Eilen oli useampiakin galleria-avajaisia, ja tuntuikin siltä, että helteitään lopettelevassa kaupungissa oli ikään kuin syyskauden avajaiset. Toisaalta on huomautettava, että onneksi taide, joka usein toimii mekanismeiltaan kuin muoti, ei sentään tuo aina mukanaan uuden kauden värejä ja trendejä. Galleria Heinossakin Martti Jämsä (s. 1959) luottaa näyttelyssään (6.–28.8.) vanhaan: ihan oikeaan mustavalkoiseen valokuvaan ja hopeagelatiinivedoksiin.
Kollegani Leena Kuumola kuvaa näyttelyn yhteydessä ilmestyneessä julkaisussa Jämsän maailmaa osuvasti: "Ihmisen muistot heräävät henkiin mitä erilaisimmista havainnoista. Pieni häive joulukuusen tähdestä tai arjen askareisiin liittyvistä kuluneista esineistä voi saada ajan katoamaan ja muuttumaan toiseksi. Tuomaan hetkeksi takaisin säikeitä kauan sitten unohtuneista tuokioista, jotka silloin tuntuivat katoamattomilta. Samoin on haaveiden ja unelmien laita. Niiden aikaan kadonneet ja unohtuneet kaiut saattavat odottamatta häivähtää myös kaikille tutuissa vertauskuvissa."
Voikukka, 2011, hopeagelatiinivedos, kehystetty.
En tiedä, kuinka Jämsä itse suhtautuu siihen, että häntä pidettään nostalgikkona, mutta sellainen hän eittämättä on. Mutta on hän paljon muutakin. Hän kulkee aina uteliaana erilaisissa ympäristöissä ja löytää arjen visuaalisista yksityiskohdista monenlaisia asioita, joista hän saattaa koostaa pieniä runoja:
Matkamuisto, 2011.
Jämsän tuotannossa onkin mukana aina vähän surumielinen runollisuus, mutta onneksi hänen pohjavireensä on lempeän hyväntuulinen – mille hän ei varmaankaan mahda mitään –, niin että sentimentaalisuuden pahimmat karikot tulevat myös aina vältetyiksi.
Kaikkineen taas hieno näyttely, joskin ehkä vähän tiineesti rakennettu: eriaiheisia sarjoja oli vähän liikaakin, jolloin yksittäisten teemojen kehittely jäi joiltain osin ikään kuin vajaaksi. Olisin minä esimerkiksi mieluusti nähnyt "löytökirjaimista" koostettuja kuvia enemmän kuin kolme kappaletta:
Kirjaimia II, 2011.
***
Heinon takahuoneessa oli sitten tarjolla uusia suuntia. Samu Raatikainen (s. 1971) – jonka muistan varsinkin 2000-luvun alkupuolen minimalistisista reliefimaalauksista – oli tuonut näyttelyynsä (6.–28.8.) väliraportin uusista työprosesseistaan. Taiteilijan omin sanoin: "Työskentelyprosessi on vaiheittainen. Käsittelen paperia eri tavoin. Siirrän rakennusteollisuudessa käytettävien levymateriaalien kuviota paperille sellaisenaan hankaamalla grafiitilla paperin läpi tai painamalla paperin akryylimediumilla käsiteltyyn rakennuslevyyn. Paperia on työstetty kauttaaltaan myös pyyhekumilla pyyhkimällä tai pintaa vedellä pesemällä."
Prosessi on itse asiassa aika hauska. Jälki on kuin jotan meditatiivista zen-piirustusta, mutta kun syntyhistorian tietää, syntyy teoksiin kiinnostava jännite. En ole aivan varma siitä, että tekniikkaa voisi jalostaa hedelmällisesti kovinkaan pitkään johonkin erityiseen suuntaan, mutta sympaattisia Raatikaisen työt joka tapauksessa ovat:
Jiggle (orange), 2011, grafiitti, akryyli ja kynä paperille, 110 x 150.
PS. Avajaisissa on aina luonnollisesti tilaisuus tavata juhlakalun lisäksi muitakin taiteilijoita ja kuulla heidän kuulumisiaan. Ylemmässä kuvassa kalu Jämsä itse mitä lie mittaamassa ja alla muhkean parran kasvattanut Keijo Kansonen (s. 1952), Pasi Karjula (s. 1964) ja Heimo Suntio (s. 1955):
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti