Eilen kävin Tate Britainissa ja katsoin kaksi näyttelyä kunnolla ja kaksi huonosti (niistä en nyt jaksa kirjoittaa mitään – liika on selvästikin liikaa, vaikka yrittäisi olla ahkera).
Pablo Picasso & Modern British Art (15.2.–15.7.) oli aivan huikea näyttely. Siinä oli käyty läpi Pablo Picasson (1881–1973) vaiheet brittien taidemaailmassa, hänen näyttelynsä, vastaanotto, teoshankinnat ja ennen kaikkea hänen vaikutuksensa ja suhteensa seitsemään merkittävään 1900-luvun brittitaiteilijaan. Kaikkineen mukana oli 60 Picassoa ja 90 brittityötä sekä runsaasti ajan dokumentaarista materiaalia, näyttelyluetteloita ja lehtiä.
Kolme tanssijaa, 1925. Tämän Picasso suostui 1960-luvulla myymään Tatelle.
Kiinnostavinta oli ehdottomasti nähdä hyviä Picassoon liittyviä kokoelmia brittitähdiltä. Tässä Duncan Grantin (1885–1978) Eevan pää (1913):
Erityisen innoissani olin Wyndham Lewisistä (1882–1957), jonka töitä en koskaan ole nähnyt luonnossa mutta jonka kirjoja luin kiinnostuksella jo opiskeluaikoinani. Hän kehitti aikoinaan oman isminsäkin, vortisismin, joka ei kuitenkaan ottanut hirveästi tuulta siipien alle. Tässä Työpaja (n. 1914–15):
Enkä minä Ben Nicholsoniakaan (1894–1982) ole juurikaan ennen nähnyt. Tässä 1932 (Au Chat Botte), 1932:
Henry Moore (1898–1986) oli tietysti tutumpi, mutta oli hienoa nähdä huoneellinen hänen pienempiä Picassoon kantaa ottavia teoksiaan – ja yksi vähän isompi puinen, Reclining Figure (1936):
Myös Francis Baconilta (1909–1992) oli esillä vaikuttava setti – erityisesti tämä Three Studies for Figures at the Base of a Crucifixion (n. 1944):
Samanlaista tematiikkaa oli esillä myös Graham Sutherlandilta (1903–1980), kuten vaikkapa tämä Crucifixion (1946):
Ja sitten oli vielä tietysti David Hockney (s. 1937), jolla oli varsin monipuolinen Picasso-suhde. Tässä hauska kubistinen pastissi Blue Guitar, jonka Hockney teki Polaroid-kuvista vuonna 1982, jolloin hän aloitti tämän Polaroid-vaiheensa:
Tämä oli vain pikku raapaisu, mutta yritän kirjoittaa näyttelystä johonkin, joten palaan varmaankin asiaan. Minulle tuli vähän väliä näyttelyä kierrellessä mieleeni, että olisikohan tämä paras taidehistoriallinen museonäyttely, jonka koskaan olen nähnyt. Voi olla, että innostukseni oli vähän yliampuvaa, mutta nautin aivan suunnattomasti kaikesta: itse taiteesta, informatiivisista saliteksteistä ja osuvista rinnastuksista. Luettelokin näytti illalla selailtuna aivan fantastiselta, joten palaan ainakin siihen sen luettuani. Uskallan joka tapauksessa väittää, että pelkästään tämä näyttely on yhden Lontoon-matkan väärti, jos taidenäyttelyyn haluaa säästöjään uhrata.
***
Tate Britainissa oli myös 500 vuoden migraatioista kertova taidenäyttely Migrations (31.1.–12.8.), johon oli koottu Taten omista kokelmista taidetta aina vanhoista ja vähän tylsistä genreistä nykyaikaiseen dokumentaariseen videotaiteeseen. Näyttely oli kokoelmaluonteestaan johtuen vähän epäilyttävän suppea nykypäästä ja muutenkin vähän takapainotteinen, mutta hyviä teoksia oli paljon. Tässä yksi hauska rinnastus:
James Tissot (1836–1902), Portsmouth Dockyard, n. 1877. Tissot oli ranskalaissyntyinen brittimaalari.
Lubaina Himid (s. 1954), Between the Two My Heart Is Balanced, 1991. Himid on tansanialaisyntyinen taiteilija ja professori.
Nyt en kuitenkaan jaksa kommentoida asiaa tätä enempää, vaan lähden etsimään yhtä hyvää etnistä ruokapaikkaa kuin Chinatownin Beijing Dumpling, jossa söin aivan mainion dim sum + mustekala -aterian:
Ja oli muuten edullinen, vaikka olikin Michelin-suosituksella varustettu paikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti