tiistai 16. elokuuta 2011

Julkaistua 188: Liian helppoa taikuutta

Kävin Ateneumin taidemuseon suuressa Lappi-näyttelyssä Lapin taika (18.6.2011–8.1.2012) heti tuoreeltaan ja kirjoitin jo 22.6. siitä arvion Kauppalehteen. Kesän takia jutun julkaisu venyi ja se tuli ulos lopulta eilen 15.8. – mutta jatkuuhan näyttely vielä pitkään, ylipitkään.

Liian helppoa taikuutta

Ateneumin suuri Lappi-näyttely jää lumoavan elämyksen sijaan vaisuksi kokemukseksi.

Ateneumin taidemuseo on kunnostautunut viime vuosina taidemaailman rajalinjojen rikkojana. Se on alkanut esittää valokuvaa taiteena taiteiden joukossa, se on esittänyt nykytaidetta osana ripustuksiaan tai sitten pieninä oheisnäyttelyinä ja se on uskaltanut tehdä poikkeavia kuratoriaalisia ratkaisuja. Ateneumista on selvästikin tullut paikka, jonne mennään katsomaan muutakin kuin ikiklassikoita.
Sama resepti jatkuu Lappi-aiheisessa suurnäyttelyssä. Mukana on ilmeisiä Lapin kuvauksen klassikoita kuten Andreas Alariesto, Reidar Särestöniemi ja Kalervo Palsa. Mukana on myös monia nykytaiteesta tuttuja nimiä – vaikkapa Jorma Puranen, Rosa Liksom ja Jussi Niva. Onneksi mukana myös yksi aivan uusikin kiinnostava tuttavuus: Elina Juopperi ja hänen installaationsa inarinsaamen puhujista.

Andreas Alariesto (1900–1989), Kolttalappalaisen asunto, 1948. Rovaniemen taidemuseo, Rovaniemen kaupungin kokoelma.

Lapin taikaa on pyritty lisäämään myös näyttelyarkkitehtuurilla: Arkkitehtuuritoimisto Heikkinen–Komonen on loihtinut varsinkin nykytaiteen kehykseksi lumovoimaisen valkoisen hohteen, jolla katsojaa yritetään siirtää jonnekin muualle. Jo heti näyttelyn alussa tämä toimii, mutta aloin kuitenkin Jussi Nivan suurikokoisen maalauksen edessä miettiä, että tekeeköhän väistämättä syntyvä revontuliassosiaatio oikeutta Nivan varsin abstraktille ja osin käsitteelliselle tematiikalle. Riittääkö siis se, että taiteilija on syntynyt Pellossa? Sama koskee Rovaniemen suurta poikaa Kari Huhtamoa, jonka teräskonstruktiot ponnistavat pikemminkin kansainvälisten taidepääkaupunkien modernismista kuin jostain luonnonmystiikasta – oli teokset sitten nimetty miten tahansa. 

Yleisnäkymä pääsalista. Vasemmalla Jussi Niva (s. 1966), oikealla oranssi Kari Huhtamo (s. 1943), jota luulin kaukaa Antero Toikaksi (s. 1954). Kuva: Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto / Kirsi Halkola.

Latteaa taidetta

Taikuus on taidehistorian tavoin illuusioiden luomista. Tämäkin näyttely luo erilaisia illuusioita, joiden takaa on väliin vaikea havaita esimerkiksi taiteelliseen laatuun liittyviä kysymyksiä. Totta kai esimerkiksi Juho Kyyhkynen on kulttuurihistoriallisesti kiinnostava henkilö, mutta se, että Tuija Hautala-Hirvioja on tutkijana nostanut häntä esiin, ei tee hänestä yhtään parempaa taidemaalaria. Kyyhkysen iso ryhmä näyttelyssä häkellyttää lähinnä sillä, miten huonoa, kliseistä ja postikorttimaista maalausta hänen taiteensa on. Gabriel Engbergin värimaailma on vastaavasti tuhnua ja suttuista, eivätkä Reidar Särestöniemen huippujulkkisaikanaan tehtailemat Lapin maisemat ole kovin kiinnostavia muuta kuin lähinnä huutokauppanoteeraustensa tai tekijäänsä liittyvien lukemattomien tarinoiden ja kaskujen kautta. 

 Juho Kyyhkynen (1875–1909), Kota, 1909, Ateneumin taidemuseo. 

Suurin osa näyttelyn teoksista – niin vanhempi kuin nykyinenkin taide – tuntuu tutulta ja moneen kertaan nähdyltä, eikä ainakaan minun Lappi-kuvani tai sen mahdolliset kriittiset kyseenalaistukset kokeneet mitään erityisiä liikahduksia, joita olin virittäytynyt kokemaan.
Veikkaanpa, että näyttelyn yhteydessä julkaistu 200-sivuinen kirja tulee olemaan merkittävämpi ja selvästikin enemmän myyttejä purkava kokemus kuin saleissa koettu haalea elämys. Hyvä edes näin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti