useampaan kertaan olen jopa vähän närkästynyt. Onko tässä nyt oikeasti huono esimerkki? Eivätkö ihmiset saa piereskellä kotonaan lastensa kuullen? Pitäisikö mennä vessaan piiloon? 

Sitten muistin vanhat kansanviisaudet: ”Joka pierua pidättää, se muutakin salaa.” Tai suorastaan lääketieteellisen viisauden: ”Joka pierua pidättää, saa taudin tahallaan.” Lääketieteellisellä viisaudella lienee vinha perä, niin kuin kansanviisauksilla toisinaan on: pidättäminen voi olla epäterveellistä, koska suolistossa olevat myrkylliset kaasuainesosat imeytyvät takaisin kehoon ja rasittavat elimistöä. Koskee tämä muutakin pidättämistä: Rudolf Steiner esimerkiksi kirjoitti aikoinaan aivastuksen pidättämisen huonoista seuraamuksista, mutta kun aivastamme, pyydämme yleensä anteeksi. Näin meitä on opetettu. Miksiköhän sitä pitää pyytää anteeksi? 
 

Yksinkertainen vastaus on se, että sitä mukaa kun kulttuurinen evoluutio on korvannut biologista evoluutiota, on luonnon – muun muassa luonnollisten ruumiintoimintojen – kieltäminen lisääntynyt. Kulttuuri on aina hierarkkisesti järjestynyt. Kun näen elokuvan, jossa äijät piereskelevät tai kaivavat muniaan, tiedän että miehet esittävät henkilöitä, jotka eivät ole ns. sivistyneitä tai että he kuuluvat todennäköisesti ns. alempiin yhteiskuntaluokkiin. He ovat siis lähempänä eläintä. 

Kulttuurievoluutio tuottaa myös jatkuvaa erikoistumista. Se, että kykenen näkemään muniaan kaivavia äijiä elokuvissa, johtuu siitä, että on olemassa sellaisia kulttuurisesti konstruoituja fiktiivisiä lajeja kuin ’huumori’ tai ’realismi’ – äijät sopivat molempiin.

Yksi sallimisen alue on myös kuvataide. Jos purkittaisin ulostettani ja yrittäisin myydä sitä, minua pidettäisiin hulluna – ja myös terveydelle vaarallisena. Mutta kun italialainen taiteilija Piero Manzoni vuonna 1961 purkitti 90 purkillista ulostetaan ja nimesi sen Taiteilijan paskaksi, sitä nimitettiin taiteeksi. Itse asiassa siitä tuli taidehistoriallisesti merkittävä teko, ja hänen viimeisin Sothebyn huutokaupassa myyty 30 gramman purkkinsa tuotti liki 100.000 dollaria. Jos minä menisin kolera-altaaseen kuselle, saisin teostani sakot. Presidentin linnan edustalla seisoo tällä hetkellä kuvanveistäjä Tommi Toijan kahdeksanmetrinen veistos Bad Bad Boy (2013), joka lorottelee pissaansa mereen ainakin taideväen riemuksi. Osassa ohikulkijoita ja katsojia veistos herättää ja tulee herättämään pahennusta, mikä näkyy jo muutaman päivän jälkeen netin keskustelupätkissä. Esimerkiksi Metro-lehden uutiseen on tullut yli kommenttia, tässä yksi: ”Eikö tuollaiset vastenmieliset tekeleet voisi pitää sisätiloissa tai ainakin kaukana ihmisasutuksesta? Mitä seuraavaksi? Isomman hädän esittelypatsas siihen ruokakojujen viereen?” Ja koska kulttuuri on hierarkkista, on myös ihmisiä, jotka ainakin salaa nauttivat tällaisista kommenteista. He ikään kuin ymmärtävät paremmin – ovat siis oppineempia ja sivistyneempiä. Tässä toinen kommentti: ”Se voi vaikuttaa rumalta ja lapselliselta, jos käsitys taiteesta on vanhanaikainen. Toisaalta taidetta ei ole koskaan tehty pelkästään kauniiksi ja miellyttämään. Jos on, se ei enää ole taidetta. Ja jos olet eri mieltä, vastakommentin sijasta suosittelen ensin perehtymään taidehistoriaan hiukan paremmin.” 

Nykytaiteeseen orientoituneet taide-eliitin jäsenet eivät tällaisia argumentteja kuitenkaan enää käytä. He ovat jo ikään kuin menneet askeleen eteenpäin ja siirtyneet metatasolle, ylemmälle asteelle: nyt he sallivat erikoistumattomuuden, he sallivat ihmisille näiden omat arkiset tulkinnat ja kieltävät vanhanaikaiseksi miellettyyn modernismiin liittyvät taiteen sääntöjärjestelmät. Mutta eivät he ole sen lähempänä luontoa: he saattavat tulkita altaaseen kusemista filosofian kautta, vaikkapa fenomenologisena ilmiönä, todellisuuden ilmenemisenä ihmiselle hänen kokemusmaailmassaan.

Altaaseen kusemisen symboliikasta he eivät kuitenkaan puhu. Se olisi nimittäin jo vanhanaikaista.

Julkaistua 546 & Virossa 127: "Maalaus ei ole vain kuva seinällä"

Eilen vietettiin Galleria Ortonissa tallinnalaisen taidemaalari Kristi Kongin (s. 1985) näyttelyn Wish I Were a Bird (5.–29.8.) avajaisia. Oli hienoa tutustua nuoreen taiteilijaan, jolla on tinkimätön ja moraalinen asenne työtään kohtaan:

Tänä aamuna kirjoitin gallerian verkkosivuille hänestä taiteilijaesittelyn – vaikka tulikin eilen vietettyä jatkoja peräti kahdella terassilla valkoviinin kanssa:

”Maalaus ei ole vain kuva seinällä”

Vuoden 2014 perinteinen virolaisvieras Galleria Ortonissa on tallinnalainen Kristi Kongi (s. 1985). Kongi on opiskellut Tarton Taidekoulussa (Tartu Kõrgem Kunstikool), yhden vuoden vaihto-oppilaana Lahden Taideinstituutissa ja valmistunut Viron Taideakatemiasta (Eesti Kunstiakadeemia) Tallinnassa vuonna 2011. 

Kongin monipuolinen koulutus näkyy hänen työssään: Tartossa hän sai perinteisempää maalarinkoulutusta, ja sekä Lahdessa että Tallinnassa hän pääsi kiinni nykytaiteen keskeisiin teemoihin. Näin syntyi taiteilija, joka on yhtä aikaa varsinainen maalarimaalari ja toisaalta maalauksen perinteen uudistaja ja rikkoja. 

Kongille ”maalaus ei ole vain kuva seinällä”; hän maalaa prosessuaalisesti ja yleensä tietystä tilasta lähtien. Prosessit ovat pitkiä, ja näyttelyssä esillä olevat maalaukset ovat vain kuin yksi pysäytyskuva pidemmästä prosessista. Eräänkin kerran Kongi vuokrasi itselleen tyhjän kaksion Tallinnasta ja alkoi maalata huoneita – ja maalasi niitä uudestaan ja uudestaan. Tämä kaikki kesti puoli vuotta, ja maalaamisprosessista tuli hänen ”jokapäiväinen rytminsä”. Mikä siis on taideteos? Tuo puolen vuoden prosessi vaiko siitä syntynyt näyttely Turbulents kui metood (2011)? Vai onko niin, että koko prosessi oli osa sitä kokonaistaideteosta ja omaelämäkerrallista tarinaa, jota Kongi työssään rakentaa? 

Turbulenssi metodina, panoraama asunnosta, 2011.

Kongille tärkeintä on väri. Mutta kyse ei ole ainoastaan maalauspinnan väreistä ja niiden keskinäisistä suhteista. Kongi on kiinnostunut väreistä kaikkialla, arkisessa ympäristössään ja eri materiaaleissa. Hän havainnoi koko ajan, yhtälailla urbaania ympäristöään kuin luontoakin. Kongin tapa käyttää väriä myötäilee Harald Arnkilin ajatusta, jonka mukaan ”visuaalisiin kokemuksiimme on aina sekoittuneena kulttuurisia, sosiaalisia ja emotionaalisia ulottuvuuksia”. Kongille värit ovat emotionaalisia ja runollisia. Abstraktilta näyttävässä värimaalauksessakin on yleensä tarinallinen tausta, mutta Kongi ei halua avata noita tarinoita. Ne muuttuvat prosessissa vain säikeiksi, joiden kautta teos saa oman emotionaalisen voimansa ja toisaalta antavat sen toden tunnun, jota taiteilija itse kaipaa: ”Taiteilijana haluan olla rehellinen maalauksilleni. Haluan, että jokainen maalaukseni on tositarina.”

Näyttelykuvia 923 & Virossa 126: Värien riemua Ortonissa

Meillä on Galleria Ortonissa ollut jo pitkään perinne, että vuodessa aina yksi kuukauden taiteilijoista tulee Virosta. Tähän asti vieraina on ollut vanhempia konkareita ja mestareita – Leonhard Lapin (s. 1947), Siim-Tanel Annus (s. 1960), ystävät Jüri Ojaver (s. 1955) ja Jaan Toomik (s. 1961) yhdessä sekä Virge Jõekalda (s. 1963) –, mutta tänään avattava elokuun näyttely tekee uuden avauksen nuorempaan suuntaan. Kristi Kongi (s. 1985) on opiskellut sekä Tartossa (Tartu Kõrgem Kunstikool) että vuoden Lahden taideinstituutissa ja valmistunut Tallinnasta Viron taideakatemiasta vuonna 2011. Nykyään hän jo opettaa taideakatemiassa.

Itse taiteilija ripustamassa.

Ripustimme näyttelyn eilen:

 Ripustusmestarimme Sirpa Viljanen ja Olavi Pajulahti (s. 1944), värimies hänkin.

Kongi on tilaa installoiva prosessitaiteilija, jonka teemat kasvavat omasta arjesta ja tarinoista, jotka saavat vähän arvoituksellisestikin värillisen muodon – hän myös kerää värillisiä esineitä. Taiteilijan arki sisältää toki myös muuta taidetta ja taidehistoriaa, joten nekin saavat osansa, mutta vailla takavuosilta totuttua postmodernia ironiaa. Minulla onkin sellainen tunne, että pöytä on nyt putsattu, ja uusi avoimempi maalarisukupolvi pystyy suhtautumaan edeltäjiinsä vapautuneesti ilman turhia taisteluasetelmia. Kiinnostuneena ja hyödyntäen estottomasti kaikkea sitä, mikä tuon kiinnostuksen herättää. 

Aina silloin tällöin puhutaan "maalaamisen riemusta", mutta sen ei tarvitse välttämättä tarkoittaa pidäkkeetöntä kankaan ja maalin kanssa riehumista. Se voi myös olla harkittua rakentamista ja kokeilua. 

Kongi on monen maalarin tavoin yliahkera ja on nyt kesänkin käynyt uimisen sijaan joka päivä työhuoneellaan. Kiirettä piisaa: parhaillaan hänen töitään on nähtävissä Kumun kansainvälisessä maalaustaiteen rajoja koettelevassa näyttelyssä Mina kui maal (I'm a Painting 27.6.–2.11). Syksyllä hän on mukana Artishoki Biennaalissa Riikassa (17.9.–4.10.), Tallinnan taidehallin ryhmänäyttelyssä Kompass (24.10.–30.11.) ja marraskuussa hänellä on vielä yksityisnäyttely (12.11.–7.12.) Tallinnan Linnagaleriissa. Palkintojakin on jo tullut: vuonna 2011 hän sai akatemian nuoren taiteilijan palkinnon ja tänä vuonna merkittävän Sadolin-nykytaidepalkinnon – yhden uuden Viron ensimmäisistä yksityisistä taidepalkinnoista.

Jos siis haluatte tutkailla sitä, mitä Viron nuoressa maalaustaiteessa parhaillaan tapahtuu, tulkaa ihmeessä Ortoniin! Avajaiset tänään klo 17.00. Taiteilijakin on paikalla.