sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Maailman hahmottamisesta

Vielä yksi kevennys. Sitten ryhdyn kirjoittamaan kolmea juttua. 
Kävin tänään baarissa yhdellä paukulla ja tapasin matemaatikkoystäväni Laamasen. Ulkona tupakalla hän opetti minulle vanhan niksin: miten voidaan testata helposti, onko luku 11:llä jaollinen. Hän nimittäin katsoi parkissa olevaa autoa ja muisti äkillisesti tuon vanhan säännön.


Lasketaan ensimmäisestä luvusta alkaen joka toinen luku yhteen ja sitten toisena olevasta alkaen joka toinen. Ensimmäisen toimituksen summasta vähennetään jälkimmäinen. Jos tulos on 0 tai 11, on luku 11:llä jaollinen. Siis yllä olevasta kuvasta 1+3-4=0.
En minä tiedä, mitä tällaisella tiedolla voisi tehdä, mutta lukumystiikkaa ainakin voisi miettiä. Tai sitten Pascalin kolmiota, jonka Laamanen myös muisti. Sen avulla "luvun 11 neljä ensimmäistä potenssia saadaan Pascalin kolmion neljältä ensimmäiseltä riviltä kirjoittamalla rivillä olevat numerot välittömästi peräkkäin." Mitähän tuokin tarkoittaa?
Kai siitä voisi ainakin taideteoksen tehdä.
On kuitenkin hieno olo, kun nyt pystyy nopeasti hahmottamaan maailmaa silläkin perusteella, että mitkä kaikki näkemänsä lukusarjat ovat 11:llä jaollisia. Onhan taidekin ikään kuin turhaa – ja juuri siksi tärkeää ja tarpeellista.

Mihin piirtäjiä vielä tarvitaan?

On tässä vähän rästejäkin purkamatta, mutta tulen hetkeksi jo tähän päivään, jolloin olin pienellä näyttelykierroksella. Galleria Heinossa törmäsin kuvanveistäjä Heimo Suntioon (s. 1955), ja kun olimme gallerian ulkopuolella jo eroamassa, sattui paikalle valokuvataiteilija Sakari Kiuru (s. ?), joka oli saanut synttärilahjakseen pienen digipokkarin. Kamerassa on hauska toiminto, jolla saa tällaista "piirustusjälkeä" aikaiseksi:


Kysessä on toki tyypillinen fad – mutta aika hauska sellainen. Ja onhan meidät nyt ikuistanut vanha Fotofinlandia-voittaja – itse asiassa ensimmäinen laatuaan vuodelta 1988.

Näyttelykuvia 666 & 667: Veistotaiteen perusteet

Torstaina oli aika veikeä avajaispäivä. Kuvataideakatemian kuvanveiston molemmat pomot – professori Villu Jaanisoo (s. 1963) ja lehtori Riikka Puronen (s. 1968) – avasivat nimittäin sattumalta (tarkistin jopa, että kysessä oli sattuma) samana päivänä näyttelynsä.
Purosen näyttelyssä Debbie & Mick (27.4.–20.5.) Forum Boxissa oli hauskasti esillä erilaisia veistoksen tasoja, suorastaan jopa synty ja ja kuolema. Esillä oli suurennettuja luonnoksia, veistomaisia objekteja ja röntgenkuvia veistoksista sekä video, jossa analysoitiin näyttelyn koostumus: Aika. alumiini, betoni jne.
En oikein tiedä, sainko itse veistoksista kiinni – vähän fallista ja militanttia jälkeä:


Kokonaisvaikutelma oli kuitenkin metka ja jäi vaivaamaan miltei koko illaksi. Sitäkin mietin, että kun kysyin Puroselta tarkempaa käyttöohjetta, hän totesi meidän kummankin olevan vastuussa omasta työstään. Niinpä pitää sitten miettiä.

***

Ja eri tavalla käsitteellisen tuntuinen oli Janisoonkin näyttely Muotokuvia (27.4.–20.5.) Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssä.  "Minä olen klassinen veistäjä", nauroi Jaanisoo itse. Muotokuvia oli neljästä ikonisesta päästä: Dante, Shakespeare, Goethe ja Voltaire. Jättimäiset oli valmistettu vaneripalasista, pienet alumiinista ja messingistä (vielä kesken, koska itse päät olivat vasta vahassa). Vääriä materiaaleja ja vivahdusta kitschiin. Mainio kokonaisvaikutelma, johon vielä palaan, koska Kauppalehti tilasi pienen jutun.

 Voltaire valvoo näyttelyvieraita.

Shakespearen nenä ja EMMAn johtajaksi vastikään valittu Pilvi Kalhama.

Näyttelykuvia 665 & Julkista taidetta 55: Työväen taiteilijoita

Viime keskiviikkona kävin Kansan Arkistossa kokoustamassa. Kyse on eräästä projektista, joka liittyy yleensä pelkkänä "Tapsana" tunnetun Tapio Tapiovaaran (1908–1982) kirjankansiin ja -kuvituksiin, joita Tapsa teki kaikkineen liki neljäsataa. Palaan siis vielä joskus myöhemmin tähän asiaan.

  Tapsan Guernica vuodelta 1950.

***

Arkiston seinillä oli Niilo Jokisen (s. 1928) teoksia lähinnä hänen opiskeluajoiltaan. Jokinen opiskeli Suomen Taideakatemian koulussa 1950-luvulla ja sittemmin Repin-akatemiassa Pietarissa vuosina 1960–65. Elämänätyönsä hän teki Maailma ja me -lehden graafikkona, joten taiteen tekeminen jäi lähinnä harrastukseksi. Vähän sääli, koska tällä miehellä on ollut selvästi lahjoja. Käykää ihmeessä tutustumassa – näyttely on päällä vielä toistaiseksi.

Päättäväinen mies, akvarelli, 1964.

***

Ja Kansan Arkistossa käydessään pitää toki aina ihailla rapussa Mauri Heinosen (1926–2010) klassista Skootteriairutta 1950-luvulta. Se on miltei aikansa ikoneita:


Ja koska niin harva on Kansan Arkistossa kuitenkin käynyt, niin tässä tiedot: Vetehisenkuja 1, avoinna ma–pe 9–16.

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Julkaistua 292: Chen Jiagang manipuloi kaunottaret

Tänään ilmestyi Kauppalehdessä pikkuruinen juttuni Chen Jiagangin (s. 1962) näyttelystä. Alkuperäinen otsikkoni oli paljon tylympi 'Tyhjää melodraamaa', mutta taittaja lienee tarvinnut rivejä lisää. Ylen tylsä ja teennäinen näyttely kummiskin.

Chen Jiagang manipuloi kaunottaret

Beijingissä vaikuttava arkkitehdin koulutuksen saanut Chen Jiagang (s. 1962) on noussut menestykseksi myös valokuvataiteilijana. Hänen valokuvansa ovat jättimäisiä värivedoksia, joissa taustana on usein Kiinan uuden teollisen vallankumouksen jätemaata: tehtaiden raunioita, hylättyä tai tuhottua maaseutua. Kuvissa on tätä kautta dokumentaarinen luonne, mutta lavastuksen kautta kuvat saavat uudenlaisen merkityksen. Chen käyttää malleinaan kaunottaria, jotka yleensä pukeutuvat perinteiseen kiinalaiseen yhdestä palasta tehtyyn qipaoon


Chenin voimakkaasti manipuloidut kuvat ovat utuisia ja romanttissävyisiä, mutta naishahmojen kautta niihin syntyy ylittämätön ristiriita: ne vaikuttavat kuin oudoilta – tai siis tiettyä shokeeraavuutta hakevilta – muotikuvilta tai sitten kuin elokuvan stilleiltä. Mieleen tulee visuaalisesti vaikuttava mutta kerronnallisesti tyhjä melodraama.
Chenin kuvissa valittu maisema on kulissi, jonne voi sijoittaa mitä tahansa kunkin tarpeen mukaan. Hahmoilla ei tunnu olevaan mitään suhdetta sijaintiinsa – sen paremmin ajassa kuin paikassakaan, joten ainakin minun on vaikea niitä jännitteitä yksilön ja yhteiskunnan tai ihmisen ja ympäristön välillä, joita kuvista pitäisi löytyä.
Hirvittävän näyttävää jälki tietysti on, mutta kovin merkittävää taidetta siitä on vaikea saada – sen paremmin poetiikan kuin yhteiskunnallisen ajattelunkaan suhteen.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Julkaistua 291: Ihmiset eläiminä

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi juttuni Lucian Freudin (1922–2011) näyttelystä, jonka kävin taannoin Lontoossa katsomassa.

Ihmiset eläiminä

1900-luvun ”merkittävimmäksi realistiseksi maalariksi” tituleerattu Lucian Freud tunkeutui syvälle ihmissieluun kuin isoisänsä Sigmund Freud konsanaan – ehkäpä vieläkin syvemmälle.

Saksalaissyntyinen mutta jo 1930-luvulla brittiläistynyt Lucian Freud (1922–2011) maalasi miltei koko uransa ajan mallista toista ihmistä – ja toisinaan itseäänkin.
Tulen aina muistamaan, miten Suomen ehkä hienoin muotokuvamaalari, Freudin ikätoveri Tapani Raittila (s. 1921) totesi minulle kerran haastattelussa, että ”ei muotokuva oikeastaan ole lainkaan varsinaista taidetta”. Tarkoituksellisen provosoivahan tällainen lausunto on, mutta jos on vähänkin epäilyjä asiasta, kannattaa matkustaa Lontooseen katsomaan Freudin ensimmäistä kunnon muotokuvaretrospektiiviä ja unohtaa moinen puhe.
Lucian Freud itse oli mukana tekemässä tätä suurnäyttelyä, jossa on esillä 130 teosta seitsemältä vuosikymmeneltä, mutta hän kuoli valitettavasti viime kesänä kesken prosessin. Pieteetillä ja asiantuntemuksella koottu näyttely antaa kuitenkin hienon kuvan erään keskeisimmän brittimaalarin tuotannosta ja tyylin kehittymisestä.

Cézannen mukaan, 1999–2000.
  
Vaikka Freud maalaakin ihmistä ja tekee sen ikään kuin realistisesti, ei hän kuitenkaan ole ihan jokamiehen maalari. Freudin ihmiskuva vaikuttaa varsin raadolliselta, eikä mallien olemuksesta juuri onnenhetkiä hehku. Freud itse on todennut, että hän halusi maalata ”ihmistä kuin eläintä”, ja siksi hänen mallinsa ovatkin usein alasti. Toisinaan hän myös maalasi eläintä, ja niistä maalauksista, joissa esiintyy sekä koira että ihminen, voikin hyvällä syyllä puhua kaksoismuotokuvina, sillä koira ei jää rekvisiitan asemaan. Molemmat saattavat retkottaa sängyllä aivan yhtä elävinä persoonallisuuksina.
Freud oli intensiivinen ja ahkera maalari, joka vaati myös malliltaan paljon. Sessiot kestivät pitkään, ja malleiksi hän kelpuutti vain läheisiään, ”minun ihmisiäni”, kuten hän itse sanoi. Hän oli jopa niin vaativa, että taustanäkymiä maalatessaankin hän vaati mallien läsnäoloa, koska heidän auransa toi huoneeseen oman tunnelmansa. 

Freud oli itsekin koiraihmisiä.

Ja kun varsin voimakkaasti yksityisyyttään varjellut Freud maalasi lähinnä vain läheisiään, maalasi hän tietyllä tavalla itseäänkin, omaa elämäänsä. ”Työni on puhtaasti omaelämäkerrallista. Se kertoo minusta ja ympäristöstäni”, hän on todennut.

Big Sue poseeraa vuonna 1993.
  
Jos Freud vaati malleiltaan paljon, vaatii hän sitä katsojaltakin. Freudin henkilöt eivät ole juhlavia eivätkä aina näytä parasta puolta itsestään. Freudin lihallisuus on joskus aika hurjaa, ja esimerkiksi hänen erään vakiomallinsa biletysystävän, muhkeankokoisen ”Big Sue” Tillyn alastonkuvat 1990-luvulta ovat niin täynnä lihaa, etten muista moista ennen nähneeni. Ja kuitenkaan kyseessä ei ole mikään freak show, sillä maalarin ja mallin luottamuksellinen suhde henkii kuvista varsin voimakkaasti. Itse asiassa tämä jättinainen on omalla tavallaan aivan yhtä hehkeä kuin Éduard Manet’n Olympia – ehkä jonain päivänä yhtä klassinenkin.
Freud on ainakin klassikon asemansa ansainnut.

Julkaistua 290: Taide ja raha

Maanantaina tuli ulos YLE 1:n Kultakuumeen kolumnini, jonka kävin viime viikolla lukemassa. Ohjelmasyistä se tuli ulos vasta nyt – normaalin keskiviikon sijaan:

Taide ja raha

Olen juuri ollut Lontoossa katsomassa megatähti Damien Hirstin (s. 1965) näyttelyä. Hirstin yhteydessä puhutaan aina rahasta. Esimerkiksi siitä, että hänen platinaisen, yli 8.000 timanttia sisältävän pääkallonsa tuotantokustannukset olivat 14 miljoonaa puntaa, ja että se myytiin mahdollisesti 50 miljoonalla punnalla.
Yksi seuraamus tällaisesta puheesta on väistämättä se, että Hirstin uskottavuus taiteilijana asetetaan usein kyseenalaiseksi. Ikään kuin hänen ympärillään pyörivä raha poistaisi teosten mahdollisen taiteellisen arvon.
Lontoolaisen The Guardian -lehden taidekriitikko Jonathan Jones kiinnitti vähän aikaa sitten myös huomiota tähän ilmiöön ja kertasi hieman historiaa: esimerkiksi renessanssimestari Rafael (1483–1520) kylpi rahassa, ja Ranskan useampikin kuningas täytti puolestaan  Leonardo da Vincin (1452–1519) rahasäkkejä, ja hän sai vielä kokonaisen linnankin, jossa säilyttää niitä. Jones päätyykin siihen johtopäätökseen, että ”taide on ollut luksusta aina siitä saakka, kun erillistä taidetta on ollut olemassa ja että tätä on jatkunut jo vuosisatoja”.
Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen. Kävin Lontoossa katsomassa myös Lucian Freudin näyttelyä. Mutta ei Freudin yhteydessä ole tapana miettiä rahaa vaan ainoastaan Freudin merkitystä maalaustaiteessa – siitäkin huolimatta, että esimerkiksi venäläinen oligarkki Roman Abramovic maksoi eräästä hänen 1990-luvun maalauksestaan Christie’sin huutokaupassa New Yorkissa yli 33 miljoonaa dollaria vuonna 2008.

Roman Abramovickin on käynyt suunnitellun Guggenheimin paikalla jahdillaan.
  
