Tässä alkaa olla jo päällä kolmen viikon rästit, koska olen vääntänyt kolmea isoa duunia päällekkäin kahdessa kirjastossa materiaalia keräten ja öisin koneeni äärellä naputellen. Yritän ehkä vielä palata kuluneisiin viikkoihin, mutta hyppään tässä jo toissapäivään, jolloin Galleria Ortonissa avattiin Tatjana Bergeltin (s. 1966) näyttely Imaginary Values (3.4.–4.5.):
Kukitettu taiteilija.
Pidin avajaisissa puheen ja tänä aamuna kirjoitin hänestä esittelyn gallerian verkkosivuille:
”Kuinka vähän pitää näyttää…”
Kuvataiteilija Tatjana Bergelt (s. 1966) työskentelee monilla välineillä. Hän maalaa, piirtää ja vedostaa grafiikkaa, mutta hänen arsenaaliinsa kuuluvat myös valokuva ja monipuolinen ajan patinoiman löytömateriaalin käyttäminen sekä toisinaan kolmiulotteinen installointi. Kaikkea tätä fragmentaarista materiaalia hän yhdistelee teoksiinsa, mutta saattaa hän peittääkin, rakentaa kerroksia ja piilottaa. Hän on onkin joskus kysynyt sitä, ”kuinka vähän pitää näyttää näyttääkseen jotain”.
Taustalla suurikokoinen kirjeistä koostuva kollaasi Finnhood (2005).
Yksi selitys fragmentaarisuuteen lienee Bergeltin omassa taustassa. Hänen saksalaisvenäläisjuutalainen taustansa – sekä epäilemättä taideopiskelu DDR:ssä, Tallinnassa ja Pariisin Ecole nationale supérieùre des beaux-artisssa – luo oman, ehkä vähän traumaattisenkin historiantajun sekä kulttuuriperimään ikään kuin sisäänrakennetun sivistysideaalin. Kun nämä yhdistyvät suomalaisen kulttuurin arkeen ja globaaliin nykymaailmaan, on tuloksena näennäisen hauras mutta pohjimmiltaan varsin voimakas syväluotaus ihmisenä olemisen perusulottuvuuksiin. Bergeltin mukaan hänen ainoa keskeinen teemansa onkin ”ihmissuhteen vaikeus ja välttämättömyys”. Ja hetken mietittyään hän lisää vielä ”menetyksen” – kuin muistaen, että elämään liittyy väistämättä myös aina kuolema.
Bergeltin teokset näyttävät varsinkin löytömateriaalin kautta usein varsin esteettisiltä. Kauneuden tavoittelu on kuitenkin Bergeltille vieras ajatus. Hän ei etsi kauneutta sinänsä, ei halua miellyttää vaan kokee esteettisyyden suorastaan vastenmielisenä – hän on jopa todennut ”haluavansa tuhota kauneuden”.
Bergeltin töissä henkiikin usein poliittinen ulottuvuus, joka kertoo maailmasta toisinaan varsin raadollisestikin – oli sitten kyse naisten asemasta tai vieraiden kulttuurien ymmärtämisestä. Kaikki kuitenkin kytkeytyy tavalla toisella ihmisenä olemiseen.
Poliittisuudesta ja poeettisuudesta muodostuukin kiinnostava jännite, jota Bergelt laajentaa vielä kielen avulla – tuoden teoksiinsa kuvan lisäksi uudenlaisia metaforisia ulottuvuuksia. Kielen kautta näköaistin avulla havaittavaan kaksi- tai kolmiulotteiseen esitykseen ja sen tulkintaan liittyy nyt toisenlainen kuva, mielikuva joka liudentaa taideobjektin staattista tapaa olla. Teoksen aika ja tilallisuus saavat uudenlaisia jännitteitä.
Sokeutunut pari, 2012.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti