Kävin jossain vaiheessa elokuun alussa lukemassa kaksi radiokolumniani Yle Radio 1:den Kultakuumetta varten. Ensimmäinen niistä tuli ulos 11.8. Päivittäin uimassa käyvä mies siinä pohdiskeli rintauinnin olemusta:
Kuinka häivyttää oma itsensä?
Eräs ystäväni vuokrasi aikoinaan itselleen kesämökin Tampereen keskustasta ja oli ilmeisen tyytyväinen tähän outoon lomaratkaisuunsa. Liekö tämä jäänyt jotenkin alitajuntaan, sillä minäkin nimittäin päätin tänä kesänä vuokrata itselleni citykesämökin. Minulla on koko kesän ollut kaksio Tallinnan keskustassa. Ja sen pihalla, aidan takana, jo uskolliseksi kumppaniksi muuttunut kirpputorilta ostettu vanha polkupyörä, jolla olen kolunnut laitakaupungin reuna-alueita etsien sitä viihtyisää pikkuravintolaa, jota kukaan muu ei vielä ole löytänyt. Etsintä jatkuu – ja varmaan turhaan – vielä koko elokuunkin. Kaikessa turhuudessaankin se tuottaa jokapäiväistä iloa.
Olen aina vierastanut tuotteistettua psykologiaa ja sen erilaisia koulukuntia popularisoivaa elämänohjekirjallisuutta. En ole koskaan halunnut löytää sisältäni mitään sen kummallisempaa sisäistä kuin oman itseni. Tai en oikein ole varma siitäkään: ajatus, että siellä sisälläni olisi joku itse, jota pitäisi epätoivon vimmalla ryhtyä toteuttamaan, on sekin vähän vieras.
Ihmiset kehuvat toisinaan ammattejaan, sitä miten he saavat kyseisessä ammatissa ”toteuttaa itseään” tai sitten miten ”yksikään päivä ei ole samanlainen kuin toinen”. Olen ollut kesämökilläni nyt aika paljon yksin, enkä ole juurikaan toteuttanut itseäni. Olen pikemminkin halunnut häivyttää itseni: toteuttaa toimillani täsmälleen samanlaista arkista kansalaisuutta kuin muutkin kaupungissa asuvat. Olen siis halunnut tehdä aivan samanlaisia asioita kuin kaikki muutkin tekevät. Esimerkiksi ostaa järkevästi. Ruokakaupoissa ja toreilla käyminen on kuitenkin näin käynyt erittäin kiinnostavaksi. Tämä arkinen toiminta on ollut sekä opettavaista että jopa vähän jännittävääkin. Osaanko minä? En enää katsele asioita välttämättä niin, että mitäköhän uutta ja kiinnostavaa löytäisin, vaan yritän käyttäytyä kuin alkuasukas: ostaa järkevästi ja edullisesti. Vieraassa maassa ja kielellä, jota ei oikeasti osaa, tämä prosessi on kuitenkin usein yhtä seikkailua ja vie ajatukset tietyssä mielessä myös niihin ns. suuriin kysymyksiin. Kun mietin sitä, mitä kulloinkin haluan ja tarvitsen, alan usein miettiä myös sitä, miksi mitäkin haluan tai tarvitsen. Illalla saatan nousta jopa niin abstraktille tasolle, että päivällä lähikaupassa itselleni esimerkiksi kalasäilykehyllyn äärellä esittämäni kysymys muuntuu ikään kuin elämää suuremmaksi: mitä halu ja tarpeet oikeastaan ovat?
Tätä voin esimerkiksi mietiskellä, kun syön kilohailivoileipää ja katson tv:stä viroksi dubattua amerikkalaissarjaa ja naureskelen sukulaiskielen hassuille ilmaisuille, joiden hauskuus korostuu kuuluisan amerikkalaisnäyttelijän suusta kuultuna. Ja sitten saatan yhtäkkiä jo siirtyäkin taas arkisemmalle tasolle, kun huomaan sen, kuinka hyvältä leipä maistuu ja ihmettelen sitä, että miksei kilohaili ole Suomessa ollut koskaan niin arvostettu kala kuin Virossa.
Ja mitä tulee päivien samanlaisuuteen ja erilaisuuteen, olen alkanut arvostaa nimenomaan niiden samankaltaisuutta. Käyn päivittäin uimassa, jos vain kykenen, ja uimaton päivä ärsyttää minua suunnattomasti. Nautin uimisen monotonisuudesta ja sen jokapäiväisestä samanlaisuudesta. Uin joka päivä puoli tuntia ennen jokapäiväistä saunomista. Uitu matka on joka päivä suunnilleen samanpituinen. Uidessani en paljoakaan mieti asioita, koska nautin lähinnä siitä, että keskityn uintiliikkeiden mahdollisimman suureen tehokkuuteen ja siten tiettyyn puhtauteen. Keskityn psyykeni sijaan käsieni ja jalkojeni liikkeisiin ja yritän saada aikaan optimaalisen fyysisen suorituksen. Sitä vahvistaakseni seuraan kelloa ja lasken uitua matkaa.
