Hannu Väisänen: Maaliskuun punainen, öljy, 2010.
Piipahdin välillä Suomessa katsomassa pari näyttelyä ja pyörsin myös päätökseni lopettaa Kauppalehteen kirjoittaminen. Kai sitä pitää yrittää jostain leipänsäkin tienata. Niinpä kävin Galerie Anhavassa katsomassa Hannu Väisäsen (s. 1951) näyttelyä (12.8.–5.9.) ja kirjoitin siitä Kauppalehteen ensimmäisen juttuni sitten toukokuun lopun. Vähän itseänikin hämmästyttävän ylistävä lyhyt juttu ilmestyi 23.8.:
Hienostunutta anarkismia
Hannu Väisäsen tuorein näyttely osoittaa kuinka hedelmällistä on maalata mitä tahansa ilman sen kummempia ohjelmia tai jaloja pyrkimyksiä. Väisäsen omin sanoin tärkeää on mission sijaan on ”jokapäiväinen hämmennys värien, muotojen ja mahdollisuuksien edessä”.
Kyllä Väisäsenkin teokset silti aina tunnistaa, vaikka hän yrittäisikin karttaa erityistä linjaa ja vastustaa tavaramerkkimäistä tyyliytymistä. Tuoreeksi ne tekee kuitenkin Väisäselle ominainen hienostunut anarkismi: hän kuvaa ihan mitä haluaa, mitä mieleen juolahtaa, arkista havaittua miettimättä aiheiden hierarkioita, arvoja ja mahdollista jaloutta. Tämän kaiken hän tekee sellaisella suvereeniudella kuin välineensä hallitsevan mestarin pitääkin. Hänen töissään on jotain ylen kepeää ja ilmavaa, mutta samalla katsojalle syntyy tunne siitä, että takana on jotain syvällistä, hitaammin avautuvaa.
Väisäsen värimaailmakin on omituisella tavalla häkellyttävä. Hän saattaa käsitellä samanaikaisesti todella vaikean tuntuisia vihreitä, violetteja, keltaisia ja oransseja, tuoda niitä näyttelyyn ison valikoiman ja onnistuu täysin välttämään sen vaikutelman, että nyt on tarjolla vähän liikaa tai aivan liian levotonta.
Kaiken tämän Väisänen tekee vuodesta toiseen samalla varmuudella tai sitten väliin juuri hienosti käsitellyllä epävarmuudella, joka voi myös toisinaan olla hänen aiheensakin.
Ilmeinen työnarkomaniakaan ei vähennä teosten voimaa. Niistä tuntuu henkivän myös käsityöläisen rakkaus materiaaliinsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti