Julkaistua 288: Sfinksin loitsusta ei vapaudu koskaan

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi juttuni Leena Luostarisen (s. 1949) näyttelystä. Otskkoni 'Myyttien pysyvyydestä' oli vaihtunut muotoon 'Sfinksin loitsusta ei vapaudu koskaan' – ja oli juttuun lisätty vähän kauppalehtimäinen ingressikin:

Sfinksin loitsusta ei vapaudu koskaan

Leena Luostarisen myytit kestävät aikaa, toisin kuin finanssialan muodikkaat menestyjät

Vaikka maailma muuttuukin monin tavoin ja näennäisesti myös etääntyy monista aikoinaan niin keskeiseksi koetuista asioista, on taide ollut yksi niistä keinoista, joilla ihmisenä olemisen ikiaikaisia ulottuvuuksia, muun muassa arvoja ja probleemeita, ihmiselämän tragedioita ja myös kantavia voimia on pidetty tutkinnan ja tulkinnan kohteina.

Yksi lipunkantajista on kuvataiteemme lähihistoriassa ollut taidemaalari Leena Luostarinen (s. 1949). Hän kuuluu siihen 1980-luvulla pinnalle nousseeseen uusekspressiiviseen maalaripolveen, jonka myötä maalaustaiteemme nousi kukoistukseen – niin hyvässä kuin pahassa. 1980-luvun maalarisankarit näyttivät, että maalaustaiteessa on edelleenkin villiä voimaa. Toisaalta heidän tuotantonsa voidaan yhtä lailla katsoa joutuneen uudenlaiseen tilanteeseen, kun suomalainenkin taide-elämä kytkeytyi lopulta ja peruuttamattomasti kansainväliseen malliin, jossa taideobjekteista tuli myös taloudellisia indikaattoreita. Näyttelyitä myytiin loppuun, ja taiteilijoista tuli ikään osa kurssimuutoksia.

Luostarinen on aina pitänyt kurssinsa. Hänen ekspressiivinen ilmaisunsa on ollut sen verran ajatonta – tai ehkäpä pikemminkin niin syvää historiaa kommentoivaa, ettei se ole ollut juurikaan alttiina ailahteluille. Hänen tematiikkansa ei koskaan ole aikaan sidottua tavalla, joka voisi varsinaisesti vanhentua. Hänen ekspressiivistä ilmaisuaan on aina ryydittänyt romanttinen sivuväre, joka antaa tarttumakohtia katsojille. Eksoottiset teemat – oli sitten kyse egyptiläisistä sfinkseistä tai balilaisesta varjoteatterista – ja välimerellinen valo tekevät hänen maalauksistaan hyviä assosiaatiopintoja monelle katsojalle, monelle elämäntarinalle. Voimme yhdessä miettiä rakkautta, kaipuuta, surua tai mitä tahansa elämässämme edelleenkin vaikuttavan kreikkalaisen draaman perusteemaa.

Memphis III, 2012.

On myös mysteereitä, jotka liittyvät suoremmin taidemaailmaan. Miksi ihmeessä tämä kaikki jaksaa vielä kiinnostaa? Eikö jo pelkästään Picasso tyhjentänyt kaikkea tätä tematiikkaa ja käsitellyt sitä mitä moninaisimmilla tyyleillä? Ilmeisesti ei – hän pikemminkin esitti teesit kuin Luther konsanaan. Niitä on alituiseen tutkittava ja tulkittava ja selitettävä. Ja tulkinnathan vaihtuvat.

Kreikkalaiseksi tulkituissa sfinksimytologioissa sfinksi kysyi sankareilta vastauksia. Jos joku tiesi oikean vastauksen, kaikki vapautuivat loitsusta.

Ja kaikkihan me tiedämme, että emme me niistä koskaan vapaudu. Yksi taiteilijoiden tehtävistä on muistuttaa tästä.