Tai siirrytään Suomeen. Ankkamaalauksista tunnettua Kaj Stenvallia on pidetty varsin kaupallisena taiteilijana. Hänellä oli aikoinaan tapana myydä näyttelynsä loppuun – jopa jo ennen avajaisia. Näin tapahtui vielä aiemmin ainakin yhdessä Cris af Enehielmin näyttelyssä, joka kuulemma myytiin loppuun jopa osin hätäisillä puhelintilauksilla. En kuitenkaan muista kuulleeni kenenkään puhuvan af Enehielmin kaupallisuudesta. Muistan senkin, kuinka Rafael Wardi myi loppuun Helsingin Taidehallin näyttelynsä vuonna 1999. Eikä hätää: Taidehallin toimistohuoneissakin riitti pettyneillekin vielä myytävää, koska Wardi oli tuolloin varsin tuottoisassa vaiheessa. Ja Wardiltahan ei taatusti kukaan hänen menestystään kadehdi – onhan hän rakastettu mestari. Tili taisi kuitenkin vastata meikäläisen mahdollisesti odotettavissa olevan loppuiän palkkatuloja.
Ja jos tätä sattuu kuuntelemaan osa niistä muutamasta tuhannesta suomalaistaiteilijasta, jotka eivät koskaan tule myymään näyttelyään loppuun, tiedän että heitä ottaa pannuun. Tällä kaikella on niin vähän tekemistä heidän arkensa kanssa, vaikka tietyllä tavalla samasta taiteen kentästä onkin kyse.
Jokin tässä kuviossa mättää. Selitys on kuitenkin varsin yksinkertainen, koska taide on kapitalismissa aina myös kauppatavaraa – vaikka se olisi mitä tahansa muutakin. Ja kun markkinoilla toimitaan markkinoiden ehdolla, pitää tavaran arvossa ja sen määrittelytavassa olla isoja eroja, jotta kaikki segmentit saadaan hyödynnettyä. Rikkaita ihmisiä ei halpa taide kiinnosta – pelimiehenä löisin aika paljon vetoa sen, puolesta että miljonääri ja taiteenkeräilijä Carl Gustaf Ehrnrooth ei ole koskaan käynyt Taidemaalariliiton teosvälitystilaisuudessa, josta ihan tavalliset perheet ostavat vaikkapa 1.500 euron maalauksia – usein vieläpä osamaksulla.

Carl Gustaf Ehrnrooth puolustelee Guggenheimia Höblän keskustelutilaisuudessa noin kuukausi sitten.
  
Näin se vain toimii. Ainoastaan kallis ja nimekäs taide tuottaa tietyissä piireissä sellaista hierarkkista eroa, että sillä on sosiaalista merkitystä. Taloudelliseksi pääomaksi muuntunut taide muuntuu näin myös siis sosiaaliseksi pääomaksi.
Kapitalistisessa maailmassa taiteen kenttä romahtaisi, jos ei näitä eroja olisi. Jos taide lakkaisi olemasta luksusta, sen kulttuurinen ja sosiaalinen pääomaluonne romahtaisi, eikä sitä silloin haluttaisi tukeakaan samalla tavalla kuin nyt.
Toinen miljonääri ja taiteenkeräilijä Rafaela Seppälä vaatii taidehankinnoille verovähennysoikeutta. Tätä hän kykenee toki perustelemaan sillä, että näin taiteilijatkin saisivat paremmin elantonsa. Veikkaan kuitenkin, että ei häntäkään ole juuri teosvälitystilaisuudessa tai vähän tavallisemmissa taidegallerioissa nähty. Hänen verovähennyksensä menisivät vain kalliin taiteen ostoon.
Mutta onhan tietysti olemassa ns. tihkumisteoria, jonka mukaan ylempien tuloluokkien verotuksen lieventäminen parantaisi myös köyhempien asemaa, kun tulot ja pääomat tihkuvat tai valuvat alaspäin kulutuksen rattaissa. 

 Kaj Forsblom, Matti Apunen ja Rafaela Seppälä keskustelevat avajaisissa pari viikkoa sitten.
  
Uskokoon ken tahtoo. Tätä tihkumisteoriaa ja ison rahan taidetta yritetään nyt Guggenheimin myötä tuoda suurelta osin veronmaksajien maksettavaksi. Sitten me joudumme vielä jonain päivänä maksamaan 12 euroa siitä, että saamme mennä katsomaan Ehrnroothin ja Seppälän kokoelmista lainattuja verovähennysteoksia verorahoillamme pystytetyssä rakennuksessa.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Polaroidmania!!!

Tämä päivä vierähti valokuvataiteilija Martti Jämsän (s. 1959) kanssa. Olemme kokoamassa elokuuksi Suomen valokuvataiteen museolle suurta Polaroid-näyttelyä.
Ensin tapasimme suomentaja ja esseisti Antti Nylénin (s. 1973), joka on intohimoinen Polaroid-mies – lukekaa vaikka hänen blogiaan, jossa on paljon asiaan liittyvää. Uskallan jo luvata, että nyt on tulossa myös tilaisuus nähdä hänen kuviaan.

Jämsä ja Nylén ihailevat tietokoneeltani Robert Frankin (s. 1924) tekemää Patti Smithin (s. 1946) videota Summer Cannibals (1996). Katsokaa ja kuunnelkaa ihmeessä se tästä linkistä. Frank lienee yksi Jämsän nurkkajumalia ja Smith puolestaan meille kaikille kolmelle rakas. Ja miksikö mainitsin Smtihin? Hänkin on Polaroid-ihmisiä. Katsokaa vaikka tästä linkistä ja googlettakaa sitten lisää.

Sitten siirryimme Lauri Erikssonin (s. ?) työhuoneelle ja hänen monipuoliseen Polaroid-maailmaansa:


Olipa varsinainen aarreaitta! Hänenkin kuviaan tulette näkemään. Moni muistaa varmaan hänen lähiosukupolvea kuvaavan kirjansa Suomi Pictures (Nemo 2001). Nyt nähdään myös vähän toisenlaista materiaalia.
Ja sitten vielä Vertti Teräsvuoren (s. 1966) luokse. Teräsvuori on yksi niistä harvoista kuvaajista, jotka ovat käyttäneet legendaarista "myyttistä petoa", jättikokoista Polaroid-kameraa, joita on maailmassa vain viisi kappaletta. Komeaa on jälkikin – tässä nuori Teräsvuori (1993) rullautuu auki vähän vanhemman käsissä:


Nyt se tulee ensimmäistä kertaa esille.
Tätä ammattia en vaihtaisi pois.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Näyttelykuvia 662 & 663 & 664: Viime hetkellä

Olen miltei koko viikon istunut Suomen valokuvataiteen museon kirjastossa ja penkonut Polaroid-historiaa. Ja meinasipa käydä huonosti. Olen koko ajan myös ollut menossa Timo Kelarannan (s. 1951) näyttelyyn Outo rakkaus (1.2.–29.4.), kun yhtäkkiä huomasin, että sehän ei pitkään enää jatku. Niinpä sitten sinne viettämään ruokatuntia:


Kelaranta on hieno kuvaaja, jota on luonnehdittu minimalistiseksi. Ja näin varmaan osin onkin, mutta en ehkä kuitenkaan haluaisi käyttää moista määrettä ja lokeroa. Kelarannan kuvia leimaa kuitenkin sellainen runollisuus, että sitä on vaikea yhdistää minimalismin tiettyihin perusulottuvuuksiin. 
En tiedä onko tämä vähän kerettiläistä, mutta minulle tulee Kelarannan kuvien edessä vähän samanlainen olo kuin taidemaalari Juhana Blomstedtin (s. 1937–2010) töitä katsellessani. Niissä yhdistyy tarkkuus, ankaruus ja runollisuus käsittämättömän hienolla tavalla. Toisin kuin minimalismi, ne ovat voimakkaasti merkistysisältöjä luovia, toisinaan kulttuurihistoriallisia tai kirjallisia tarttumapintoja, mutta ne jättävät tarinansa aina hyvin viitteellisiksi eivätkä houkuttele liiallisiin tulkintoihin. Ne ovat aina myös nimenomaan visuaalista runoutta.

Siltatyöt, 1994.

Näyttely on siis vielä viikon päällä. Menkää ihmeessä käymään, jos olette vähääkään kiinnostuneita suomalaisesta valokuvataiteesta tai ylipäänsä kuvataiteesta. Tässä on tarjolla selkeästi yksi nykyklassikko.
***

Museolla on myös tarjolla ihan toisenlaista valokuvaa. Nuorena kuollut toimittaja ja valokuvaaja Karl-Gustav Roos (1937–1976) kuvasi ihmislähtöistä dokumenttikuvaa sekä Helsingissä että myös Sisiliassa, josta kertova kirja jäi kuitenkin julkaisematta. Helsingistä hän onneksi sai aikaan kirjan Ihmisten Helsinki (1961, Jörn Donnerin tekstit). Näyttelyssä Mafia, Marimekko, Mannerheim (1.2.–29.4.) on tarjolla sekä Roosin dokumenttityyppistä materiaalia että myös Marimekolle tehtyä mainoskuvaa:


Onhan nämä retromuotijutut ihan hauskoja, mutta kyllä juuri se dokumentaarinen aines on niin vahvaa, että pelkästään sen vuoksi kehotan museomatkalle. Jos Helsinkiä rakastaa, rakastaa tätä näyttelyä.

Helsinki 1956–58.

*** 

Ja sitten vielä päivän päälle toiselle puolelle kaupunkia. Galleria Sculptorissa oli Hilda Kozarin (s. 1964) näyttely Aistipaja (18.4.–6.5.):


Kozari on harvoja suomalaisia moniaistisuuteen vetoavia taiteilijoita, joka on käyttänyt teoksissaan myös hajuja ja tuoksuja. Nyt hän on ollut tekemisissä näkövammaisten kanssa, ja on lisännyt elementteihinsä myös pistekirjoituksen. Tosin täytyy sanoa, että pistekirjoitus, jonka vieressä luki, että "taideteokseen ei saa koskea" tuntui vähän absurdilta – lieneekö vahinko, vitsi tai yksi kokemisen elementti lisää. No tankkasin minä pistekirjoitusaakkostosta, että tässä lukee "terve":


Tätä täytyy miettiä. Ja mietinhän minä, koska olen kirjoittamassa näyttelystä vielä tänään lyhyttä juttua Kauppalehteen. Palaan siis asiaan.

***

Ja ehdin minä vielä piipahtamaan ravintolassakin. Ravintola Salven henkilökunta oli juuri saanut Galleria Ortonin kanssa järjestettävän kesänäyttelyn t-paidat. Salvelan kesä toimii nyt siis jo kolmatta kertaa. Tänä vuonna kantajengin kutsuma vieras on Tampereelta asti, Teemu Saukkonen (s. 1954):

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Julkaistua 289: Missä tilassa Kekarainen on?

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi pikkuruinen juttuni Pertti Kekaraisen (s. 1965) näyttelystä:

Missä tilassa Kekarainen on?

Valokuvataiteessa on viime vuosina puhuttu ”valokuvan maalauksellisuudesta” – jopa trendiksi saakka. Mukana on paljon turhaa hypeä, sillä ainakin maalari tietää, että maalaustaiteen probleemit ovat vähän toisenlaisia kuin digitaalisen kuvamaailman kiemurat. Usein onkin kyse vain pinnallisesta aihemaailman kierrätyksestä: tehdään valokuvia, jotka muistuttavat tavalla tai toisella historiasta tunnettuja maalauksia.
Vaikka olenkin tuntenut ärtymystä tästä trendistä, oli ensimmäinen reaktioni Pertti Kekaraisen (s. 1965) muutaman kuvan edessä, että ”hei, nuohan ovat kuin Piet Mondrianin maalauksia”. Samassa muistin, että Kekaraisella onkin todellisuudessa maalarin ja veistäjän koulutus. Ja että hän on opiskellut Helsingin lisäksi myös Hollannissa. Liekö tämä kaikki sattumaa, mutta se voi tuottaa kiinnostavan viitekehyksen.

Tila 1, 2012.
  
Anhavalla on esillä kansainvälisesti meritoituneen Kekaraisen monia Suomessa ennen näkemättömiä Tila-sarjan teoksia. Tilaahan on tutkittu taiteessa maailman sivu, joten on täysin asiallista tutkailla Kekaraista myös 1900-luvun abstraktin taiteen jatkumona. Hän tuo tematiikkaan myös käsitteellistä jatkuvuutta miettiessään tilan moninaisia merkityssisällöllisiä ulottuvuuksia – omalla hiljaisella tavallaan. Ja nimenomaan välineellä, joka tuottaa esimerkiksi kollaasin käytön sijaan eri tavoin säädeltävää syvyyttä.
Kaikki mahdollinen analyysi kietoutuu kuitenkin outoon poetiikkaan, ja voisi Kekaraisen valokuvia sanoa hyvällä syyllä jopa kauniiksi.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Näyttelykuvia 658 & 659 & 660 & 661 & Luettua 111 & 112 Katutaidetta 65: Normaalisunnuntai

Viime sunnuntaina tein normaliin tapaan taas pienen kierroksen. Aloitin Galleria Sculptorista, jossa oli Paavo Paunun (s. 1965) näyttely (30.3.–15.4.):


Paunulla on aina ollut vaikeuksia pitäytyä pelkässä kankaassa, kun hän maalaa. Ennen hänen maalauksensa levisivät hauskalla tavalla eräänlaisiksi tilallisiksi näyttämöiksi, mutta nyt hän on vapauttanut itsessään asuvan pienen veistäjän kokonaan. Sculptor oli siis täynnä veistoksia. 
Martta Heikkilä kirjoittaa tiedotteessa kauniisti: "Paunun kuvat heijastavat kokemusten ainutkertaisuutta ja ihmisen suhdetta maailman tuntemattomiin ulottuvuuksiin: luontoon, mielen syvyyksiin, taiteilijan ja katsojan mielikuviin."
Joutopuuhun veistetyissä figuureissa piisasi ihmeteltävää:


Paunu on yhtäaikaisesti sekä taidokas että pikkupoikamaisen suora ja naiivi, mikä sopii tällaisiisn teoksiin mainiosti. Varmuuden ja ihmettelyn tuottama yhteisjälki oli vallan hienoa. Katsojakin sai hämmästellä taiteen maailmaa ja taiteen kautta laajemminkin ihmisten jakamaa maailmaa. Tuli oikein hyvä olo.

***

Vähän samanlainen tunne tuli Markku Arantilan (s. 1960) näyttelyssä Alaskalan kuuma kesä (28.3.–15.4.) tm-galleriassa. Arantilan akvarellit ovat nekin sekä taidokkaista että tosi lapsellisia – siis hyvällä tavalla. Arantila luo kerronnalista ja vähän absurdia maailmaa, jossa mennään unen ja valveen sekoituksessa väliin varsin huikeisiin sfääreihin. Teoksissa on myös paljon kuvallista tarttumapintaa – ja myös luettavaa:


Itse asiassa tämänkin tarinan pitäisi ilmestyä kirjana. Mutta kuka loisi meille sellaiset markkinat, että tällaisia kirjoja myös kannattaisi tehdä?
Sen verran voisin kuitenkin antaa sapiskaa taiteilijalle, että kahdentoista samankokoisen akvarellin ripustaminen riviin ei ehkä ollut ihan riittävää – jotain pikku jippoa tai rytmiä olisi voinut kehitellä. 
Vaan hyvä mieli jäi näistäkin kuvista:

Alaskalan kuuma kesä, 2011.

***

Galleria Amassa on Nanna Hännisen (s. 1973) näyttely Plants/Objects/Trees/People/PAINT (31.3.–22.4.). Hänninen kuvaa, maalaa ja kuvaa uudelleen, enkä kyllä oikein ymmärrä miksi. Hänen maalausjälkensä ei ole erityisen kiinnostavaa, eikä valokuvan viimeaikainen trendikäs "maalauksellisuus" tästä miksikään muutu – jää vain päälleliimatuksi:

Central Park I, 2011.

Sovitaan vaikka niin, että minä en saa otetta.

***

Hännisen kanssa hieman samanlaista tekniikkaa käyttää newyorkilainen katutaiteen konkari Ghost (s. 1964), joka esiintyy Make Your Mark Galleryssä näyttelyllään Then and now (6.4.–29.4.):


Tämä vanhan koulun konkari, joka maalasi 1980-luvulla New Yorkin metrovaunuja on osassa töistään käyttänyt pohjana kuvia 1980-luvulla maalaamistaan metrovaunuista ja laittanut päälle uutta. Näin syntyvä kerroksellisuus on ihan kiinnostavaa, ja kertoo myös katutaiteen muutoksista. Toki Ghostillakin on näiden maalareiden tavoin taipumus rankkaan maneeriin, mutta lajilla kuin lajilla on omat kirjoittamattomat sääntöjärjestelmänsä. 
Jos haluaa tutustua erään lajityypin aineksiin, on siihen siis nyt mahdollisuus:


Ja minähän innostuin ostamaan vielä galleriasta halvalla Ghostin urasta kertovan kirjan:


Ket: Ghost – RIS Crew. From Here to Fame Publishng 2010.

Tämän lajityypin kirjoilla on taipumus tehdä kohteestaan aina vähän liian suuri mestari, uniikki ja voimakkaasti muista erottuva. Mutta jos genre on outo ja jos haluaa hyvän kuvan yhden kokeneen graffitintekijän urasta, tämä on mainio pieni kirja. Kentän rakenne ja jännitteet sekä alan yleisempikin kulttuurihistoria aukenee hyvin, ja duunejakin on sitten parempi tarkastella.

***

Ja luin minä sitten vielä Petri Hytösen (s. 1963) näyttelyn yhteydessä julkaistun tabloidin, jonka löysin hautautuneena yöpöydälleni:


Hytösen näyttely oli mainio, ja niin oli tämä kaunokirjallisia ambitioita osoittava tekstivalikoimakin. Siinä hän avaa väliin absurdia ja väliin yhteiskuntakriittistä kuvamaailmaansa. Hytönen ei turhista älyllisyyden vaatimuksista piittaa, ja tekstin raikkaus on siksi huomattavaa – jos kohta yhteiskuntakritiikki voisi olla vähän jäsentyneempää (enkä nyt ihan tarkoita ihan sitä, mitä Matti Apunen vaatii Palefacelta). Toki on sanottava, ettei Hytönen tällä vielä Sofi Oksaseksi nouse. Hytösellä on sen verran ITE-meininkiä, että viimeistely jää vajaaksi. Hieman hiontaa (mahdollisesti kustannustoimittamista tai ateljeekritiikkiä), niin tästähän uutta uraa urkenee.

Julkaistua 288: Sfinksin loitsusta ei vapaudu koskaan

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi juttuni Leena Luostarisen (s. 1949) näyttelystä. Otskkoni 'Myyttien pysyvyydestä' oli vaihtunut muotoon 'Sfinksin loitsusta ei vapaudu koskaan' – ja oli juttuun lisätty vähän kauppalehtimäinen ingressikin:

Sfinksin loitsusta ei vapaudu koskaan

Leena Luostarisen myytit kestävät aikaa, toisin kuin finanssialan muodikkaat menestyjät

Vaikka maailma muuttuukin monin tavoin ja näennäisesti myös etääntyy monista aikoinaan niin keskeiseksi koetuista asioista, on taide ollut yksi niistä keinoista, joilla ihmisenä olemisen ikiaikaisia ulottuvuuksia, muun muassa arvoja ja probleemeita, ihmiselämän tragedioita ja myös kantavia voimia on pidetty tutkinnan ja tulkinnan kohteina.
Yksi lipunkantajista on kuvataiteemme lähihistoriassa ollut taidemaalari Leena Luostarinen (s. 1949). Hän kuuluu siihen 1980-luvulla pinnalle nousseeseen uusekspressiiviseen maalaripolveen, jonka myötä maalaustaiteemme nousi kukoistukseen – niin hyvässä kuin pahassa. 1980-luvun maalarisankarit näyttivät, että maalaustaiteessa on edelleenkin villiä voimaa. Toisaalta heidän tuotantonsa voidaan yhtä lailla katsoa joutuneen uudenlaiseen tilanteeseen, kun suomalainenkin taide-elämä kytkeytyi lopulta ja peruuttamattomasti kansainväliseen malliin, jossa taideobjekteista tuli myös taloudellisia indikaattoreita. Näyttelyitä myytiin loppuun, ja taiteilijoista tuli ikään osa kurssimuutoksia.
Luostarinen on aina pitänyt kurssinsa. Hänen ekspressiivinen ilmaisunsa on ollut sen verran ajatonta – tai ehkäpä pikemminkin niin syvää historiaa kommentoivaa, ettei se ole ollut juurikaan alttiina ailahteluille. Hänen tematiikkansa ei koskaan ole aikaan sidottua tavalla, joka voisi varsinaisesti vanhentua. Hänen ekspressiivistä ilmaisuaan on aina ryydittänyt romanttinen sivuväre, joka antaa tarttumakohtia katsojille. Eksoottiset teemat – oli sitten kyse egyptiläisistä sfinkseistä tai balilaisesta varjoteatterista – ja välimerellinen valo tekevät hänen maalauksistaan hyviä assosiaatiopintoja monelle katsojalle, monelle elämäntarinalle. Voimme yhdessä miettiä rakkautta, kaipuuta, surua tai mitä tahansa elämässämme edelleenkin vaikuttavan kreikkalaisen draaman perusteemaa.

Memphis III, 2012.

On myös mysteereitä, jotka liittyvät suoremmin taidemaailmaan. Miksi ihmeessä tämä kaikki jaksaa vielä kiinnostaa? Eikö jo pelkästään Picasso tyhjentänyt kaikkea tätä tematiikkaa ja käsitellyt sitä mitä moninaisimmilla tyyleillä? Ilmeisesti ei – hän pikemminkin esitti teesit kuin Luther konsanaan. Niitä on alituiseen tutkittava ja tulkittava ja selitettävä. Ja tulkinnathan vaihtuvat.
Kreikkalaiseksi tulkituissa sfinksimytologioissa sfinksi kysyi sankareilta vastauksia. Jos joku tiesi oikean vastauksen, kaikki vapautuivat loitsusta.
Ja kaikkihan me tiedämme, että emme me niistä koskaan vapaudu. Yksi taiteilijoiden tehtävistä on muistuttaa tästä.

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Näyttelykuvia 657 & Luettua 110: Taiteilijaelämää

Viime perjantaina kävin kollegani Taava Koskisen kanssa Gallen-Kallelan museossa katsomassa Peter Dahlin (s. 1934) näyttelyä (28.3.–27.5.). Hän tekee Taide & Design -lehteen juttusarjaa, jossa hän käy eri vieraiden kanssa kritisoimassa näyttelyitä, ja nyt oli siis minun vuoroni olla uhrina.
Dahlin näyttely oli alusta lähtien hämmentävä kokemus. Hän on varsin eklektinen taiteilija, joka tukkii väliin samaan teokseenkin mitä erilaisimpia tyylillisiä tehokeinoja. Monissa uudemmissä töissä istutaan kapakassa erilaisissa tunnelmissa:


Oli tavallaan aika huikea kokemus, kun ei oikein osannut lähestyä tätä kirjoa. Väliin hän tuntui aivan kököltä maalarilta, väliin juuri tuo linjattomuus tuntuikin hienolta: oli kuin hän olisi ryhmämuotokuvissa valinnut tyylin kunkin hahmon mukaan ja tuonut siten mukaan koko taidehistorian kirjon. Esimerkiksi tässä I fint sällskap -maalauksesta (1981) pystyi löytämään monia asioita:


Kaikkineen siis aika kiinnostava kokemus, ja uskallankin suositella näyttelyä varsin voimallisesti. Sitä paitsi oli hienoa nähdä ruotsalaista yhteiskunnallista taidetta 1970-luvulta, jolloin Dahl vähän järkyttikin porvarillista kansankotia ja joutui poliisin kanssa tekemisiin:

Liberalismens genombrott i societeten (sarjasta Drömmar i soffhörnet), 1970. Tämän teoksen poliisi aikoinaan takavarikoi näyttelyn seinältä. Näyttelyssä sitä ei nyt nähdä, mutta siihen liittyvä kommenttiteos myöhemmästä sarjasta on kuitenkin esillä.

*** 

Illalla luin sitten vielä Zornmuseetin julkaiseman näyttelyluettelon viime vuodelta (tästä näyttelystä Tarvaspään pienempi näyttely oli koottu):


Tässä paketissa on keskeisesti kaikki se, mitä sivistyneen suomalaisen taiteenharrastajan tulee tietää Dahlin urasta – sekä myös hyvät kuvatekstit, joilla suomalaiselle katsojalle vähän vieraammat ulottuvuudet on hyvin avattu. 
Siis Tarvaspäähän siitä tutkimaan lähialueittemme taidehistoriaa!
Minä puolestani vein Taavan taiteilijakapakoistamme viimeisimpään, ravintola Salveen, ja onneksi paikalla oli yksi savolainen kuvanveistäjä ja yksi karjalainen taidegraafikko.

Julkaistua 287: Miljoonien puntien memento mori

Eilen ilmestyi Kauppalehti, jossa oli Damien Hirst (s. 1965) -juttuni Lontoon näyttelystä. En minä sitten näköjään oikein osannut ottaa kantaani Hirstin tuotantoon: joku siinä on tosi komeaa, joku mättää. Täytyy siis vielä tehdä mietintätyötä.

Miljoonien puntien memento mori

Brittiläisen nykytaiteen suurimman tähden tuotantoa on vihdoinkin koottu kattavasti näyttelyyn. Onko formaldehydiin säilötyistä eläimistä tunnettu Damien Hirst pelkkä huijari vaiko vakavasti otettava taiteilija?

Yksi aikamme kuuluisimmista taiteilijoista ja mahdollisesti rikkain sellainen Damien Hirst (s. 1965) tunnetaan julkisuudessa monesta shokeeraavasta teoksesta ja teosta. Hän laittoi muun muassa esille kokonaisen hain ja kahtia halkaistun lehmän formaldehydiin säilöttynä. Hän montteerasi platinaiseen pääkalloon 8.601 timanttia. Kallon – For the Love of God (2003) – valmistuskustannukset olivat 14 miljoonaa puntaa, ja pyyntihinta oli 50 miljoonaa. Jotkut tahot väittävät, että kalloa ei todellisuudessa saatu myydyksi, Hirstin puheiden mukaan hinta saatiin sijoittajaporukalta – johon Hirst itsekin kuului.
Vuonna 2008 Hirst järjesti teoksistaan performanssin kaltaisesti, kuin näyttelynä (Beautiful Inside My Head Forever) Sothebyn huutokauppahuoneella kahden päivän huutokaupan. 218 teosta myytiin 111 miljoonalla punnalla. Yksittäisen taiteilijan teoksia ei ole koskaan huutokaupattu tällaisella menestyksellä.

For the Love of God, 2007. 
  
Hirst on 1990-luvulta alkaen ollut shokeeraava taiteilija, jonka teot ja puheet ovat ärsyttäneet. Mielipiteet kollegoiden ja kriitikoiden keskuudessa jakaantuvat vahvasti kahtia. Jotkut pitävät Hirstiä vain markkinapellenä, jotkut vakavasti otettavana taiteilijana.

”Muista kuolevaisuutesi”

Katsojaa saattaa auttaa, jos sijoittaa Hirstiä taidehistorian perinteeseen. Yksi taiteen ikiaikaisista teemoista on ollut memento mori (lat. ”muista kuolevaisuutesi”). Varsinkin kristillissävyisessä taiteessa on olut usein tapana muistuttaa erilaisin symbolisin tavoin ihmisen kuolevaisuudesta, elämän väliaikaisuudesta.
Tällaista taustaa vasten Hirstin tuotanto alkaakin yllättäen vaikuttaa aika syvälliseltä. Hänen keskeinen teemansa on alusta alkaen ollut tavalla tai toisella kuolema ja sen esittäminen esimerkiksi lääketieteellisessä perinteessä. 

The Physical Impossibility of Death in the Mind of Someone Living, 1991.

Hirstin työskentely ja tapa laitaa asioita vitriineihin juontaa epäilemättä juurensa ns. kuriositeettikabineteista (saks. Wunderkammer), joihin renessanssiaikana esimerkiksi hovit alkoivat koota erilaisia kummallisuuksia: kutistettuja päitä, turkkilaisia aseita, kaksipäisiä vasikoita, etnisiä tavaroita, outoja luonnonnäytteitä – vähän mitä tahansa tavallisesta poikkeavaa.
Hirstin voi myös täysin luontevasti liittää minimalismin perinteeseen. Hänen lakoniset tapansa esittää esimerkiksi sarjallisesti lääkepakkauksia vitriineissä ei tavallaan esitä mitään muuta kuin lääkepakkauksia vitriineissä. Mutta voi sille alkaa kehittää yhteiskunnallista sisältöäkin. Tämäkö on nykyihmisen kuva? Ja yhtäkkiä teokset ovatkin kuin rankkaa realismia: tällainen on nykyihminen, kohdusta hautaan.
Hirstin näyttely on lopulta totaalisen vastustamaton. Jälki on kauttaaltaan taidokasta, ja kun rahaa piisaa, toteutuksesta ei ole tarvinnut tinkiä. Se on kuin nykytaiteen kuriositeettikabinetti parhaimmillaan – jäsenneltynä tieteen, taiteen ja uskonnon kolminaisuudella. 
Mutta saa siitä ärsyyntyäkin.

Julkaistua 285 & 286 & Luettua 109: "Enemmän kuin 15 minuuttia" & Taide minän ja maailman ykseytenä

Eilen tuli postiluukusta tuorein Taide (2/12), jossa oli kaksi kritiikkiäni – toinen näyttelystä ja toinen kirjasta. Sanottakoon vielä Deweyn kirjasta, että mitään niin taiteen tarkastelun kannalta tärkeää en olekaan vähään aikaan lukenut.
Tässä jutut:

”Enemmän kuin 15 minuuttia”

Outi Ikkala & Seppo Kärkkäinen: Taiteilija ja hänen miehensä
Järvenpään taidemuseo 9.2.–27.5.

Tuntuu vahvasti siltä, että taiteemme lähihistoria ja erityisesti 1960–70-luvut luku alkavat olla taas varsin kiinnostavaa aikaa. Moni taiteilijasukupolvi on ehtinyt kasvaa jo ilman erityisiä oppiriitoja, eikä nykytaitelijoiden tarvitse enää tuntea mitään isänmurha-ajatuksia modernismia kohtaan.
Toisin oli vielä 1980-luvulla, jolloin lähihistoriaan suhtautuminen oli monin tavoin tulehtunutta. Kun esimerkiksi Suomen Taideakatemia järjesti vuonna 1980 kiertonäyttelyn Kokeileva 60-luku, ei siinä noteerattu oikeastaan lainkaan Vapaan Taidekoulun piirissä syntynyttä konstruktivistista Ryhmä 4:ää, jonka vaikutus aikansa taide-elämään oli kuitenkin varsin merkittävä. Tämän tosin huomasi jo silloin Taide-lehteen (4/80) kirjoittanut Paul Osipow, joka totesi ryhmästä: ”Tuolloin, nk. informalismin ollessa lähes kaikennielevänä voimana, edusti Ryhmä Neljä ainoaa varteenotettavaa vaihtoehtoa nuoren polven keskuudessa ja sillä oli tärkeä vaikutus kehittymiseemme.” Osipow myös ennusti aivan oikein, että Kokeileva 60-luku -näyttelyn luettelo tulisi muokkaamaan kaanonin syntyä ja siten jättämään Ryhmä 4:n melko tarkkaan ulos taidehistoriasta. Ja juuri näin kävi.
Lyhyenä kertauksena: Sam Vannin (1908–1992) oppilaiden muodostama Ryhmä 4 esiintyi ensimmäistä kertaa vuonna 1959 Taidesalongissa, jolloin kokoonpanoon kuuluivat Tor Arne (s. 1934), Erkki Hienonen (s. 1933), Kauko Hämäläinen (1928–1986) ja Seppo Kärkkäinen (s. 1935). Myöhemmin joukkoon liittyivät Tapani Tamminen (s. 1937), Sakari Alanen (s. 1940) Outi Ikkala (1935–2011) ja Tuomo Latvala (s. 1926). Kun ryhmä esiintyi viimeistä kertaa yhdessä Kluuvin galleriassa vuonna 1969, oli joukon koko siis kahdeksan.

Seppo Kärkkäinen: Maalaus, 1972.

On tietenkin liian suppea määrittää kahta pitkän uran tehnyttä taitelijaa pelkästään 1960-luvun taide-elämän kautta, mutta taiteilijapariskunta Ikkala & Kärkkäisen ura on seurannut johdonmukaisesti Ryhmä 4:n konstruktivistista henkeä ja myös sitä ankaraa vakavuutta, jota ryhmä manifestoi viimeisessä esiintymisessään: ”Syy yhteisesiintymiseen oli yhteinen usko puhtaan kuvakielen olemassaoloon ja sen mahdollisuuksiin toimia ilmaisukeinona ajassamme. Epämääräisessä ja opportunistisessa kulttuuripiirissämme jatkamme työskentelyä tietäen, että tulee aika ja on jo, jolloin selviää: Että taiteen keinot ovat toiset kuin sirkuksen. Että kuvataiteen ei tule ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin. Että taideteoksen on kestettävä enemmän kuin 15 minuuttia. Että kuvan on puhuttava itse ilman kvasifilosofiaa, koodeja ja kehyskertomuksia. Että taide on perusolemukseltaan konstruktiivista. Että kuvallinen kieli on yleispätevää, yli ajan, kulttuurin ja paikan. Että taiteen tärkein tehtävä on tehdä meidät onnellisiksi ja että se sisällöstään riippumatta sisäisesti vapauttaa meidät.”
Järvenpään taidemuseo kunnioittaa pitkään Järvenpäässä vaikuttanutta taiteilijapariskuntaa komealla yhteisnäyttelyllä, joka on samalla Outi Ikkalan muistonäyttely.
Ikkalalla onkin näyttelyssä selkeä päärooli, mutta molemmilta taiteilijoilta on koottu edustava retrospektiivinen otos, jonka avulla on hyvä tutkailla heidän konstruktivisminsa kestävyyttä. Ja kyllä se kestääkin paljon, paljon enemmän kuin nuo mainitut viisitoista minuuttia.
Toki ajan kevyt patina tuo teoksiin kevyttä taidehistoriallista häivähdystä, mutta sekin on lähinnä lempeän nostalgista, sillä mitään tunnetta siitä, että joistain teemoista olisi ajanut aika jotenkin peruuttamattomasti ohi, ei synny lainkaan.
Mukana on molemmilta taiteilijoilta kuitenkin myös erilaisia kokeiluja, jotka kertovat siitä, että taiteilijan itsekin on täytynyt toisinaan epäillä ja testata perusajatustensa kantavuutta. Viivoitin vaihtuu välillä siihen harmaaseen alueeseen, jossa kuvapinnan värien välimaasto on parhaimmillaan kuin päivätietoisuuden ja unen logiikan vuoropuhelua – näinkin voi abstrakti ja konstruktivistinen teos vaikuttaa. Kärkkäisen kokeilut muistuttavat toisinaan Tor Arnen tuotantoa – ja molemmat toisinaan tietyllä tavalla niitä draamoja, joita esimerkiksi Mark Rothkon (1903–1970) tuotannossa oli.

Outi Ikkala: Risteystasot, 1968.
  
Ikkalaa ja joitain hänen keskeisiä teoksiaan – joita olen ennen nähnyt lähinnä vain valokuvina – katsellessani tuli vääjäämättä mieleen, että tässä taiteilijassa on selvästi aineksia jopa suureksi suomalaiseksi klassikoksi. Jäin vain kaipaamaan hänen veistoksellisia kokeilujaan, niitä teollisesti ja sarjana – toki vain valitettavasti teoriassa – valmistettavia multippeleita, joita hän teki Suomen Taideakatemian mittavaan Multippeli-näyttelyyn vuonna 1972.
Ainakin sen tämä näyttely vahvisti, että Ryhmä 4 oli oikeassa todetessaan taiteen olevan yleispätevää yli ajan. Vaikka lähestynkin näyttelyä nyt historiallisesti, toi katsomiskokemus mieleeni filosofi John Deweyn sanat ”menneisyydestä voimavarana, johon luottaen voidaan siirtyä eteenpäin”. Näin Dewey toista filosofia siteeraten: ”Jokainen elävä kokemus on velkaa rikkaudestaan sille, mitä Santayana on sattuvasti kutsunut ’vaimentuneiksi jälkiheijastuksiksi’.”

***

Taide minän ja maailman ykseytenä


John Dewey: Taide kokemuksena. Suom. Antti Immonen & Jarkko S. Tuusvuori. niin & näin 2010.

Yhdysvaltalainen filosofi ja psykologi John Dewey (1859–1952) on yksi merkittävistä pragmatismin edustajista – Charles Sanders Peircen (1839–1914) ja William Jamesin (1842–1910) ohella. Pragmatismihan tiivistetään usein banaalisti maksiimiin: ”Se mikä toimii, on totta.” Hedelmällisempää olisi ottaa lähtökohdaksi pragmatismin suhde käytäntöön, käytännön ensisijaisuus, missä lähtökohtana on aina ihmisen suhde ympäristöönsä – ja muun muassa myös sitä muokanneeseen menneisyyteen. Dewey itse huomautti, että kyse ei ole käytännön ja teorian vastakkaisuudesta. Hänen mukaansa tavoite ei ollut ”älyn käytännöllistäminen vaan käytännön älyllistäminen”.
Erillistä eristettävää kokemusta ei – ei siis esteettistäkään – Deweyn mukaan ole: ”Kaiken kokemuksen lähde on kuitenkin eliön vuorovaikutus ympäristönsä kanssa, joko suora tai epäsuora, ja kokemuksesta juontuvat ne tarkistukset, vastarinnat, edistämiset ja tasapainotukset, joista koostuu muoto, kun ne kohtaavat oikealla tavalla organismin energiat.”
Kokemus ei siis esiinny pelkästään mielen tai tietoisuuden sisällä. Dewey korostaa sitä, että minän ja maailman välillä on ”luontainen yhteys altistumisen ja tekemisen vastavuoroisuudessa”. Tässä vastavuoroisuudessa taidekin tapahtuu. Tähän kokonaisvaltaiseen näkemykseen liittyy myös Deweyn psykologinen ajattelu: ”Mitkään luontaiset seikat eivät erota toisistaan ihmisluonteen älyllistä puolta aistivasta, tuntevaa ideallisesta tai kuvittelevaa käytännöllisestä.” Toki yksilöt tai yksilöluokat suuntautuvat eri tavoin, mutta kokemuksen eväät ovat kuitenkin kaikille samat. Dewey näkeekin yhdeksi taiteen tehtävistä keinotekoisten luokitteluiden ylittämisen: ”Mutta juuri samalla tavalla kuin taiteen tehtävä on yhdistää opitut jaottelut ylittämällä koetun maailman alla piilevät yhteiset tekijät ja kehittää yksilöyttä kyvyksi nähdä ja ilmaista näitä tekijöitä, niin sen tehtävä on yksilössä lepuuttaa eroja, poistaa eristymistä ja eripuraa olemuksemme osatekijöiden keskuudessa ja rikastaa persoonallisuuttamme hyödyntämällä noiden osatekijöiden joukossa esiintyviä vastakkaisuuksia.”
Ihminen ja luonto ovat yhtä, ja yhtä on ihminen myös muiden ihmisten kanssa. Tähän yhteyteen asettuu myös taide: ”Tiedetään hyvin, että taide liittää lujasti yhteen ihmisen ja luonnon. Taide saa myös ihmiset tietoisiksi keskinäisestä alkuperän ja kohtalonyhteydestään.”
Pragmatistit olivat empiristejä. Näin Wikipediassa: ”Meidän tulisi pyrkiä selittämään kaikki, minkä saamme kokemuksen kautta, mukaan lukien asioiden väliset yhteydet ja merkitys, sen sijaan että selittäisimme ne pois ja asettaisimme aistitiedon lopulliseksi todellisuudeksi.”
Kokemus pitää sisällään menneen ja myös siemenen tulevaan. Ajan ulottuvuus esteettisessä kokemuksessa onkin tärkeä: ”Taideteoksen arvostamisessa ei kuitenkaan ole mitään takarajaa. Se vain jatkuu, minkä vuoksi se onkin yhtä paljon välineellistä kuin lopullista.”
Esteettinen ei siis Deweyn mukaan ole objektissa tai sen ominaisuuksissa. Kyse on tekijän ja kokijan suhteesta ilmaisevaan ainekseen. Mukana on myös aina mennyt ja tuleva. Deweyn mukaan: ”Lyhyesti sanoen esteettinen toistuminen on elintärkeä, fysiologista, funktionaalista. Uusiintuvia eivät ole niinkään osatekijät kuin suhteet, jotka toistuvat erilaisissa yhteyksissä ja erilaisin seurauksin, niin että jokainen toistuma on sekä uutuus että muistuma. Tyydyttäessään jotakin virittynyttä odotusta se myös perustaa jonkin uuden kaipauksen, herättää uutta uteliaisuutta ja vakiinnuttaa muuttuneen jännityksen.”
Oma kiinnostuksensa on sillä, miten Dewey käsitteli korkeakulttuurin ja populaarin eroja. Hän nimittäin totesi, että ”kuvataiteissa kaikki rajat olivat pyyhkiytyneet pois 1800-luvun loppuun mennessä”. Tällä hän toki tarkoittaa sitä, että kaikki aiheet olivat sallittuja, mutta oli hänellä selvästikin syvempiäkin ja edelleen täysin kurantteja ajatuksia: ”Luovan mielen luonteeseen kuuluu tavoitella ja ottaa haltuun mitä tahansa sitä hämmentävää ainesta niin, että siitä voidaan puristaa esiin arvoa, josta tulee uuden yksittäisen kokemuksen aines. […] Eräs taiteen tehtävistä onkin heikentää moraalista arkuutta, joka saa mielen sävähtämään tietyistä aineksista ja kieltäytymään päästämästä niitä havaitsevan tietoisuuden kirkkaaseen ja puhdistavaan valoon.” Dewey on itse asiassa aika ankara tässä suhteessa: ”Mikä ikinä kaventaa taiteen käyttöön soveltuvia aineksia, kaikki se haittaa myös yksittäisen taiteilijan taiteellista vilpittömyyttä. Se ei salli hänen elintärkeälle pyyteelleen reilua peliä ja purkautumistietä. Se ohjaa väkisin hänen havaitsemisensa vanhoihin, kuluneisiin uomiin ja leikkaa hänen mielikuvitukseltaan siivet.”
Deweylle esteettinen kokemus on kiihottunutta ja tihentynyttä. Antikantilaisena hän intoutuu jopa seuraavanlaiseen heittoon kontemplaatiosta: ”Kontemplaatio, joka ei ole havainnossa aistiperäisesti esiin tulevaa aineksen kohdistuvan huomion kiihottunut ja tihentynyt muoto, on joutavaa toljotusta.”
Dewey kokee taiteen olevan tietyllä tavalla pidemmällä kuin filosofian: ”Filosofian on sanottu alkaneen ihmettelystä ja päätyneen ymmärrykseen. Taide lähtee ymmärretystä ja pääty ihmettelyyn. Tuossa päätepisteessä inhimillinen panos taiteessa on myös luonnon elvytettyä työtä ihmisessä.”
Deweyn mukaan esteettisessä kokemuksessa aisteja ja järkeä ei siis voi erottaa toisistaan. Onkin hyvä lopettaa hänen humoristiseen tokaisuunsa: ”Näin taide onkin tapa leipoa järjen substanssikakku että myös nauttia sen syömisen aistillisesta mielihyvästä.”
Vaan en kuitenkaan vielä lopeta. On vielä pakko todeta, että Deweyn kirja on kuin loputon joukko pieniä esteettisiä kokemuksia. Miltei joka sivulta herää halu kirjoittaa muistiin aforistinen miete – siksi olen edellä siteerannutkin niin paljon. Deweyn kommentit laukaisevat loputtomasti muistista omia taidekokemuksia ja myös outoja assosiaatioita. Yksi syy tähän on varmaan myös käännöksessä. Immonen ja Tuusvuori ovat paneutuneet tekstin semanttisiin kiemuroihin äärimmäisellä huolella ja kuitenkin samalla muokanneet monet vaikeat käsitteet ja substanssiltaan usein ylen tiineet lauseet ilmeisen ohjelmallisesti varsin kauniiksi, vähän vanhahtavankin tuntuiseksi suomeksi, joka parhaimmillaan on kuin runoa.