torstai 26. elokuuta 2010

Julkaistua 40 & Julkista taidetta 19: Julkinen veistos ja paikan henki

Toinen elokuun alkussa lukemani radiokolumni tuli ulos eien 25.8. Olen viimeaikoina pohdiskellut julkista taidetta, mihin aiheeseen palaan kohta myös uudestaan. Tässä joitain ajatuksia:

Julkinen veistos ja paikan henki 

Julkisilla veistoksilla on yksi yhteinen ominaisuus, jota ei tule kovinkaan usein miettineeksi. Ne muuttuvat useimmiten tietyllä tavalla näkymättömiksi. Ne sulautuvat osaksi kaupunkikuvaa eikä niihin tule kuin joissain poikkeustapauksissa kiinnittäneeksi huomiota. Näin käy niissäkin tapauksissa, joissa veistos on voimakkaasti mukana luomassa paikan henkeä.
Paikan henkeä luovia veistoksia ei ole lopulta kovinkaan paljoa, mutta ne ovat sitten sitäkin voimakkaampia. Toisinaan ne antavat paikalle jopa nimen. Minä käyn esimerkiksi harrastamassa kyykkää, vanhaa karjalaista perinnepeliä eteläisessä Helsingissä Bambipuistossa, mutta eihän sellaista puistoa ole olemassakaan muuta kuin kansan suussa. Kyseessä on oikeasti Ensipuistikko, mutta en ole koskaan kuullut kenenkään käyttäneen moista nimeä enkä itse asiassa usko juuri kenenkään sitä edes tietävän. Kansan suussa puisto on saanut nimensä Matti Hauptin veistoksesta Metsäkauris (1957) – nimitys ”bambi” on sekin tietysti kansan suusta kotoisin. Aivan samoin on laita Dianapuiston kanssa. Ei sellaistakaan puistoa virallisesti ole – eikä edes Dianaa. Kyse on Kolmikulmasta, jossa sijaitsee Yrjö Liipolan veistos Tellervo, Tapion tytär (1928). Metsänjumala Tapion tytär on tietenkin suomalainen vastine antiikin jumaltaruston Dianalle. Karhupuistossa Helsingin Kalliossa kansan ääni oli niin voimakas, että Mikael Agricolan puisto muutettiin virallisestikin Karhupuistoksi, koska Jussi Mäntysen veistos Mesikämmen muurahaispesällä (1931) oli niin voimakas – onhan karhu myös Suomen kansalliseläin.
Veistoksissa on tässä suhteessa aika isojakin eroja. Jotkut veistokset eivät tuo paikalle juuri mitään lisäarvoa. Ne vain muuttuvat näkymättömiksi. Jotkut veistokset ovat niin rumia, että niiden näkeminen pistää silmään jatkuvasti. Joitain veistoksia rakastetaan. Veistosten rakastaminen on niin ilmeinen asia, että lehdet ovat järjestäneet niistä jopa yleisöäänestyksiä. Aamulehdessä oli aikoinaan koko Suomen kattava äänestys ja Helsingin Sanomissa oli pari vuotta sitten Helsingin kattava äänestys. Helsingin rakkaimmaksi veistokseksi valittiin tuolloin Emil Cedercreutzin tammaa ja varsaa kuvaava Äidinrakkaus (1928), joka sekin on antanut puistolleen nimen: paikka tunnetaan virallisestikin Varsapuistona.
Minulla on ollut tapana ajatella, että veistosten taiteellinen laatu ei jostain syystä tunnu vaikuttavan niiden mahdolliseen voimaan paikan henkeä luovana tekijänä. Nyt olen kuitenkin alkanut miettiä, että olisikohan oma käsitykseni tästä ns. taiteellisesta laadusta jotenkin viallinen. Olisihan se nyt terveellä järjelläkin selvä asia, että yksi julkisen veistoksen taiteelliseen laatuun vaikuttava tekijä on veistoksen kyky luoda paikan henkeä.
Muta mistä paikan hengessä on kyse? Yksi ulottuvuus on ihmisen kyky samastua paikkaan. Tässä on usein kyse syvällä olevista lapsuuden kokemuksista. Siitä kertoo sekin, että Äidinrakkaus valittiin ylivoimaisesti Helsingin rakkaimmaksi veistokseksi. 

 Panu Patomäki, Työläisäiti, pronssi, 1996.

Äidistä on kyse myös Panu Patomäen veistoksessa Työläisäiti (1996) Helsingin Alppilassa. Realistisessa veistoksessa äiti ja tytär vääntävät pyykkiä. Olen aina ajatellut, että veistos muistuttaa liiaksi sosialistista realismia ollakseen minun makuuni. Se ei ole ikään kuin hyvää taidetta – ainakaan modernistisessa mielessä tai klassisten plastisten arvojen suhteen. Olen kuitenkin jostain syystä epäröinyt koko ajan. Veistos on jotenkin sympaattinen. Ajatus siitä on syntynyt paikallisessa saunaporukassa, ja alueen oma väki sen lopulta sai aikaiseksi. Se on rakkaudella pystytetty. Se seisoo luontevasti suoraan pienelle kallionnyppylälle monteerattuna eikä iske häiritsevästi silmään. Se antaa paikalle oman tunnelmansa. Se luo puitteet vuotuisjuhlatapahtumalle, jossa Alppilan kundit ja friidut muistelevat mutsejaan joka äitienpäivä. Tämä selvisi minulle tämän vuoden toukokuussa, kun satuin patsaan juurelle äitienpäivän jälkeisenä aamuna. Melkein tuli tippa silmään, kun kumarruin ja luin erästä korttia, jossa eräs kundi tervehti mutsiaan ja lupasi tehdä sen joka vuosi niin kauan kuin terveys antaisi periksi.
Pakko sen on olla hyvää taidetta. Minun on kyettävä laajentamaan taidekäsitykseni perusteita. 

Julkaistua 39 & Virossa 25 & Arkkitehtuuria 12: Kuinka häivyttää oma itsensä?


Kävin jossain vaiheessa elokuun alussa lukemassa kaksi radiokolumniani Yle Radio 1:den Kultakuumetta varten. Ensimmäinen niistä tuli ulos 11.8. Päivittäin uimassa käyvä mies siinä pohdiskeli rintauinnin olemusta:

Kuinka häivyttää oma itsensä?

Eräs ystäväni vuokrasi aikoinaan itselleen kesämökin Tampereen keskustasta ja oli ilmeisen tyytyväinen tähän outoon lomaratkaisuunsa. Liekö tämä jäänyt jotenkin alitajuntaan, sillä minäkin nimittäin päätin tänä kesänä vuokrata itselleni citykesämökin. Minulla on koko kesän ollut kaksio Tallinnan keskustassa. Ja sen pihalla, aidan takana, jo uskolliseksi kumppaniksi muuttunut kirpputorilta ostettu vanha polkupyörä, jolla olen kolunnut laitakaupungin reuna-alueita etsien sitä viihtyisää pikkuravintolaa, jota kukaan muu ei vielä ole löytänyt. Etsintä jatkuu – ja varmaan turhaan – vielä koko elokuunkin. Kaikessa turhuudessaankin se tuottaa jokapäiväistä iloa.
Olen aina vierastanut tuotteistettua psykologiaa ja sen erilaisia koulukuntia popularisoivaa elämänohjekirjallisuutta. En ole koskaan halunnut löytää sisältäni mitään sen kummallisempaa sisäistä kuin oman itseni. Tai en oikein ole varma siitäkään: ajatus, että siellä sisälläni olisi joku itse, jota pitäisi epätoivon vimmalla ryhtyä toteuttamaan, on sekin vähän vieras.
Ihmiset kehuvat toisinaan ammattejaan, sitä miten he saavat kyseisessä ammatissa ”toteuttaa itseään” tai sitten miten ”yksikään päivä ei ole samanlainen kuin toinen”. Olen ollut kesämökilläni nyt aika paljon yksin, enkä ole juurikaan toteuttanut itseäni. Olen pikemminkin halunnut häivyttää itseni: toteuttaa toimillani täsmälleen samanlaista arkista kansalaisuutta kuin muutkin kaupungissa asuvat. Olen siis halunnut tehdä aivan samanlaisia asioita kuin kaikki muutkin tekevät. Esimerkiksi ostaa järkevästi. Ruokakaupoissa ja toreilla käyminen on kuitenkin näin käynyt erittäin kiinnostavaksi. Tämä arkinen toiminta on ollut sekä opettavaista että jopa vähän jännittävääkin. Osaanko minä? En enää katsele asioita välttämättä niin, että mitäköhän uutta ja kiinnostavaa löytäisin, vaan yritän käyttäytyä kuin alkuasukas: ostaa järkevästi ja edullisesti. Vieraassa maassa ja kielellä, jota ei oikeasti osaa, tämä prosessi on kuitenkin usein yhtä seikkailua ja vie ajatukset tietyssä mielessä myös niihin ns. suuriin kysymyksiin. Kun mietin sitä, mitä kulloinkin haluan ja tarvitsen, alan usein miettiä myös sitä, miksi mitäkin haluan tai tarvitsen. Illalla saatan nousta jopa niin abstraktille tasolle, että päivällä lähikaupassa itselleni esimerkiksi kalasäilykehyllyn äärellä esittämäni kysymys muuntuu ikään kuin elämää suuremmaksi: mitä halu ja tarpeet oikeastaan ovat?


Tätä voin esimerkiksi mietiskellä, kun syön kilohailivoileipää ja katson tv:stä viroksi dubattua amerikkalaissarjaa ja naureskelen sukulaiskielen hassuille ilmaisuille, joiden hauskuus korostuu kuuluisan amerikkalaisnäyttelijän suusta kuultuna. Ja sitten saatan yhtäkkiä jo siirtyäkin taas arkisemmalle tasolle, kun huomaan sen, kuinka hyvältä leipä maistuu ja ihmettelen sitä, että miksei kilohaili ole Suomessa ollut koskaan niin arvostettu kala kuin Virossa.
Ja mitä tulee päivien samanlaisuuteen ja erilaisuuteen, olen alkanut arvostaa nimenomaan niiden samankaltaisuutta. Käyn päivittäin uimassa, jos vain kykenen, ja uimaton päivä ärsyttää minua suunnattomasti. Nautin uimisen monotonisuudesta ja sen jokapäiväisestä samanlaisuudesta. Uin joka päivä puoli tuntia ennen jokapäiväistä saunomista. Uitu matka on joka päivä suunnilleen samanpituinen. Uidessani en paljoakaan mieti asioita, koska nautin lähinnä siitä, että keskityn uintiliikkeiden mahdollisimman suureen tehokkuuteen ja siten tiettyyn puhtauteen. Keskityn psyykeni sijaan käsieni ja jalkojeni liikkeisiin ja yritän saada aikaan optimaalisen fyysisen suorituksen. Sitä vahvistaakseni seuraan kelloa ja lasken uitua matkaa.
Ja taas olenkin yllättäen suurempien kysymyksien äärellä. Päivien samankaltaisuus ja säännöllinen toisto tuottavat uintiin ja sitä kautta jokapäiväiseen arkiseen elämään meditatiivisen elementin, joka muistuttaa monin tavoin modernin taiteen toiston ja sarjallisuuden meditatiivisuutta – oli sitten kyse musiikista tai kuvataiteesta.
Ja tässä sitä ollaan melkein kuin elämänohjekirjallisuudessa. Minun tekisi mieleni alkaa ylistää itsensä häivyttämisen ja päivien samankaltaisuuden tärkeyttä. Kuinka hienoa on tänäänkin olla niin samanlainen kuin kaikki muut eikä tehdä mitään erikseen mainittavaa!

***

Õismäen uimahalli, allas on toisessa kerroksessa.

Toinen Tallinnan kunnallisista uimahallista, Õismäen uimahalli jossa kävin koko heinäkuun, edustaa muuten aika hienoa virolaista nykyarkkitehtuuria. Takana ovat Peeter Pere ja Urmas Muru, jotka ovat tehneet Tallinnaan muitakin paremmanpuoleisia rakennuksia, kuten vaikkapa Pääskülan kirjaston (2005) (jonka lähellä muuten ihan sattumalta sijaitsee se Tallinan toinen kunnallinen uimahalli):

 Pääskülan kirjasto aivan Tallinnan etäisimmällä rajalla.

Molemmat rakennukset ottavat tilan mittakaavallisesti hyvin haltuunsa. Uimahalli on vähän ankeassa neukkuaikaisessa Väike-Õismäen lähiössä, ja kiiltävän metallisena se tuottaa vahvan aksentin monotoniseen ympäristöönsä, kun taas kirjasto sijaitsee rauhallisella pientaloalueella, jolloin sen puinen pinta asettuu alueen kokonaisilmeeseen varsin sopusointuisesti mutta hassuine ikkunaratkaisuineen kuitenkin huomita kiinnittävän erikoisena – mutta kuitenkin nimenomaan aika sympaattisena. 
Oleellista on myös poliittinen ulottuvuus. Tallinnassa osataan siis kuitenkin sijoittaa ns. arvorakennuksia kohottamaan muuten vähemmän arvostettujen alueiden laatua, vaikka kaupungin rakennuspolitiikka tuntuisikin väliin olevan aivan liian grynderivetoista.

PS. Otetaan nyt tähän sitten se toinenkin kunnallinen uimahalli. Nõmmen eli Pääskülan uimahallin on suunnitellut Hirvesoo Arhitektuuribüroo (Eva Hirvesoo, Peeter Varrak, Marko Järvela), jonka pomo Eva Hirvesoo on varsin maineikas arkkitehti. Moni suomalainen käyn hänen suunnittelemassaan Rimissä Aia-kadulla, lähellä Tallinnan vanhaa hienoa uimahallia, joka nykyään on hotellin vesikeskus. Tässä siis Nõmmen uimahalli, jossa olen käynyt elokuun (hallit vuorottelevat kesälomiaan):


Kävin minä kerran siellä vanhassa hallissakin, mutta se se on paljon kalliimpi, täynnä turisteja, ja todellisuudessa molemmat kunnalliset hallit tuntuvat raikkaammilta ja puhtaammilta. Vanhan klassisen hallin (Uno Tölpus (1928–1964), Peeter Tarvas (1940–1987) ja Olga Kontšajeva (s. 1929), suunniteltu 1957, valmistui vasta 1965) suojeltu fasadi on kuitenkin komea, vaikka halli muuten onkin uudistusten myötä pilattu:


Tältä halli näytti neukkuaikaisessa valokuvassa:

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Julkaistua 38 & Näyttelykuvia 145: Hienostunutta anarkismia

 Hannu Väisänen: Maaliskuun punainen, öljy, 2010.

Piipahdin välillä Suomessa katsomassa pari näyttelyä ja pyörsin myös päätökseni lopettaa Kauppalehteen kirjoittaminen. Kai sitä pitää yrittää jostain leipänsäkin tienata. Niinpä kävin Galerie Anhavassa katsomassa Hannu Väisäsen (s. 1951) näyttelyä (12.8.–5.9.) ja kirjoitin siitä Kauppalehteen ensimmäisen juttuni sitten toukokuun lopun. Vähän itseänikin hämmästyttävän ylistävä lyhyt juttu ilmestyi 23.8.:

Hienostunutta anarkismia

Hannu Väisäsen tuorein näyttely osoittaa kuinka hedelmällistä on maalata mitä tahansa ilman sen kummempia ohjelmia tai jaloja pyrkimyksiä. Väisäsen omin sanoin tärkeää on mission sijaan on ”jokapäiväinen hämmennys värien, muotojen ja mahdollisuuksien edessä”.
Kyllä Väisäsenkin teokset silti aina tunnistaa, vaikka hän yrittäisikin karttaa erityistä linjaa ja vastustaa tavaramerkkimäistä tyyliytymistä. Tuoreeksi ne tekee kuitenkin Väisäselle ominainen hienostunut anarkismi: hän kuvaa ihan mitä haluaa, mitä mieleen juolahtaa, arkista havaittua miettimättä aiheiden hierarkioita, arvoja ja mahdollista jaloutta. Tämän kaiken hän tekee sellaisella suvereeniudella kuin välineensä hallitsevan mestarin pitääkin. Hänen töissään on jotain ylen kepeää ja ilmavaa, mutta samalla katsojalle syntyy tunne siitä, että takana on jotain syvällistä, hitaammin avautuvaa.
Väisäsen värimaailmakin on omituisella tavalla häkellyttävä. Hän saattaa käsitellä samanaikaisesti todella vaikean tuntuisia vihreitä, violetteja, keltaisia ja oransseja, tuoda niitä näyttelyyn ison valikoiman ja onnistuu täysin välttämään sen vaikutelman, että nyt on tarjolla vähän liikaa tai aivan liian levotonta.
Kaiken tämän Väisänen tekee vuodesta toiseen samalla varmuudella tai sitten väliin juuri hienosti käsitellyllä epävarmuudella, joka voi myös toisinaan olla hänen aiheensakin.
Ilmeinen työnarkomaniakaan ei vähennä teosten voimaa. Niistä tuntuu henkivän myös käsityöläisen rakkaus materiaaliinsa.

maanantai 23. elokuuta 2010

Ystävää hautaamassa

Palataan vielä ajassa taaksepäin. Kesäkuun 23. päivä, päivää ennen kun muutin kesäksi Viroon, kävin muutamien ystävien kanssa tapaamassa Meilahdessa Ukri Merikantoa (1950–2010). Ukri makasi sairaalan sängyssä aika väsyneenä vaikkakin hyväntuulisena. Tajusimme kaikki, että lähtö on lähellä, eikä siten ollut mikään yllätys, kun Ukri kuukauden kuluttua 25.7. kuoli.
Elokuun 13. päivänä Ukri siunattiin Helsingin vanhassa kirkossa. Muistotilaisuus pidettiin Lallukan tateilijakodissa. Taidemaalari Jorma Hautala (s. 1941) puhui hienosti Ukrin taiteesta, Ukrin "adjutanttina" toiminut Seppo Tuomi muisteli väliin varsin hauskastikin heidän yhteisiä vuosiaan, Ukrin poika Joonas piti koskettavan ja varsin viisaan puheen ja minä lausuin jotain siitä, minkälainen ystävä Ukri mielestäni oli ollut. Tässä lyhyt puheenvuoroni, jonka poikkeuksellisesti valmistin etukäteen:

Ystäväni Ukri

Joskus toistakymmentä vuotta sitten opin tuntemaan Ukrin sinä henkilönä, jolla oli tapana puhua julkisesti silloin, kun tilanne niin vaati. Sitten hän alkoi vähän oppi-isämäisestikin sälyttää sitä roolia hiljalleen minulle. Tämänpäiväinen tuli kuitenkin vastaan aivan liian aikaisin.
Niinpä olenkin koko viikon miettinyt paradoksaalisesti sitä, mitä Ukri sanoisi tällaisessa tilanteessa. Rehellinen hän olisi. Keskittyisi oleelliseen. Rakentaisi tiiviisti ja vähin elementein sen jännitteen ja kaaren, joilla kysymys esitettäisiin ja asia sanottaisiin – vähän niin kuin veistoksissaan.
Oliko Ukri yksi hienoimmista veistäjistämme? Oli ihan varmasti. Mutta sitä saa taidehistoria miettiä ja arvioida tulevissa seminaareissaan ja opinnäytteissään.
Oliko Ukri loputtomasti kaskuja generoiva taiteilijaboheemi – yksi viimeisimmistä? Oli ihan varmasti. Mutta sitä voimme muistella sitten tulevina kapakkailtoina, kun toisinaan ihmettelemme sitä, miksi kaikki tuntuu joskus tylsemmältä kuin ennen.
Vaikka Ukri rakastikin voimakkaita sinfonisia kaaria, oli hän myös kamarimusiikin ystävä. Siksi haluankin nyt kysyä vain yhden vähän intiimimmän kysymyksen. Minkälainen ystävä Ukri oli? Tämä kysymys vie minut siihen ilontunteeseen, joka minut aina valtasi kun astuin sisään ravintola Salveen ja näin, että Ukri oli tullut kylille. Pois sieltä ei sellaisina iltoina meinannut päästä, koska Ukrin kanssa oli niin hauska keskustella ihan mistä tahansa maan ja taivaan välissä.
Ukri oli suuri keskustelija. Ei pelkästään sen takia, että hänen muistivarastostaan löytyi loputtomasti kaskuja tilanteeseen kuin tilanteeseen, eikä pelkästään sen takia, että hän tunsi kuvatieteen lisäksi niin hyvin muun muassa maailmankirjallisuuden ja klassisen musiikin. Ei hän koskaan halunnut esitellä oppineisuuttaan vaan pelkästään puhua niistä asioista, joista puhuttiin. Ukri oli suuri keskustelija myös sen takia, että vaikka hänen lavakarismansa oli täysin riittävä täyttämään kokonaisen ravintolan ja enemmänkin, hän osasi pitää taukoja, rytmittää puhettaan ja kuunnella aina muitakin.
Ja kun sanoin edellä, että Ukrin kanssa oli hauska keskustella mistä tahansa maan ja taivaan välillä, tarkoitin sitä oikeasti. Muistan senkin kerran, kun istuimme kahdestaan ja muistelimme sitä, miten voimakkaasti jotkut asiat voivat jäädä primitiivisimpään muistiin elämään: miltä esimerkiksi maistui lapsuudessa tuore ranskanleipä, oikea voi ja lauantaimakkara. Melkein piti siltä istumalta lähteä kauppaan. Mutta sitten saatoimmekin yhtäkkiä olla jo Hamletin teemassa, ja Ukri ei voinut olla siteeraamatta Pasternakia: ”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.” Saattoi hän kyllä siteerata Aku Ankkaakin, vaikka ei ollutkaan mikään erityinen populaarikulttuurin harrastaja. Hän saattoi esimerkiksi sanoa ”Kääk” silloin kun kello oli keskustelun huumassa vierähtänyt jo yli jonkin sovitun ajan.
Ukri oli kova siteeraamaan ja viittaamaan kirjallisiin teemoihin. Mutta hän ei ollut sitä sen takia, että juuri sillä tavalla tulee osoittaa sivistyneisyyttään ja lukeneisuuttaan vaan sen takia, että hän yksinkertaisesti luki niin paljon ja oli kiinnostunut asioista. Tässä suhteessa hän oli minulle esikuva, jonka oppeja aion noudattaa koko loppuelämäni. Ja luulenpa, että jos olisin kysynyt häneltä neuvoa sitä, mitä edesmenneen ystävän muistotilaisuudessa sanotaan, hän olisi käskenyt olemaan rehellinen, luottamaan itseen mutta myös sattumaan. Näin minä eilen tein. Mietiskelin pitkään sitä, miten outo persoona Ukri oli. Väliin herkkä kuin pieni lapsi ja väliin väkivahva. Ja kun mietin sitä, että miten sitä vahvuuttakin nyt osaisi muille oikein kuvata, luin illalla vielä sattumalta Jaan Krossin romaania Uppiniskaisuuden kronikka. Siinähän se yhtäkkiä oli, mies kuin Ukri: ”… ja hänestä kerrottiin, että kun hän nosti kourallisen ruutia suunsa eteen ja ärjäisi, se posahti tuleen.”
Sitä herkkyyttäkin aion vielä mietiskellä erikseen kaikessa rauhassa. Monena tulevana iltana.

***

Lallukan jälkeen menimme porukalla Salveen pitämään Ukrille sopivia peijaisia. Minäkin join itseni juovuksiin, vaikka olenkin nykyään täysraitis. Täysraittius jatkui ilman ongelmia seuraavana päivänä. Ukria olen ehtinyt ikävöidä jo moneen kertaan. Tältä hän näytti viime kesänä Salven terassilla aidossa panamahatussaan, jonka lierille sattui istahtamaan mehiläinen:

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Virossa 24 & Arkkitehtuuria 11: Jos vaikka joku olisi jo kaivannut?

Olen nyt ollut hiljaa jo liki kaksi kuukautta, joten kai tässä on pikkuhiljaa palattava takaisin. Jos vaikka joku olisi jo kaivannut. Olen viettänyt suurimman osan ajasta Tallinnassa – väliin lomaillen, väliin tehden muuta (kuin kuvataiteeseen liittyvää) työtä tai sitten vain ollen vähän masentuneena henkisesti jokseenkin poiskulkeutuneessa tilassa. Taidetta en ole juurikaan katsonut enkä taidekirjoja lukenut. Tänään päätin sitten pitkästä aikaa mennä galleriaan. Kohteena oli Kalamajassa – "Tallinnan Vallilassa" – sijaitseva galleria ArtDepoo (Jahu 12), joka lienee tällä hetkellä Tallinnan trendikkäin ja kansainvälisesti aktiivisin galleria. Nuoreen virolaiseen nykytaiteeseen keskittyneen gallerian perusti Haus Galerii vuonna 2005.
Vanhaan tehdastilaan – osa tiloista on viime vuosisadan vaihteesta ja osa neuvostoajalta – remontoitiin vuonna 2004 asuinhuoneistoja ja galleria. Arkkitehtina toimi Harry Klaar (s. 1975) On Arhitektid -toimistosta. Vähän sellaista tylyä amerikanmeinikiähän se on, kun galleria sijaitsee kaukana portin takana ja ovikelloa pitäisi soittaa, jotta pääsisi rakennukseen, jonka seiniä koristavat perforoidut teräslevyt kuin panssarit konsanaan: 


Jotenkin tyypillistä virolaista modernisminjälkeistä hapuilua, jossa erilaiset koristeelliset ja yleensä aina epäfunktionaaliset aiheet ovat alkaneet dominoida pintaa. En oikein jaksa arvostaa virolaista nykyarkkitehtuuria. 
No, huonostihan minun kävi taiteenkin kanssa. Olin vain olettanut, että tokihan galleria on sunnuntaina avoinna, mutta eipäs ollutkaan. Portti oli kiinni, ja ainoa huvi oli valokuvan ottamisen lisäksi seurata erästä laitapuolen kulkijaa, joka taidokkaasti kiipesi aidan yli hakemaan portin vieressä olevasta roskiksesta tyhjiä pulloja. Että se siitä turvallisuudesta. Kuvaa en kuitenkaan tapahtumasta kehdannut ottaa. Galleriassa olisi muuten vähän hassusti ollut sattumalta juuri nyt suomalaisnäyttely (6.–27.8.): Jonna Johansson (s. 1975) ja Juan Kasari (s. 1974).
Ja annetaan nyt sitten vielä turismi-infoa: galleria on avoinna ti–pe 10–18 ja la 11–16. Ratikalla 1 tai 2 Balti jaamin pysäkille ja siitä Vana-Kalamaja-katua muutama sata metriä kunnes Jahu-katu tulee vastaan. Siinä se on nurkalla.
Sen verran käynti oli kuitenkin kultuurihistoriallisesti latautunut, että tiesin paikassa toimineen neukuaikana peltileluja valmistaneen klassikkoyritys Norman. Firma toimii edelleenkin, mutta valmistaa nykyään lähinnä autojen turvavöitä. Norma valmisti aikoinaan kaikki neukku-Viron peltilelut ja loputtomat pinssit, joita muun muassa olympiavuonna 1980 myytiin runsaasti turisteille. Niitä voi nykyään ostella antiikkiliikkeistä ja kirpputoreilta. Ostin minäkin muutama viikko siten kirpparilta Norman pinssin. Kyseessä oli virolaisen klassikkorockyhtye Rock Hotelin 10-vuotisjuhlapinssi – bändi muuten toimii vieläkin – vuodelta 1988: 


 Ja jos joku kiinnostuu nyt Norman tuotteista, näyttävät ne takaa tällaisilta:


No, eihän tämä varsinainen kuvataidejuttu sitten ollutkaan. Mutta tällaista elämä on. Yritin kuitenkin paluuta.

PS. On minulla jossain Norman peltirumpukin. Kyllä miehet ovat lapsellisia, kun alkavat keräillä jotain. Ja on minulla tietenkin Rock Hotelin molemmat neukkuaikana ilmestyneet vinyylitkin.

PPS. Jos joku haluaa aloittaa Norman autojen keräilyn, tässä linkki www.osta.ee-sivustolle ja vielä kuva houkutukseksi:


 Nyt taidan olla jo kypsä nukkumaan.