Ja taas olenkin yllättäen suurempien kysymyksien äärellä. Päivien samankaltaisuus ja säännöllinen toisto tuottavat uintiin ja sitä kautta jokapäiväiseen arkiseen elämään meditatiivisen elementin, joka muistuttaa monin tavoin modernin taiteen toiston ja sarjallisuuden meditatiivisuutta – oli sitten kyse musiikista tai kuvataiteesta.
Ja tässä sitä ollaan melkein kuin elämänohjekirjallisuudessa. Minun tekisi mieleni alkaa ylistää itsensä häivyttämisen ja päivien samankaltaisuuden tärkeyttä. Kuinka hienoa on tänäänkin olla niin samanlainen kuin kaikki muut eikä tehdä mitään erikseen mainittavaa!
***
Õismäen uimahalli, allas on toisessa kerroksessa.
Toinen Tallinnan kunnallisista uimahallista, Õismäen uimahalli jossa kävin koko heinäkuun, edustaa muuten aika hienoa virolaista nykyarkkitehtuuria. Takana ovat Peeter Pere ja Urmas Muru, jotka ovat tehneet Tallinnaan muitakin paremmanpuoleisia rakennuksia, kuten vaikkapa Pääskülan kirjaston (2005) (jonka lähellä muuten ihan sattumalta sijaitsee se Tallinan toinen kunnallinen uimahalli):
Pääskülan kirjasto aivan Tallinnan etäisimmällä rajalla.
Molemmat rakennukset ottavat tilan mittakaavallisesti hyvin haltuunsa. Uimahalli on vähän ankeassa neukkuaikaisessa Väike-Õismäen lähiössä, ja kiiltävän metallisena se tuottaa vahvan aksentin monotoniseen ympäristöönsä, kun taas kirjasto sijaitsee rauhallisella pientaloalueella, jolloin sen puinen pinta asettuu alueen kokonaisilmeeseen varsin sopusointuisesti mutta hassuine ikkunaratkaisuineen kuitenkin huomita kiinnittävän erikoisena – mutta kuitenkin nimenomaan aika sympaattisena.
Oleellista on myös poliittinen ulottuvuus. Tallinnassa osataan siis kuitenkin sijoittaa ns. arvorakennuksia kohottamaan muuten vähemmän arvostettujen alueiden laatua, vaikka kaupungin rakennuspolitiikka tuntuisikin väliin olevan aivan liian grynderivetoista.
PS. Otetaan nyt tähän sitten se toinenkin kunnallinen uimahalli. Nõmmen eli Pääskülan uimahallin on suunnitellut Hirvesoo Arhitektuuribüroo (Eva Hirvesoo, Peeter Varrak, Marko Järvela), jonka pomo Eva Hirvesoo on varsin maineikas arkkitehti. Moni suomalainen käyn hänen suunnittelemassaan Rimissä Aia-kadulla, lähellä Tallinnan vanhaa hienoa uimahallia, joka nykyään on hotellin vesikeskus. Tässä siis Nõmmen uimahalli, jossa olen käynyt elokuun (hallit vuorottelevat kesälomiaan):
Kävin minä kerran siellä vanhassa hallissakin, mutta se se on paljon kalliimpi, täynnä turisteja, ja todellisuudessa molemmat kunnalliset hallit tuntuvat raikkaammilta ja puhtaammilta. Vanhan klassisen hallin (Uno Tölpus (1928–1964), Peeter Tarvas (1940–1987) ja Olga Kontšajeva (s. 1929), suunniteltu 1957, valmistui vasta 1965) suojeltu fasadi on kuitenkin komea, vaikka halli muuten onkin uudistusten myötä pilattu:
Tältä halli näytti neukkuaikaisessa valokuvassa:
PS. Otetaan nyt tähän sitten se toinenkin kunnallinen uimahalli. Nõmmen eli Pääskülan uimahallin on suunnitellut Hirvesoo Arhitektuuribüroo (Eva Hirvesoo, Peeter Varrak, Marko Järvela), jonka pomo Eva Hirvesoo on varsin maineikas arkkitehti. Moni suomalainen käyn hänen suunnittelemassaan Rimissä Aia-kadulla, lähellä Tallinnan vanhaa hienoa uimahallia, joka nykyään on hotellin vesikeskus. Tässä siis Nõmmen uimahalli, jossa olen käynyt elokuun (hallit vuorottelevat kesälomiaan):
Kävin minä kerran siellä vanhassa hallissakin, mutta se se on paljon kalliimpi, täynnä turisteja, ja todellisuudessa molemmat kunnalliset hallit tuntuvat raikkaammilta ja puhtaammilta. Vanhan klassisen hallin (Uno Tölpus (1928–1964), Peeter Tarvas (1940–1987) ja Olga Kontšajeva (s. 1929), suunniteltu 1957, valmistui vasta 1965) suojeltu fasadi on kuitenkin komea, vaikka halli muuten onkin uudistusten myötä pilattu:
Tältä halli näytti neukkuaikaisessa valokuvassa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti