Julkaistua 284: Loppuunmyty taide

Lontoossa käynti tunki itsensä myös Ilkan kolumniin, jonka kirjoitin eilen ja joka ilmestyi tänään:

Loppuunmyyty taide

Olen juuri viettänyt viisi päivää Lontoossa – lähinnä katsomassa taidetta. Kulttuurishokki oli melkoisen voimakas, mutta se johtui yllättävästä syystä. Kaupunki on täynnä kuvataidetarjontaa, eikä sitä saisi parissakaan viikossa tyhjennettyä, mutta aivan ex tempore -pohjalta ei taidematkaa Lontooseen kannata tehdä. Etukäteissuunnittelu on tarpeen. Suosituimpiin museonäyttelyihin kannattaa tilata liput etukäteen, sillä törmäsin useammassakin näyttelyssä tilanteeseen, jossa ne olivat loppuunmyytyjä – jotkut uutuutensa takia ja jotkut siksi, että näyttely oli loppumassa, ja mattimyöhäisetkin olivat heränneet. Jokaiseen isompaan näyttelyyn kannattaa tilata lippu etukäteen ja kertoa myös haluamansa saapumisaika, jolloin pääsee jonojen ohi. Mutta jos tilaat lipun aamukymmeneksi, on syytä olla ajoissa, koska seuraava kattaus alkaa puoliltapäivin.

 

Lontoossa on toki liki kahdeksan miljoonaa asukasta, ja turistit kansoittavat sen katuja ympäri vuoden, mutta silti hämmästyin nimenomaan kuvataiteen suosiota – konsertit ja teatteriesitykset ovat ymmärrettävästi toisenlaisia luonteeltaan.

Taideammattilaisena minun pitäisi tietysti olla riemuissani siitä, että katsojia riittää. Ilmiölle voi olla kuitenkin toisenlainen, hieman pelottavampi selitys. Taidemuseot panostavat enenevässä määrin näyttelyihin, joilla yritetään paikata kassaa ja rikkoa kävijäennätyksiä. Suurin osa niistä on epäilemättä asiantuntemuksella tehty, mutta näyttelyprosessissa markkinoinnilla ja viestinnällä alkaa kohta olla merkittävämpi rooli kuin itse sisällöllä. Julkisuus ja spektaakkelimaisuus tuottavat myös sosiaalisia paineita. On nähtävä asioita, joita muutkin näkevät, jotta voisi olla mukana keskusteluissa tai ainakin antaa sen vaikutelman, että seuraa aikaansa, on siinä kiinni.

Olen täysin varma siitä, että tavattoman moni matkailija näkee reissuillaan runsaasti taidetta, josta ei todellisuudessa ole pätkääkään kiinnostunut. Suositusta näyttelystä tulee helposti vain kohde, joka ikään kuin suoritetaan pois. Aivan samalla tavalla kuin esimerkiksi Trafalgar Square, jonka miljoonat turistit valokuvaavat vuosittain. Heistä vain häviävän pieni kourallinen tietää, että valtavan pylvään päällä seisovan amiraali Nelsonin patsaan on tehnyt kuvanveistäjä Edward Hodges Baily (1788–1867). Tämä tieto on menettänyt merkityksensä, koska aukeasta on tullut pelkkä spektaakkeli. Suurimmaksi kokemukseksi jää tunnistamisen hetki: ”Tässä sitä nyt sitten ollaan.”

Nelson's Column.
  

Spektaakkelin maailman sosiaaliset ulottuvuudet tuovat mukanaan myös sen, että kukaan ei voi jättäytyä ulkopuoliseksi. Minäkin kuulun nyt viikonlopun jälkeen luokkaan ”ihmiset, jotka ovat jo nähneet spektaakkelimaisimman elävän brittitaiteilijan, megatähti Damien Hirstin ensimmäisen laajan näyttelyn Tate Modern -museossa”. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei se lainkaan hivele itsetuntoani. Ja samalla kuitenkin inhoan itseäni, kun joudun tämän tunnustamaan.

On olemassa vaara, että loppuunmyyty taide myös kuluttaa itsensä loppuun.