Näyttelykuvia 463 & 464 & 465 & 466 & 467 & 468: Sunnuntaikävelyllä

Sunnuntaina lähdin lähiympäristöön pienelle galleriakierrokselle. Aloitin prameimmasta paikasta, jotta kävelyretken rytmi sulaisi hiljalleen normaalimpaan arkeeni – ennen kuin joisin latten ja Jallun jossain.

Galerie Forsblomissa oli tarjolla Carolus Enckellin (s. 1945) näyttely (19.8.–25.9.). Viime vuoden huhtikuussa olin Enckelliä viimeksi nähdessäni aika pettynyt, ja niinpä odotinkin vähän jännityksellä hänen uutta tuotantoaan, koska hän on aina kuulunut ns. lempitaiteilijoihini.

No, nytpä tuntui taas hyvältä. Samaa vähäeleistä, vanhasta avantgardesta ja vielä vanhemmasta filosofiasta ja kulttuurihistoriasta ponnistavaa kuvaa hän edelleenkin tekee, mutta uusissa töissä oli mukana suorastaan ihastuttavaa kepeyttä ja ehkä vähän itseironiaankin päin vivahtavaa huumoria – kaikki toki hienostuneesti installoituna. Puhukoot neljä kuvaa enemmän kuin 4000 merkkiä:

Enckellin tematiikkaa liikkuu symbolien – sanojen, kirjainten, värien ja muotojen – ristiaallokossa ikään kuin isoista asioita pieniä kysymyksiä kysellen tai reunahuomautuksia tehden. Ei hänen ajatuksenjuoksuaan aina ole helppo seurata, mutta vähän samanlainen olo minulle tuli kuin nuorena opiskelijana Wittgensteinia lukiessani: välillä hurmaannuin, välillä tunsin ymmärtäväni jotain sellaista joka vei jonkun suuren asian reunamille ja välillä minua vain hymyilytti, kun tunsin tunnistavani hienostuneisuutta ja vanhan mestarin vähän poikamaistakin nokkeluutta samassa lauseessa. Ja sitten tuli vielä se sama tunne kuin hyvässä musiikkiesityksessä: hämäävä helppouden tunne. Taitaa olla Enckell nyt aika vapautunut ja hyvässä timmissä.  

***

Niin pienestä kaikki on aina kiinni. Joel Shapirosta (s. 1941) – myös Forsblomilla (19.8.–25.9.) olisi melkein äkkipäätä voinut ajatella kuin Enckellistäkin, ja niin ehkä pikaisesti teinkin mutta lopulta en sittenkään. Muotokieleltään Shapiro tuki hyvin Enckelliä:

Mutta jotain jäi silti puuttumaan. Nyt tulee vastaan se yksi outo raja-alue taiteessa, jota en en ole koskaan oikein ymmärtänyt mutta jota usein olen kuitenkin pohtinut. Jotkut samojen teemojen parissa pitkään ja uskollisesti askaroivat taiteilijat tuntuvat syventävän ajatteluaan ja jotkut toiset samalla vain uskollisesti manerisoituvan. Siinä missä Enckell esittää peruskysymyksilleen koko ajan reunahuomautuksia – toisinaan vähän kerettiläisiäkin –, Shapiro tuntuu olevan vain menestysreseptinsä vanki, joka rimpuilee muutaman perusmuotonsa muodostamassa sumpussa. Hyvän näköinenhän hänen näyttelynsä oli, mutta Forsblomin douglaskuusilattian ja kauniin luonnonvalon väliin tyylikkäästi installoidut teokset muodostivat – ainakin minulle; voinhan siis minäkin olla vain mielikuvieni vanki – miltei kuin newyorkilaisen taide-elämän karikatyyrin. Tältä hyvä taide näyttää. Mutta se vain näyttää hyvältä taiteelta. Iloa, pakottomuutta ja keveyttä ei ole lainkaan. Hintalapun perässä nollia sitäkin enemmän.

***

Matkalla kohti Punavuorta meinasin taas olla ilkeä – tai sitten ehkä vain laiska – ja katsoa Galleria Brondan näyttelyn nopeasti ikkunasta – niin kuin olen surullisen usein jo monien vuosien ajan tehnyt. Petri Niemelän (s. 1965) näyttelyn (7.9.–2.10.) maalaukset vaikuttivat ikkunasta katsoen kuitenkin niin voimakkailta, että eksyin pitkästä aikaa sisälle:

 

The Ghost, 2011.

Mutta jotenkin kylmäksi ja ulkokohtaiseksi jäi. Ripaus venäläistä jo vähän anakronistista realismia, toinen ripaus Gerhard Richteriä (s. 1942) ja kolmas nykyaikaista urbaania identiteetin etsintää. Tuloksena salonkikelpoisia maalauksia, joita en enää ensi vuonna muista.

***

Galleria Heinossa oli taas kaksi näyttelyä – toisinaan ison tilan siunaus, toisinaan kirous.
Eila Maaret Forsströmin (s. 1966) näyttelyssä (3.–25.9.) törmäsin erääseen henkilökohtaiseen ongelmaan taiteen katsomisessa: en jostain kumman syystä oikein osaa katsoa tällaista figuratiivisen ja abstraktin välimailla liikkuvaa unimaailmaa, joka muistuttaa välillä mielestäni liikaa kuvitusta:

Tässä kohden täytyy tunnustaa nimenomaan oma rajallisuuteni. Tällainen ilmaisu ei yksinkertaisesti ole minun lajiani, vaikka tunnistaisinkin tietyt huippukohdat – esimerkiksi valon käsittelijänä Forsström on toisinaan oikeinkin vaikuttava. En vain pääse sisään. En ikään kuin löydä tarttumakohtia muuhun kuin rutiininomaiseen katseen lipumiseen.

***

Ja tuotti Sari Kemppisenkin (s. 1975) näyttely (3.–25.9.) samassa galleriassa omansalaisen ongelman. Hänen lukemattomista napeista tekemänsä ikään kuin rasteroidut muotokuvat muistuttivat ensi alkun mielestäni niin paljon Anne Karin Furunesin (s. 1961) reikämaalauksia – siis aivan eri tekniikalla toteutettuja naisten muotokuvia –, että en tahtonut päästä eroon assosiaatiostani:

Vaan kyllä minä sitten kuitenkin jollain oudolla tavalla lumouduin niistä – samoin kuin hänen monumentaalivirkkauksestaankin:

Käsityöläisyys on aika kiinnostavaa, kun se viedään myös vähän käsitteellisemmällekin tasolle. Vähän minua jäi kuitenkin vaivaamaan kirpputorilta löydettyjen visiittikorttien anonyymien naisten käyttäminen malleina. Siellä sitä galleriassa joku voi törmätä isoäitiinsä nimettömänä, käytön välineenä ja lisäarvon tuottajana. Voihan se olla hauskakin kokemus, mutta toisaalta ajattelin välittömästi, että entäs jos se onkin minun isoäitini. Hänellä on nimensä, identiteettinsä, oma erityinen tarinansa, jonka voisin haluta sisällyttää taideteokseen. Ettei tämä vain vähän muistuttaisi kolonialismia, jonka myötä esitettiin tyypillistä tai sellaiseksi kuviteltua näyttämällä ns. etnografisia kuvia nimettömistä ihmisistä? 

PS. Näyttelyssä minua vaivasi kumma déjà vu. Vasta nyt aamulla huomasin surffaillessani, että Forsström ja Kemppinen pitivät yhdessä näyttelyn Heinolla vuonna 2007 ja että olin kirjoittanut siitä arvostelunkin lyhyellä Uuden Suomen urallani. Tässä linkki siihen. Kaiken tämän olin jo autuaasti unohtanut. Siinä on jotain pelottavaa. Muistaako tässä kohta enää mitään?

***

Edellä esittämäni kysymys henkilöhistoriasta vain vahvistui seuraavassa näyttelyssä. Siellä nimittäin oli tarjolla ihan oikean ihmisen tarinaa ja elettyä elämää. Galleri Sinnessä oli Petra Lindholmin (s. 1973) näyttely Till Annemarie (2.–25.9.), jonka tiedotteesta suora lainaus: "Kertomuksen lähtökohtana on todellisuuteen perustuva kertomus nuoresta naisesta, Annemariesta, taiteilijan isoisän tädistä. Hänen kirjeensä ja valokuvansa muodostavat lähtökohdan näyttelyn teoksille. Kokonaisuus on henkilökohtainen tulkinta Annemarien onnettomasta rakkaudesta venäläistä miestä kohtaan sisällissodan julmassa todellisuudessa sekä hänen toipilasajastaan sanatoriossa Alpeilla."

Tavattoman kaunista ja haikeaa mennyttä maailmaa tuotuna nykypäivään. Ja mukana oli myös viehättävää huumoria: Lindholm päästi kakluunin päällä kummittelevan isoisän tädin näin vihdoinkin rauhaan. Oikein hieno näyttely retusoituine vanhoine valokuvineen ja unenomaisine videoineen:

Olen minä siis joskus hempeäkin.

***

Ja sain lopulta latteni ja Jalluni ihan uudessa – tai siis minulle uudessa; on se ollut olemassa jo vuodesta 2009 – paikassa. Hugo's Room Isoroballa on alueen gay-kulttuurin uusi vahvistus. Vähän minua huvittikin, koska olin matkalla tapaamani kahvikumppanin kanssa menossa ensin toiseen gay-paikkaan, dtm:ään, mutta se ei ollut vielä auki. Törmäsin nimittäin Maija Tanninen-Mattilaan, joka oli myös taidekierroksella (ja kuinka vähän taidemuseoväkeä kierroksillani yleensä näenkään!), ja ensin minua vähän jännitti, koska oli juuri kritisoinut häntä kahdestikin julkisuudessa: hänen kuratoimaansa Lapin taika -näyttelyä ja Bäcksbackan kokoelmaluetteloa, johon hän oli kirjoittanut. Mutta Maijahan suhtautui kriitikkoon yhtä ystävällisesti kuin homobaarit nykyään heteroihin. Meillä oli oikein hauska taidekeskustelu, ja uskoni taide-elämään palaili ainakin pätkittäin.