Viime sunnuntain taideretki meinasi unohtua.
Helsingin lähiympäristössä on paljon taidemuseoita, joissa tulee vierailtua aivan liian harvoin, vaikka monet niistä ovat kohtuullisen helpon matkan päässä. Tunnustankin avoimesti, että en esimerkiksi ole koskaan käynyt Tuusulan taidemuseossa, Taidekeskus Kasarmissa. Tämä piti nyt paikata.
Tuusulassa säilytetään Martta Wendelinin (1893–1986) kaupungille lahjoittamia kokoelmia, ja museossa järjestetään Wendelinin tuotannosta myös erikoisnäyttelyitä. Nyt siellä oli tarjolla Leikki – Martta Wendelinin kuvituksia leikin ja lapsuuden maailmasta (8.6.–11.9.):
Olen aina pitänyt Wendelinin ikuisen sunnuntain maailmaa jotenkin puistattavan pervona, mikä ei miksikään tästä kokemuksesta muuttunut, mutta kulttuurihistoriallisena ilmiönä Wendelin on tietenkin kiinnostava.
***
Kasarmin kesänäytely oli jo sitten paljon kiinnostavampi kokemus. Flamencoa ja fantasiaa (1.6.–2.10.) sisälsi leikkisiä teoksia – sirkus- ja tanssiaiheita, naivismia, surrealismia – Aune Laaksosen taidesäätiön kokoelmista. Keravan ja sittemmin Tuusulan teräsmuorin kokoelmissa onkin, mitä näyttää. Hieman näyttelyn teemoja oli venytetty, sillä eivät esimerkiksi Tapani Mikkosen (s. 1952) Afrikka-aiheiset teokset järin naivistisia tai surrealistisia ole, mikä herättikin minussa sellaisen neokolonialismiin viittaavan epäilyn, että beniniläisen värimaailman vaikutuksia on koettu jotenkin lapsenkaltaiseen tekemiseen viittaavana. No, olkoon nyt ryppyotsaisuus. Jatkuuhan kesä vielä vähän.
Vasemmalla kaksi Mikkosen grafiikanlehteä, oikealla Antti Ojalan (s. 1935) piirustus.
Oli kiinnostava nähdä myös vähän sivussa olleita taiteilijoita, kuten vaikkapa Veikko Vaanilan (1923–2008) värikylläiset maalaukset:
On aina myös hauska nähdä vakiintuneilta taiteilijoilta vähän epätyypillisempiä – vaikka varhaisempia – teoksia, joiden avulla kuva taiteilijan kehityksestä kirkastuu kummasti. En minä muista esimerkiksi Marjukka Paunilalta (s. 1949) nähneeni koskaan mitään tällaista:
Klovni, 1976.
Kaikkineen varsin hauska kesänäyttely, joskaan ei mikään mullistava kokemus. 64 teosta liian pienissä tiloissa on tietenkin hieman vaikea yhtälö, ja ripustuksessa oli muutenkin muutamia tosi outoja ratkaisuja. Vaan olenpahan oppinut, että vähän tällaista se kesänäyttelyiden kanssa on.
***
Museon erillisessä tilassa AuneLassa oli vielä valokuvataiteilija Hannu Pakarisen (s. 1962) näyttely Muisto (1.6.–25.9.), jossa hän on käyttänyt hyväkseen tuusulalaisen talonsa vinttejä ja nurkkia, tuhkaa, löytötavaraa ja omia taiteellisia ideoitaan ja vapauksiaan:
Oikein kiinnostava näyttely, johon palaan vielä lähiaikoina, koska olen juuri kirjoittamassa Taiteeseen siitä juttua.
***
Tämä Akseli Gallen-Kallelan (1865–1931) näköinen Aleksis Kivi – Metsänpoika (1984) – on Alpo Sailon (1877–1955) ja Nina Sailon (1906–1988) käsialaa. En tiedä tarkemmin veistoksen syntyhistoriaa, mutta oletan, että herra on tehnyt aikoinaan luonnoksen, jonka rouva on sitten suurentanut isoon kokoon ymmärtämättä veistotaiteen mittakaavallisista ratkaisuista mitään. Tämä ei nimittäin ole ainoa laatuaan. Olisin valmis väittämään, että Nina Sailo on suomalaisen julkisen veistotaiteen auttamattomasti kömpelöin edustaja. Tällainen muotokieli on pahimman laatuista sosialistisen realismin hengessä tehtyä puuhastelua.
***
Ja sitten vähän vielä arjen estetiikkaa. Saatan syödä vuodessa noin neljä hampurilaista vähän niin kuin camp-hengessä – silloin tällöin, kun löytyy joku muu kuin Hese tai Mäkkäri, joissa en aatteellisista syistä käy. Tuusulassahan tällainen autogrilli – Hyrylän Roadstar – oli:
Ja että oli taas pahaa: ällöttävässä Thousand Island -kastikkeessa lilluva pehmeänlötkö mälli. Tänne se olisi joutanut:
Niin eli sun mielestä kaiken näköiset Sibelius muistomerkit ja muut täysin abstraktit sohellukset on parempi kuin tämä kömpelö Aleksis Kivi veistos.
VastaaPoistaMä mielemmin katson hieman kömpleökin figuratiivista veistosta, jossa on yritetty tutkia todellisuutta, kuin lähden tolle sun kulttuurileikki linjalle, jossa liikennemerkeistä ja varmasti kävyistäkin lähtien kaikki on mielenkiintoisia visuaalisia kokemuksia. Paitsi sellainen veistos tai maalaus, jossa tekijä on yrittänyt saada uskottavan ja aidon näköisen tulkinnan ihmisestä, esineestä tai muusta sellaisesta, ei voi tietystikkään olla mielenkiintoista, koska se uhkaa tätä postmodernia mitään sanomattomuutta, yrittämällä tosissaan luoda jotain joka muisuttaa ihmistä reaalimaailman väreistä, rytmeistä tai muodoista.
Nyt olet tainnut ymmärtää minut väärin. Mielestäni Suomessa on useita hienoja figuratiivisia näköisveistoksia, jopa Alpo Sailolta, jonka Larin Paraske Helsingissä (http://www.taidemuseo.fi/suomi/veisto/veistossivu.html?id=157&sortby=artist) on oikein hieno ja harras veistos, tai vaikkapa Oskari Jauhiaisen Mikael Agricola Turussa (http://www.jauhiaisenmuseo.fi/29), joka henkii vielä hienommin henkilönsä sfäärejä. Nina Sailon vika on yksinkertaisesti se, että hän ei osaa lainkaan monumenttien vaatimaa plastista perinnettä. Hän on siis yksinkertaisesti huono veistäjä, joka pääsi pinnalle vain miehensä rinnalla.
VastaaPoistaTarraiduin ehkä tuohon yhteen asiaan ensimmäisessä kirjoituksessani. Ja tuli muutenkin nyt aika kärkevä viesti :)
VastaaPoistaOlen itse tämmöinen wannabe tai ehkä ihan oikeakin taiteilija tulevaisuudessa. Mutta minun juttuni on klassinenrealismi. Taide joka ei pyri esittämään muotoja, värejä, rytmejä ja muita vastaavia asioita todellisuudesta, tai edes antamaan parhaan yrityksensä siitä millaiselta asiat voisivat näyttää. Vaan lähtevät siitä lähtökohdasta, että koko todellisuus itsesänsä ei ole kiinnostava, koska sitä ei koskaan pystytä määrittelemään.
Varsinkin sellainen jotenkin tyhjyyden ja mitäänsanomattomuuden ylistäminen tai esille tuominen, postmodernissa taiteessa ärsyttää. Nähdään luonto, ihmiset ja koko maailma kaaoksena, eikä yritetä löytää tästä kaaoksesta niitä kohtia jotka näyttäytyisivät järjestyksenä. Vaan otetaan se kaaos sellaisenaan ja tuodaan tälläinen palanen kaaosta esille.
No joo... Toi Nina Sailon veistos on kyllä kieltämättä aika kökkö. Siinä ei ole sellaista rytmiä ja ilmaisua, jota esimerkiksi 1800-luvun vastaavanlaisen taiteen mestareilla oli, Rodinin ja vaikkapa Jules Daloun patsaat olivat täynnä mielettömän hienoja ihmiskropalle tyypillisiä rytmejä ja linjoja. Sellaisen taiteen tekemiseen tarvittiin suurta intohimoa ja kiinostusta ihmiskropan muodon ja rakenteen hahmottamiseen. Sailon tämä Aleksis Kivi veistos tosiaan muistuttaa Neuvostoliitolaisia veistoksia. Pidettiin itseisarvona sitä että veisti jonkun tietyn hallitsijan. Muulla ei niin väliä. Intohimo olisi pitänyt olla ihmiskehossa ja sen hahmottamisessa.
Kiitos muuten tuosta Oskari Jauhiainen linkistä. Muutama aika hieno veistos löytyi tuolta sivuilta.