Näyttelykuvia 619 & Luettua 105: Arabian 9. kerros

Eihän tästä taas tule mitään. Rästejä vain kertyy. Palaan toissaviikon torstaihin, jolloin kävin pitämässä avajaispuheen Arabian Galleriassa, jossa esiintyi Arabian taideosasto 80-vuotisjuhlanäyttelyllään Arabian 9. kerros (9.3.–27.5.). Ihmisiä oli runsaasti ja tunnelma hieno. Yritin puheessani taas hahmotella "puhtaamman" taiteen ja keramiikkataiteen ongelmallista rajanvetoa. Mutta ennen kaikkea korostin sitä, että tällainen tehtaan yhteydessä tapahtuva taidetoiminta on sekä nykyään aika harvinaista että äärettömän tärkeää ja sitä että monista erilaisista taiteilijoista koostuvassa ryhmässä toimiminen on innovaatioiden kannalta ensisijaista. 
Näyttely oli monipuolinen ja kiinnostava, ja oli myös hauska nähdä grand old lady Heljä Liukko-Sundströmiltä (s. 1938) vanhempiakin töitä – tässä esimerkiksi Ateneumin 1970-luvun multippelinäyttelystä tuttu jalkapari:

Ja sitä "puhtaampaa" päätä edusti puolestaan kuvanveistäjä Kim Simonsson (s. 1974), taideosaston tuoreimpia tulokkaita:

Jouduin taas itsekin kovasti miettimään omia rajoitteitani. Syyllistyn nimittäin aika usein keramiikkataiteen sijoittamiseen jonnekin sinne keskeisten intressieni ulkopuolelle, vaikka olenkin aina ollut kiinnostunut niistä tavoista, joilla taide kurottautuu valkoisen kuution ulkopuolelle. Tätä siis tuli taas pohdiskeltua – varsinkin kun näyttely oli oikein kiinnostava.

Kotoinen oloni kuitenkin oli, sillä prosessin aikana sain selville, että Arabialla posliinimaalarina – sekä sarjatuotantoa että uniikkimaalausta – toiminut isotätini Vilma on ilmeisesti aikoinaan 1940-luvulla ollut yhden taideosaston klassikon, kuvanveistäjä ja keramiikkataiteilija Michael Schilkinin (1900–1962) salarakas – yksi monista, sillä Schilkin oli kuulemma aikamoinen hurmuri.

***

Ja illalla tuli sitten vielä luettua juhlien kunniaksi ilmestynyt kirja: 

Raija Forsström: Arabian 9. kerros. Taideosasto ja sen taiteilijat. Kirjapaja 2012.

Raija Forsström esittelee kirjassaan taideosaston historian ja on haastatellut kaikki nykyiset taiteilijat – kaikkineen kahdeksan. Lisäksi kirjassa kirjassa on Harri Kalhan tulevaisuuteen luotaava lyhyt lopetusessee.
Kirja on tuhti paketti sille, joka haluaa ymmärtää keramiikkataidetta ja myös sen suhdetta teolliseen tuotantoon. Hieman kepeä Forsströmin journalistinen tyyli on, mutta juuri sen ansiosta henkilökuvista tulee eläviä. Historiaosuus olisi ehkä kaivannut laajempaa yhteiskunnallista ja ehkä myös teoreettisempaa viitekehystä, mutta hyvä näinkin. Tämän osaston historiaa on ollut syytä tallentaa.

Näyttelykuvia 617 & 618 & Katutaidetta 57: Akatemiasta ja kadulta

Vietin viikonlopun Tallinnassa katsomassa taidetta, mutta palaan siihen vasta, kun olen purkanut vähän rästejä. Palaan siis vielä toissaviikkoon, jolloin keskiviikkona 7.3. kävin kahdessa näyttelyssä.

Korjaamo Galleriassa oli esillä suomalais-pietarilaisen Jan Nevan (s. 1974) maalauksia (2.–25.3.). Pietarissa opiskelleen ja siis klassisen venäläisen koulutuksen saaneen Nevan jälki on komeaa:

Neva on maalannut aiemmin klassisempaa figuuria mutta on nyt mennyt abstraktimpaan suuntaan. Näin hän itse: "Maalaan ihmishahmoja joista on riisuttu pois kaikki kulttuuriset merkit, joista on jäänyt jäljelle vain palanutta, kuivunutta lihaa. Nämä ihmishahmot voivat edustaa mitä vuosituhatta hyvänsä. Ne ovat olentoja heitettynä taivaan ja maan väliin, ne kantavat mukanaan eksistentiaalista tuskaa."

Minua on viime aikoina hieman ärsyttänyt se tapa, jolla Neva on esiintynyt julkisuudessa täynnä hybristä – se miten hän on korostanut sitä, että juuri tällainen klassinen venäläinen maalarikoulutus on sitä ainoaa oikeaa koulutusta ja kuinka esimerkiksi käsitetaiteen tekeminen on helppoa siihen verrattuna. Mutta kai aika tasii. Nuoren miehen täytyy olla täynnä voimantunnetta – tai ainakin joidenkin nuorten miesten. 

Nevan jälki on kuitenkin hienoa ja ekspressivisyydessäänkin harkittua, ja töissä on paljon vääntöä. Hieno näyttely siis.

***

Sitten piipahdin Kuvataideakatemiassa asioilla ja ihmettelin pihalle ilmestynyttä katutaideduunia. En kerinnyt saamaan oikein selvää sen sanomasta ja tekniikasta, mutta hieno se oli. Täytynee vähän tutkia sen taustoja:

Ja sitten oli vuorossa katutaiteesta ponnistavaa ilmaisua galleriassa. Make Your Mark Galleryssä oli Janne Siltasen (s. 1976) näyttely Always the Outsider (2.–31.3.. Tämä Kuvataideakatemiasta valmistunut maalari on löytänyt graffitiherätyksensä 11-vuotiaana koivukyläläisenä poikana, ja jäljet näkyvät. Tässä tekijän omia lähtökohtia: "Inspiraation lähteinä minulla toimii lähes aina uutiset, vääryydet joita kohtaan nykymaailmassa, musiikki, elokuvat, sarjakuvat, katutaide ja kaikki mikä vaan vähänkään säväyttää minua ja minkä tuonti taulun pinnalle on minusta kiinnostavaa."

Vähän hajanaista jälki oli: 

Ainakin minusta tuntuu, että olisi hauska nähdä Siltaselta keskitetympää ilmaisua, jotain teemaa enemmän syvennettynä ja tutkittuna. Mutta kyllä hän kiinnostavia duuneja tekee:

Ps. Vähän myöhemmin. Tulipa tuossa jo alle kommenti, joka kertoi, että Kuvataideakatemian pihalta löytyvän duunin tekijä on Jussi TwoSeven (s. ?), jolla on takanaan jo muutama näyttelykin. Tässä linkki Voiman arvioon toissavuotisesta näyttelystä.

Julkaistua 277 & 278: Rembrandt oli graafikkona vallankumouksellinen kokeilija & Kansankodin ikuinen sunnuntai

Eilisessä Ilkassa ilmestyi peräti kaksi juttuani, jotka olen kirjoittanut jo viikkoja sitten. Kyseessä on kaksi Helsingissä esintyvää vanhaa mestaria: Rembrandt (1606–1669) Sinebrychoffin taidemuseossa (2.2.–29.4.) ja Carl Larsson (1853–1919) Ateneumin taidemuseossa (10.2.–29.4.) – molemmat kiinnostavia ja tärkeitä näyttelyitä:

Rembrandt oli graafikkona vallankumouksellinen kokeilija

Sinebrychoffin taidemuseossa on esillä ensimmäistä kertaa Venäjän ulkopuolelle matkannut venäläisen varatuomari Dmitri Rovinskin merkittävä kokoelma Rembrandtin grafiikkaa.

Sinebrychoffin taidemuseo on saanut lainaksi pietarilaisesta Eremitaašin taidemuseosta 55 hollantilaisen suuren mestarin Rembrandtin (1606–1669) graafista vedosta varatuomari Dmitri Rovinskin (1824–1895) kokoelmista. Rovinski oli myös tunnettu taidehistorioitsija. Ensimmäisten joukossa hän kiinnitti huomiota venäläisiin gravyyreihin ja varsinkin kansanomaisiin painokuviin (lubok), jota puolestaan vaikuttavat myöhemmin venäläiseen avantgardeen.

Rovinskin kokoelmasta kootun näyttelyn on koonnut Eremitaašin grafiikan osaston johtaja Roman Grigoriev, yksi maailman johtavista Rembrandt-tutkijoista.

Omakuva pukeutuneena pehmeään hattuun ja kirjavaan viittaan, n. 1633–34. 
  

Näyttely on rakennettu suurelta osin Rembrandtin käyttämien teknisten ratkaisujen pohjalle. Näinhän grafiikan kanssa usein toimitaan, mikä pahimmillaan tuottaa vain sen efektin, että teosten taiteellinen sisältö tuppaa jäämään vähemmälle huomiolle. Tässä näyttelyssä toimitaan kuitenkin toisin. Grigoriev pikemminkin osoittaa sen, miten Rembrandtin käyttämät erilaiset tekniset ratkaisut ja innovaatiot auttoivat häntä saamaan aikaan juuri sen toivotun taiteellisen vaikutuksen, joka hänen työtään varsinaisesti innoitti. Usein nämä ratkaisut olivat myös sangen innovatiivisia – jopa niin vallankumouksellisia aikaansa nähden, että Rembrandtia ehdittiin jo 1680-luvulla kutsumaan ”kerettiläiseksi”. Jotkut puhuivat jopa epäonnistumisista. Grigorievin mukaan Rembrandt muutti ”voimakkaaksi taiteenteon välineeksi sen, jota hänen edeltäjänsä pitivät teknisenä puutteena”.

Ammattisalaisuuksia

Rembrandt oli siinä mielessä poikkeuksellinen tekijä, että hänelle ei riittänyt vain kuparilaatan kaivertaminen ja sen luovuttaminen siten vedostajille, jotka pyrkivät mahdollisimman tarkkaan ja uskolliseen jälkeen. Rembrandt piti laatat itsellään, vedosti itse, kokeili erilaisia papereita ja manipuloi laattoja eri tavoin – saattoipa hän palata johonkin teokseen uudestaan vasta vuosien kuluttua ja jatkaa työtä aivan uuteen suuntaan. 

Enkelin ilmestyminen paimenille, 1634. 
  

Rembrandt oli varsin salaileva, ja kerrotaankin, että vedostaessa hän oli täysin yksin eikä antanut muiden – hänellähän oli eri vaiheissa lukuisia oppilaita ja avustajia – nähdä kikkojaan ja kokeilujaan käytännössä. Tämä on yksi syy, miksi osasta Rembrandtin vedoksista käydään edelleenkin jatkuvia kiistoja: mikä työ on valmis ja mikä keskeneräinen ja millä perusteilla?

Grigorievin vastaus tähän ongelmaan on kiehtova: ”Laatta, jota oli käsitelty kuivaneulalla, yksinkertaisesti ’kutsui’ työstämään kuvaa loputtomiin ja itse ’lopullisuuden’ käsite muuttui tarpeettomaksi.

Bisneksestä taiteeksi

Vaikka Rembrandt olikin osaava liikemies – tosin myöhemmällä urallaan hän teki konkurssin – ja nykykielellä ilmaistuna hyvä brändin rakentaja, olivat hänen tavoitteensa taiteellisestikin varsin haasteellisia ja vallankumouksellisia.

Etsaus ei ollut Rembrandtille pelkkä tapa monistaa ja maksimoida yhdestä teoksesta saatavaa voittoa, vaan Grigorievin sanoin ”Rembrandtin käsitys grafiikan statuksesta taiteena piti sisällään siirtymän kohti ajatusta, jonka mukaan ihanteellisessa tapauksessa jokainen vedos olisi itsenäinen taideteos.”

Tässä näyttelyssä onkin itse kunkin mahdollista tutkailla tätä ajatusta, sillä joistain töistä on esillä jopa viisi erilaista vedosta.

Tutkailua kannattaa suorittaa rauhassa ja ajan kanssa. Itse asiassa voisin suositella ottamaan mukaan jopa vähän varustusta: ei ole yhtään liioiteltua tihrustella joitain hienoja yksityiskohtia suurennuslasin kanssa.

Taidegrafiikka ei tunnetusti ole kovin seksikästä tänä spektaakkeleiden aikakautena, mutta hiljentyminen ja tarkkaileva suhtautuminen saattaa hyvinkin palauttaa mieliin sen, mistä taiteessa pohjimmiltaan on kyse. Tämä näyttely tarjoaa siihen oivan tilaisuuden. 

***

Kansankodin ikuinen sunnuntai

Ruotsin ehkä tunnetuin ja rakastetuin taidemaalari Carl Larsson rakensi mallia kansankodin hyvästä elämästä vaikka kärsikin itse toisinaan masennuksesta ja uskonpuutteesta. Onko hänellä nykykatsojalle jotain opetettavaa?

Jos on vähänkään kiinnostunut taiteesta tai ruotsalaisesta kulttuurihistoriasta tai edes rapistuvan pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan henkisistä juurista, on syytä tutustua Carl Larssonin (1853–1919) näyttelyyn. Jos vanhat merkit nimittäin pitävät paikkansa, ei se nyky-yleisön elinaikana ole enää mahdollista.

Carl Larssonin tuotantoa esiteltiin Suomessa edellisen kerran laajasti vuonna 1913, jolloin hänen teoksiaan nähtiin sekä Turussa että Helsingissä. Tosin Tikanojan taidekodissa Vaasassa toteutettiin oma Larsson-näyttely vuonna 2003. Nyt nähtävä Ateneumin näyttely keskittyy nimenomaan Larssonin kotiaiheisiin, mutta mukana on myös paljon hänen vähemmän tunnettuja maalauksiaan Ranskan-vuosilta.

Taidokas akvarellisti

Carl Larssonin oma elämä oli varsinainen tuhkimotarina. Hän syntyi Tukholman slummikorttelissa ja kävi köyhäinkoulua, mutta nuoren lahjakkuuden taidot huomattiin pian, ja niinpä hän aloitti Taideakatemian valmistavalla peruskurssilla jo 13-vuotiaana.

Omakuva uudesa ateljeessa, 1912.
  

Aikansa taiteilijanalkujen tapaan Larsson haki oppia myös Pariisista, ja Ranskassa hän pääsi myös 1880-luvulla ulkoilmamaalauksen pariin. Vuonna 1883 hän sai jo 3. Luokan mitalin Pariisin salongista, ja samana vuonna hän meni myös naimisin Karin Bergöön (1859–1928) kanssa, mikä oli yksi suurimmista hänen elämäänsä vaikuttaneita tapahtumista – ilman vaimoaan hän tuskin olisi tuntemamme Carl Larsson.

Larssonin ranskalaiset maalaukset kertovat hyvin sen, miten taidokas maalari Larssonista kehittyi. Hänen akvarellitekniikkansa oli loistelias, ja vaikkei hänen ulkoilmamaalauksensa vienytkään häntä impressionismin herkkiin suuntiin, oli hänen realistissävyisessä otteessaan kyllin myös vähän mystisempiä kauneusarvoja.

Kodin ääriviivat

Kaikkien tuntema Larsson syntyi kuitenkin vasta 1890-luvulla, jolloin hän ryhtyi tarkkojen ääriviivojen ja heleiden värikenttien kautta hahmottamaan omaa kotielämäänsä. Larssonista ei tullut kansallisromanttisen jykevää jugendtaiteilijaa. Hänen kepeä, valoisa ja iloinen maalausjälkensä loi ihan toisenlaista romantiikkaa, jolla oltiin rakentamassa ruotsalaisen kansankodin hyvän elämän peruspilareita. 

Joulupäivän aamuna, 1894.

Tärkeää osaa näytteli vaimo Karin, joka oli myös saanut taidemaalarin koulutuksen mutta joka ajan sovinistiseen malliin sai antaa tietä miehelleen. Perhe oli monilapsinen, ja Karinilla riitti puuhaa. Onneksi hänellä oli kuitenkin energiaa luoda tavallaan ihan uusi ura, joka on myös löydetty myöhemmin aivan uudella tavalla.

Karin Larsson oli taidokas ja varsin moderni tekstiilitaiteilija ja jopa huonekalusuunnittelija, ja näitä ulottuvuuksia voikin tarkastella myös Larssonin maalausten kautta. Ateneumin näyttelyssä on myös mukana hänen tekstiilejään ja huonekalujakin.

Larssonit levittivät sanomaansa tehokkaasti, muun muassa kirjojen kautta. Ensimmäinen on Larssonin teksteillä varustettu Ett hem (1899). Larssonin kirjoja on suomennettu useita, ja tekipä hän kuvituksen Välskärin kertomuksiinkin.

Ruotsin paras?

Suomessa Larsson vertautuu Martta Wendeliniin ja ehkä Rudolf Koivuunkin, mutta taidehistoriallisesti hänessä on paljon, paljon pidemmälle. Hän kokeili siipiään jopa monumentaalimaalarina, mistä Ateneumin näyttelyssäkin on esimerkkejä, mutta totuuden nimissä on kai todettava, että ei hänen ääriviivapiirustuksillaan oikein hallittu monumentaalista mittakaavaa.

Larsson itse totesi aikoinaan olevansa ”Ruotsin lahjakkain ja paras maalari”, mutta aika tasii. Sen, minkä hän taidehistoriallisessa merkityksessään onkin ehkä hävinnyt, on hän saanut kulttuurihistoriallisella roolillaan paikattua. Ja onneksi mukana oli vaimo, sillä hänen kauttaan Larssonin tuotanto säilyttää kuranttiutensa vieläkin varmemmin.

Mutta mistä saisimme uudet rakennuspuut pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan ja hyvään elämään? Se ei käy aivan selväksi ainakaan yhdestä näyttelyn oheistapahtumasta, valokuvataiteilija Elina Brotheruksen ja kahden psykologin näyttelystä Perhe kuvassa.

Näyttelykuvia 616: Matka Arabiaan

Viime viikon tiistaina kävin yhdessä näyttelyssä: Taidesalongissa oli Matti Kolehmaisen (s. 1952) näyttely Infante (25.2.–14.3.). Tässä itse nimityö vuodelta 2011:

Kolehmainen on taitava lapsikuvaaja, ja hänen taustojensa väripinnat soivat kauniisti. Joistain töissä tulee mieleen ihan vanhojen mestareiden tyyli – vaikkapa Hugo Simberg (1873–1917):

Odottaja, pastelli, 2011.

Näyttely olisi ollut aikamoinen ilmestys, mutta Kolehmaisella oli mukana myös vähän modernimpaa kasvavaa väkeä sähkökitaroineen ja peililaseineen, ja tätä maailmaa hän ei yllättäen tuntunut hallitsevan lainkaan. Meni suorastaan kitschin puolelle. Jos hän olisi pysynyt vain vanhahtavissa ja herkissä lapsikuvissa ilman mitään osoittelevaa rekvisiittaa, olisi kokonaisuus ollut äärimmäisen herkkä ja hienostunut – ja nimenomaan kokonaisuus.

 

***

Sitten tein retken Arabiaan. Arabian taideosaston taiteilijat olivat pyytäneet minua avaamaan myöhemmin viikolla juhlanäyttelynsä. Niinpä lähdin vähän vakoilumatkalle Arabian tehtaiden kuuluisaan 9. kerrokseen. Sain tutustua taiteilijoihinsa heidän työhuoneillaan. Tässä grand old lady Heljä Liukko-Sundström (s. 1938), jonka työhuonetta muuten aikoinaan piti hallussaan Birger Kaipiainen (1915–1988):

Ja tässä taas talon nuorin keramiikkataiteilija, Heini Riitahuhta (s. 1975) omassa työhuoneessaan:

Olipa inspiroivaa olla vähän toisenlaisessa taideympäristössä ja myös aistia paikan hyvää henkeä – sekä toki historian siipien havinaa, siis 80 vuotta luovaa ympäristöä:

Näyttelykuvia 609 & 610 & 611 & 612 & 613 & 614 & 615: En muista pyhittää lepopäivää

Puranpa taas vähän rästejä. Palaan toisssasunnuntaihin, jolloin tein pyhäpäivän kunniaksi kunnon taidekierroksen. Aloitin Helsingin Taidehallista, missä oli viime hetken tilaisuus tutustua Elina Merenmiehen (s. 1967) näyttelyyn Salaista iloa (21.1.–4.3.). 

Precious Stones, 2011.

Merenmiehen näyttely on selvästi ollut yksi alkuvuoden taidetapauksista, ja luulenpa että hänestä on hiljalleen kehittymässä eräänlainen sukupolvensa maalari – niin innostunutta tuntuu vastaanotto olevan. Ja syystäkin. Retrospektiivi oli oikein hieno, vaikka ihan kaikki maalaukset, joita muistan jo 1990-luvulta, eivät aivan täysraikkaina olleet säilyneetkään. Osa runsasdetaljisemmista töistä oli muuttunut ajan saatossa jotenkin liian piperrysmäisiksi, mutta kyllä kokonaisvaikutelma oli voimakas. Merenmies on niin mestarillinen käyttämään sekä taidehistoriallisia viitauksia että omaa fantasiaansa luomaan näitä kummallisia figuureja ja maailmoja, joiden lukeminen ei ole aina niin yksinkertaista mutta joiden lukemisella ei kai aina ole niin väliäkään. Tunnelma kyllä vie mukanaan.

Erikseen on vielä mainittava, että Merenmiehen musteduunit tulevat varmaankin olemaan jonain päivänä klassikoita. On hän taitava.

Le Reniement de St. Pierre, 2009.

***

Taidehallin Studiossa oli Anu Pennasen (s. 1975) näyttely Finnish Pavilions (21.1.–4.3.), polystyreenistä tehtyjen kuviteellisten, kansallista identiteettiä hahmottavien arkkitehtuuripienoismallien installaatio:

Näin tiedotteessa: "Jätemateriaalin käytön ja teoksen muodon lähtökohtana oli kymmenen ikäihmisen kanssa käydyt keskustelut. Niissä kansakunnan rakennusprojekti asettui mittakaavaan suhteessa vaatimattomista lähtökohdista elämänsä rakentaneiden ihmisten elämänodotuksiin, taloudellisiin selviytymistaisteluihin, haaveisiin ja epäonnistumisiin. Nämä henkilökohtaiset keskustelut eivät ole näkyvänä osana lopullista teosta, mutta ne auttoivat taiteilijaa suuresti hänen kriittisen näkökulmansa rakentumisessa."

Itse objektissa oli hauskasti erilaisia modernismin fragmentteja, mutta en minä tuota vanhusten läsnäoloa aistinut millään tavalla. Ettei vain mennyt vähän jeesusteluksi?

***

Sitten tm-galleriaan, missä oli tarjolla Erno Enkenbergin (s. 1975) maalauksia nimellä Operaatio (15.2.–4.3.):

Enkenberg on maalannut uutisia, uutisista tekemiään pienoismalleja. Tiedotteesta: "Operaatio-näyttelyn teokset ovat sen sijaan syntyneet pienoismalleista. Niiden avulla taiteilija on rakentanut väkivaltaisista tapahtumista eräänlaisia arkkityyppejä – jo kliseiseksi muuttuneita murhenäytelmiä, jotka toistuvat puuduttavan samankaltaisina uutisotsikosta toiseen."

Tämä siis lienee koulusurmajuttu:

Barrikadi, 2012.

Maalaukset olivat taidokkaita, mutta näyttelylle ei yhteisestä teemasta huolimatta löytynyt oikein kokonaisilmettä. En myöskään lopulta hiffannut koko jutun kantavaa perusideaa. Teema jäi mielestäni motivoimattoman tuntuiseksi. Mitä Enkenberg halusi teossarjallaan sanoa? Että älkää näyttäkö puuduttavia, arkkityyppisiä uutiskatastrofeja. Jos näin on, onpas karmea asenne maailmaa kohtaan. 

En siis oikein ymmärtänyt.

***

Ja sitten toiseen liiton galleriaan, Suomen taidegraafikoiden  Galleria G:hen, missä oli Kristian Krokforsin (s. 1952) näyttely (15.2.–4.3). Krokfors on pysynyt uskollisena perusteemoilleen: värisommittelu ja rytmi hakevat loputtomia nyanssejaan sekä luonnonmaisemassa että urbaanissa näkymässä.

City Blues, akryyli, 2012.

Osassa maalauksia oli kaareva pinta, mitä en oikein ymmärtänyt, koska se ei mielestäni tunut teoksiin erityistä lisäsyvyyttä. Itse asiassa ryhdyin kerettiläisesti keksimään omaa kokeiluehdotustani: mitäs jo kokeileisitkin rytmitetyä reliefipintaa? 

No leikki sikseen. Mainittakoon, että muutamat näyttelyn etsaukset ja akvatintat olivat aivan erityisen herkkiä. Tuntuu siltä, että Krokforsin kannattaisi mennä vähän enemmän tähänkin suuntaan, sillä väripintojen ja rytmin hallinnan lisäksi hänellä tuntuu olevan hyvä viivakin.

*** 

Ja vielä yksi liittojen galleria, Galleria Sculptor, missä esiintyi Jasmin Anoschkin (s. 1980) näyttelyllään Davidina ja pari kaveria (15.2.–4.3.). Villiä menoa sekä ekspressiivisissä maalauksissa että ITE-vaikutteisissa veistoksissa:

Näin taiteilija itse: "Naputan, koputan, pönks, tönks, valmis." Mitäpä tuohon lisäämään. On se hauskaa, että taidekin on välillä hauskaa. Osa maalauksista oli kyllä mielestäni mennyt vähän tekopirteästi överiksi.

***

Ja sitten osuuskuntien maailmaan, katsastamaan molemmat Galleria Huudot. Viiskulman Huudossa oli Alma Heikkilän (s. 1984) Good Thru (15.2.–4.3.). Tässä itse paikalla ollut taiteilija:

Tämä taisi olla viikon näyttely. Monipuolinen, huolellisesti työstetty, käsitteellisesti kiinnostava ja ehkä vähän humoristinenkin, hyvin ripustettukin. Ja kun taiteilija puhui tiedotteessa käsittämättömiä jostain seminaaripapareista, minä innostuin antamaan kouluarvosanan: 9. Mukanani ollut kuvanveistäjä Heimo Suntio (s. 1955) oli sentään älyllisempi – hän tokaisi nyökäten oppimestarimaisen arvionsa: "Käsitteellisyyden hallinta napakkaa."   

***

Ja sitten vielä Uudenmaankadun Huutoon, missä oli sekä Barcelonasta etä Kuvataideakatemiasta valmistuneen Anna Estarriolan (s. ?) näyttely Goddamn Mind Changer (17.2.–4.3.). Tiedote lupasi monipuolista ja vähän kummallista sisältöä: "Installaatiosarjan avulla käsittelen surkeaa kritiikkiä, liioiteltua kunnianhimoa, sattumanvaraista valaistumista, merkityksettömyyttä, kaiken antamisen ja piilottamisen mekanismeja, sulautumisstrategioita, luonteen tyyneyttä ja läpinäkyvää aivomyrskyä. Näyttely koostuu muun muassa näyttelevistä ja tanssivista esiintyjistä, elektroniikasta ja moottoreista, tekokarvasta, sypresseistä, kankaista, valaisimista, papereista, tyynyistä, salaateista ja puusta."

Ei tuohon paljoa taaskaan voi lisätä. 

  
On se hauskaa, että on sellaistakin taidetta, jota ei ymmärretä puhki minuutissa ja joka herättää katsojassa miellyttävää mutta myös oudon ärsyttävää hämmennystä ja sitä kautta viehtymystä. Ja on vielä hemmetin hyvin toteutettu. Tämä oli juuri sellainen näyttely ja hyvä lopetus tiineelle taidepäivälle.   

Estarriola on myös tanssi-ihmisiä. Tästä linkistä voitte siirtyä toisenlaiseen maailmaan.

Julkaistua 276 & Näyttelykuvia 608 & Luettua 104: "Työni täytyy olla kuin puristettu nyrkki"

Eilen kävin vihdoin Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella katsomassa Erik Enrothin (1917–1975) näyttelyä (11.2.–6.5.). Olen kirjoittanut yhden näyttelyjulkaisun teksteistä ja pidin siellä eilen yleisöluennon, johon osallistui käsittämättömän paljon yleisöä. Ihan parhaassa lyönnissä en ollut, mutta sain varmaan aika hyvin perusteltua sen, että Enrothia ei kannata tarkastella "sosialistisen realismin" edustajana – niin kuin toisinaan tehdään ja niin kuin Juha Drufva taas teki viime viikon Kansan Uutisissa. 

Mutta olipa hieno näyttely! Enroth oli välillä aika epätasainen maalari ja Picasso-vaikutteet ovat väliin myös turhan suoria, mutta se ei näyttelyn kiinnostusta vähennä. Matkustakaa ihmeessä Tampereelle, sillä Enrothia ei taas muutamaan kymmeneen vuoteen nähdä tässä laajuudessa. 

Tässä luettelotekstini:

”Työni täytyy olla kuin puristettu nyrkki” – Erik Enrothin 1940–50-lukujen tuotannon yhteiskunnallisuudesta ja ihmiskuvasta

Erik Enroth oli epäilemättä työläiskuvaaja ja sellaisena myöhemmin tunnettu, mutta oli hän yhtä lailla myös kukkamaalari. Useimmiten ekspressionistiseksi kubistiksi tai kubistiseksi ekspressionistiksi luokitellun Enrothin sijoittaminen taiteemme tyylikartalle ja sen historialliselle janalle onkin ollut hieman hankalaa. Tätä hankaloittaa epäilemättä myös se, että Enroth oli voimakkaine ja brutaaleine töineen melko yksinäinen hahmo hillityn ja harmonisen, väliin miltei aneemisenkin modernismin leimaamassa 1940-luvun lopun ja 1950-luvun alun taidemaailmassamme, jota hän hätkähdytti varsinkin neljällä ensimmäisellä suuremmalla yksityisnäyttelyllään – Galerie Hörhammerissa 1948 ja 1951 sekä Helsingin Taidehallissa 1953 ja 1955.

Proletaarinen tendenssi?

Kirsi Kunnas kirjoitti Taide-lehdessä Enrothin ”proletaariseksi nimitetystä tendenssistä”, joka heikkeni 1950-luvun lopulla. Timo Huuskon mukaan – tosin lähdettä mainitsematta – ”Enroth ei ollut luokkataistelun kannattaja”. Soili Sinisalo puolestaan toteaa punaisia lippuja hulmuavasta Vappuparaatista (1947), että sen ”tapainen luokkakantainen paatos ei Enrothia kuitenkaan jatkossa näytä suuremmin kiinnostaneen”. Perttu Näsänen kokee Enrothin erilaisten tyylivalikoimien – ekspressionismi, kubismi, surrealismi – olleen alisteista hänen ”tietoisesti omaksutulle realistiselle metodilleen”. Satu Heinänen (nyk. Itkonen) oli Näsäsen kanssa samoilla linjoilla, kun hän intoutui lehtikritiikissään nimittämään Enrothin tuotantoa jopa ”suomalaiseksi sosialistiseksi realismiksi”.

Kun olen keskustellut satunnaisesti vanhemman taiteilijapolven kanssa Enrothin poliittisuudesta, on hänet koettu aina jonkinasteiseksi vasemmistolaiseksi, mutta ennen kaikkea kuitenkin nimenomaan maalauksen problematiikasta kiinnostuneeksi taidemaalariksi. Perttu Näsäselle hän oli kuitenkin sanonut pyrkiessään – turhaan – vielä 1970-luvulla Taidemaalariliiton puheenjohtajaksi olleensa aina ”progressiivinen kommunisti”.

Miettiessämme Näsäsen kanssa käsitteen ”progressiivinen kommunisti” tarkempaa merkityssisältöä jäimme melkoisen ymmälle. Näsänen huomautti, että mikään poliittinen järjestöaktiivi Enroth ei kuitenkaan koskaan ollut. Tällaiseen eivät anna myöskään mitään viitettä Enrothin varhaisemmat ja välittömästi sodanjälkeiset vaiheet, joita Timo Vuorikoski on tarkasti kartoittanut.

Reagoiva anarkisti?

Liekö avain Enrothin poliittiseen asemoitumiseen Kirsi Kunnaksen varhaisessa huomiossa, jonka mukaan Enroth on ”reagoiva anarkisti”? Anarkismiin viittaa tavallaan Vuorikoskikin: ”Ja vuosisadan alun ranskalaisten ekspressionistien tavoin Enroth oli valmis uskomaan, että anarkian pohjalta oli versova jotain positiivista.”

Olisi houkuttelevaa pitää Enrothia eräänlaisena intuitiivisena anarkoindividualistina, joka ei samastunut sen paremmin valtaa pitäviin riistäjiin kuin riistettyihin massoihinkaan. Oman sävynsä Enrothin ajatusmaailmaan tuo toki pitkän sodan kokeneen ja rintamalla pikakivääriampujana vakavasti haavoittuneen miehen illuusiottomuus. Sodan aiheuttaman trauman suuruudesta kertoo sekin, että leimaa antavaa Suomen sodanjälkeiselle taiteelle oli taiteelliselta arvoltaan pysyväksi osoittautuneiden sotakuvauksien vähäisyys ja ylipäänsä sota-aiheen suhteellisen pieni osuus 1940-luvun lopun taiteessa. Näin oli myös Enrothin laita: hänen ainoa merkittävämpi sotamaalauksensa Sota (1958) on niin myöhäinen ja epätyypillinen, että sitä voi pitää jo melkein anakronismina Enrothin muuten niin ajassa kiinni olevaan tuotantoon verrattuna.

Ainakin valtaa kohtaan Enroth ilmaisi tunteensa tylysti. Hänen yksi keskeisimmistä 1940-luvun maalauksistaan, Poliitikot (1947–48) ei jätä mitään epäilyksen varaa. Maalauksen ilmeettömät poliitikot lyövät korttia kansojen kohtaloilla. Pitkulaisessa pöydässä on jo ässiä pöytään lyötynä. Lisäksi pöydällä on vallan omena ja ikuisuuden pyramidi. Etualalla on pelin kohteena oleva maapallo kuin Charles Chaplinin Diktaattorissa (1940). Varsinaisesta satiirista ei ehkä kuitenkaan ole kyse, sillä maalauksen värimaailma ja tunnelma ovat hyytävän kalseita. Huumoria maalauksessa ei juurikaan ole. Soili Sinisalon sanoin: ”Ilkeästi vihlaiseva, helakanpunainen viiva jäsentää ja särmittää vihreään ja punaviolettiin keskitettyä värisommittelua. Tunnelmassa on jähmeää ja pelonsekaista odotuksen tuntoa…” 

Poliitikot, 1947–48.

Sinisalo nimittää Poliitikkoja ”tendenssitaiteeksi”. Mutta onko Enrothin tapauksessa kyse varsinaisesti mistään tendenssistä? Oliko hänellä pyrkimystä tai artikuloitua ohjelmaa, jonka mukaan muuttaa maailmaa johonkin suuntaan?

Aivan samaa voi nimittäin kysyä samana vuonna syntyneestä Kulkueesta, joka oli ensimmäistä kertaa esillä Helsingin työväentalolla pidetyssä näyttelyssä, jonka nimi oli Hyvää taidetta koteihin ja kokoussaleihin. Näyttelyn järjestivät Työväen Sivistysliitto, Helsingin Ammatillinen Paikallisjärjestö ja Työväen Ohjelmapalvelu Suomen Taiteilijaseuran tuella. Esityskontekstia ei pidä kuitenkaan tulkita liian poliittisesti, sillä tässä työväestölle näyttelyssä oli mukana laaja rintama etabloituja taiteilijoita, kaikkineen 81.

Kulkue, 1948.

Kylmänsinisessä taustassa kapeana nauhana liikkuva työväenkulkue ei välitä kuvaa erityisestä joukkovoimasta, eivätkä punaiset liput hulmua kovinkaan innostavasti. Miltei staattinen joukko muodostuu hahmottomista olioista, ja teoksen ainoa lämpö välittyy taustalla näkyvän kerrostalon muutamista ikkunoista – ihmisistä jotka ovat jääneet kotiinsa.

Joukkovoiman manifestin sijaan Kulkueen työläiset ovat pikemminkin alistuneen tuntuista kasvotonta massaa – vaikka muutama käsi eleen kaltaisesti pystyssä olisikin.

On syytä muistaa, että sosialismikin tuotti illuusiottomuutta jo paljon ennen Neuvostoliiton syntyä. Varhaiset anarkistitkaan eivät jaksaneet luottaa massojen voimaan. Tulee mieleen Emma Goldmanin sanat vuodelta 1910: ”Kansanjoukon tavoite on aina ollut tehdä elämästä yhdenmukaista, harmaata ja yhtä yksitoikkoista kuin aavikko. Ryhmänä se tuhoaa aina yksilöllisyyden, vapaan aloitteellisuuden ja omintakeisuuden.” Eiköhän Enrothin tendenssikin ollut yhtälailla politiikoista kuin massoistakin vapaan yksilön ”rajoittamaton kehittyminen”, niin kuin Goldman kirjoittaa, vaikka hän ei suoranaisesti anarkistiksi olisi itseään missään julistanutkaan?

”Kuin puristettu nyrkki”

Mutta miten Enroth sitten itse koki tehtävänsä? ”Työni täytyy olla kuin puristettu nyrkki, tiivis ja tehoava”, hän sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa vuonna 1955 (25.1.). Enrothin brutaali nyrkki suuntautui ennen kaikkea porvarillista arvomaailmaa vastaan: Hufvudstadsbladetin haastattelussa vuonna 1953 (19.9.) hän totesi: ”Taiteeni on kovaa, pilkkaa ns. hyvää tapaa vastaan, mutta se on rehellistä. Taiteilija, joka tekee kompromissin sisällään olevien vaatimusten kanssa voi yhtä hyvin lopettaa maalaamisen, hänestä tulee pelkkä keskinkertaisuus. Vain intensiivisesti kokemalla elämän ja tunnustamalla rauhallisen porvarillisen olemassaolon ja taiteen yhdistämisen mahdottomuuden voi luoda jotain suurta.”

Hieman paradoksaalisestikin Enroth kuitenkin eli puolisonsa Sara Hildénin rinnalla kaikki nämä rajut nuoruuden ja ryöppyävän luovuuden vuodet rauhallista – tai toisinaan hieman rauhatontakin, sillä kollegoiden muisteluiden mukaan Enroth oli ”aika villi” ja myös alkoholiin taipuvainen – porvarillista olemassaoloaan vuodesta 1949 vuoteen 1962, jolloin hän muutti Tampereelta takaisin Helsinkiin.

Enroth halusi hätkähdyttää, tyrmätäkin. Hän halusi tehdä sen myös komeasti. Hän maalasi suuria kankaita ja osallistui myös – menestyksekkäästikin – seinämaalauskilpailuihin. Sodanjälkeisessä Suomessa järjestettiinkin usein erilaisia julkisia seinämaalauskilpailuja, mutta kun selailee esimerkiksi Suomen taiteen vuosikirjoja ja vanhoja Taide-lehtiä, näkee nopeasti sen, kuinka aneemisilta ja ikään kuin klassisismilla höystetyltä nationalistispaatokselliselta tietyllä tavalla jopa sosialistista realismia muistuttavalla tyylillä monet kilpailijat olivat matkassa. Enrothin verevä tyyli oli toinen. Hänen yhteydessään on puhuttu meksikolaisten muralistien – Diego Rivera, José Clemente Orozco ja David Alfaro Siqueiros – vaikutuksesta. Nämä mestarit olivatkin todennäköisesti Enrothille tuttuja jo 1950-luvun alkupuolella, jolloin heitä nähtiin muun muassa Tukholmassa vuonna 1952. Myöhemmin Enroth matkusti paikan päälle Meksikoon ja kirjoittikin Riveran ja Siqueirosin tuotannosta Uuden Suomen julkaisemassa matkakirjeessä (12.4.1959). Suurin heistä oli Enrothin mukaan Rivera, jonka freskoissa ”liekehtii hänen monumentaalinen vihansa hallitsevaa rahaa ja espanjalaisia valloittajia kohtaan”. Sinisalon mukaan Enrothissa on ”sukulaisuutta etenkin Orozcoon, jonka maalauksille elämän ruhjovan raakuuden, väkivallan ja julmuuden teemat ovat ominaisia, samoin kuin ilmaisun suurpiirteinen dramaattisuus ja kiihko”.

Työn sankarit?

Enrothin varsinaisilla työläiskuvauksilla oli vahva empiirinen tausta. Hän muutti Tampereelle pysyvästi vuoden 1947 tienoilla ja tutustui tässä tuolloin vielä dynaamisessa teollisuuskaupungissa konepajoihin ja tehtaisiin myös sisältä käsin. Soili Sinisalon mukaan hän esimerkiksi vuonna 1948 teki ”monia väri- ja tussipiirustuksia Tampellan työläisistä ja tehdassaleista, joita hän sitten käytti lähdeaineistona maalauksissaan. Nämä kuvat ovat ilmeeltään varsin asiallisen realistisia.”

Enrothin varsinaisia maalauksia ei kuitenkaan voi nimittää ”asiallisen realistisiksi”. Hänen kirkkaat, selkeät ja kalskahtelevat värinsä eivät kuitenkaan olleet ekspressiivisten ryöppyjen tulosta vaan tarkkaan harkitun ja pitkällisen työprosessin tuloksia – Enroth saattoi maalata joitain maalauksia vuosiakin ja korjailla sekä muutella kompositioita, kuten Sinisalo on huomauttanut. Varsin ekspressiivisenä ei hänen työskentelytapaansa voi siis pitää. Perttu Näsänen päätyi arviossaan Enrothin taiteesta pitämään häntä realistina, joka käytti ekspressionistisia tyylielementtejä. Näsäsen vähän paatoksellisenkin näkemyksen mukaan ”Enroth otti tehtäväkseen näyttää maalauksissaan kansan todellisen elämän, ankaran raskaan työn, teurastamojen veren ja hien, tehtaiden teräksen kirskunnan, yhteiskuntamme todelliset kasvot, jopa asetelmissaankin hän kuvasi kansan ihmisen vaatimattoman aterian.”

Enrothin töissä oli omalla tavallaan realistisinta varsinaisten kuvauskohteiden sijaan pikemminkin ajan hengen tavoittaminen. Hän ei halunnut piirtää tai maalata kuvaa ikään kuin ”kuvittaen” työläistä työnsä ääressä tai myöskään näyttää heroisoiden voimakkaita työn sankareita – niin kuin toisinaan on tulkittu – vaan ennen kaikkea maalata kuvaa työläisestä omassa ajassaan. Sinisalon mukaan tämä olikin Enrothille ”selkeä päämäärä”. ”Hän halusi työskennellä kiinteässä yhteydessä omaan aikaansa, kuvata niitä piirteitä jotka olivat sille ominaisia ja sellaisin keinoin, jotka vastasivat tuota todellisuutta. Ajan ns. henki oli materialistinen ja poliittinen, monien rajoitusten, aineellisten ponnistelujen, epävarmuuden ja jopa uhanalaisen tunnelman täyttämä.”

Samaa ajan henkeä korostaa myös Kirsi Kunnas: ”Koneitten ja kehittyvän koneellistumisen aikakaudella ihmisen tragedia näytellään kehityksen edistymisessä: ihminen on mekanisoinut elämän ja itse joutunut sen ikeeseen.”

Enroth oli epäilemättä herooinen miesten mies. Hän oli esimerkiksi Espanjassa vieraillessaan härkätaistelun ystävä – kuten yksi tärkeimmistä oppimestareistaan, Pablo Picasso, enkä usko, että Ernest Hemingwayn Kuolema iltapäivällä (1932) olisi jäänyt häneltä lukematta. Tämä espanjalaisen draaman lumo näkyy vielä niinkin myöhään, jolloin Enroth maalasi Corridan (1959), oman voimakkaan näkemyksensä espanjalaisesta elämän ja kuoleman taistelusta.

En kuitenkaan olisi taipuvainen ulottamaan herooisuutta liian voimakkaasti Enrothin kuvaamiin aihepiireihin tai liittämään siitä hänen kuvaamiensa työläisten tai itse työnteon ominaispiirteeksi. En siis nimittäisi Enrothia ainakaan ”sosialistiseksi realistiksi”. Enrothin maalauksissa eivät työläiset sen paremmin kuin muutkaan rooliaan suorittavat ihmiset ole sankareita. Tämä koskee yhtä lailla työläisiä kuin urheilijoitakin – pienipäisiä dynaamisia lihaskimppuja maalauksessa Kenttäurheilijat (1947), robottimaista Jääkiekkoilijaa (1951) ja mekaanisia kaukalon vangitsemia Jääkiekkoilijoita (1950) ja itse asiassa samalla tavalla vaikkapa kyynisiä ja kasvottomia valtaapitäviä, kuten Poliitikot (1947) ja Tuomari (1948). 
Enrothin työläiset ovat toki lihaksikkaita ja voimakkaita, mutta herooisia he eivät mielestäni ole. Toisinaan hahmot ovat vereslihaisia kuin teuraseläimet – vaikkapa Lämmittäjät (1948) – ja toisinaan he rinnastuvat konstruktiivisuudessaan koneisiin tai laitteisiin, kuten Hiilisataman (1953) työmies, joka on kuin mekaanisten nostokurkien toisinto. Herooisia yksilöitä he eivät kuitenkaan ole. Yksittäin kuvattu työläinen voi olla jopa vähän tahdottoman tuntuinen kuten Kivenporaaja (1948), jonka tietty aneemisuus ja tahdottomuus viittaavat ehkä pikemminkin kivipölyyn näivettävyyteen kuin työn sankaruuteen.

Kivenporaaja, 1948. 

  

Enrothin suhde työhön olikin mielestäni melko ambivalentti. Siinä on kuitenkin totuttu näkemään paljon sankaruutta kuvaavia elementtejä. Sinisalon mukaan Enroth on esimerkiksi Pajassa (1953) on ”ponnekkaasti tuonut julki sodanjälkeisen ’Sammon taonnan’ huohottavan ankaruuden, kone-Ilmarisen lihaksikkaista orjista puristetun monumentaalisen työsuorituksen”. Ja aivan vastaavasti Kunnas toteaa Pajan olevan ”täynnä mystillistä työn ylistystä” – tosin maalauksessa on hänen mukaansa tämän ominaisuuden lisäksi myös ”persoonattomuuden uhkaa”.

Paja, 1950–53.

”Tragedian ihminen”

Enrothin luoma kuva maailman menosta ihmisten kohtalosta oli melko lohduton, raadollinen ja väliin painajaismainenkin. Hän ei selvästikään ollut täysin rinnoin mukana missään sodanjälkeisessä jälleenrakennusprosessissa. Minun on vaikea uskoa Kunnaksen toteamusta, jonka mukaan ”Enroth haluaa uskoa huomispäivän maailmaan, jota koneet rakentavat ihmisen toverina”. Eikä hän liittynyt työläisrintamaan antamalla oman luovaa panostaan massojen taistelun apuvälineeksi.

Enroth oli epäilemättä individualisti. Mutta kovin onnellinen mies hän ei varmaankaan ollut. Näin voisi ainakin päätellä Muotokuvasta (1949), omakuvasta jossa Enroth Sinisalon sanoin ”on nähnyt oman henkilönsä hyökkäävää tarmoa kipunoivana teräsmiehenä, silmämunat punaisina hehkuen kuin hurjistuneella härällä.” […] ”Hän korostaa minänsä alkukantaista dynaamisuutta, kursailematonta rehellisyyttä ja elämännälkää. Tälle miehelle taide ei ollut toteamista varten, se oli taisteluväline, jolla hän kävi käsiksi ihmiseen, maisemaan, asetelmaan. Hän halusi katsella elämää läheltä, sen arkisuutta, lihallisuutta, hikeä ja työtä, alastonta, hienostelematonta totuutta.”

Mikä oli Enrothin varsinainen ”taistelu”, johon hän välineitään käytti? Olisiko kyseessä lopultakin taistelu itsensä kanssa, oma eksistentiaalinen tuska? Elämän ambivalenssi, jonka ristiaallokoissa porvaristoa hätkähdyttävä tiivis nyrkki ja menestyneen liikenaisen ”kultaisen häkin” asukas kävi omaa taisteluaan.

Aina kun katson Enrothin töitä, mieleeni tulee venäläinen runoilija Vladimir Majakovski. Taiteilijoita – Majakovski oli myös vähän kuvataitelija ja Enroth vähän runoilija (Hornkarlens sånger, 1950) – yhdistää loputon itsetietoisuus ja voiman tunto yhdistyneenä tuskaiseen herkkyyteen. Herooinen paatos sekä oman ilmaisukielen ja välineiden suvereeni hallinta tuottavat häkellyttävän samankaltaisen, toisinaan myös varsin itsetuhoisen ja pessimistisen maailmankuvan, joka kuitenkin on helppo valjastaa massojen käyttöön. Molempien taiteilijoiden vihollinen oli Majakovski-tutkija Bengt Jangfeltin mukaan ”Leegio”, sillä niitä oli monta: ”väkipakko, tekopyhyys, arkipäivän mitättömyys”.

Vaikka Enroth hätkähdyttikin raakuudellaan katsojia, tuli hänestä nopeasti arvostettu, jopa rakastettukin taiteilija. Pohjimmiltaan Enroth oli epäilemättä Majakovskin tavoin ”tragedian ihminen”, millä ilmaisulla venäläinen filosofi Lev Šestov kuvasi Dostojevskiä ja Nietzscheä, ”joiden täytyy kaiken aikaa käydä kahden rintaman sotaa, sekä väkipakkoa vastaan että naapureitaan vastaan, jotka pystyvät sopeutumaan ja siten tietämättään asettuvat ihmiskunnan pahimman vihollisen puolelle.”

Kaiken tuskan ja epätoivon keskellä Enrothin tuotannossakin välähtää kuitenkin välillä usko ihmiseen ja tulevaisuuteen. Kun katson Enrothin jättiläismäistä paatoksellista maalausta Uusi ihminen (1953) tulevat mieleeni Majakovskin säkeet Pilvi housuissa -runoelmasta: 

Ja hän,

vapaa ihminen,

se, josta paasaan –

hän saapuu,

uskokaa minua,

uskokaa!

Vapaan ihmisen voi mielestäni molempien tapauksessa tulkita yhtä hyvin haaveeksi omakuvasta kuin ihmiskunnan tulevaisuudestakin.

Uusi ihminen, 1950–53.

Lähteet

– Enroth, Erik: Hornkarlens sånger. Schildt 1950.

– Goldman, Emma: Anarkismi ja muita esseitä. Savukeidas 2011.

– Heinänen, Satu: Suomen ekspressionismin mestari. – Eteenpäin 4.2.1986.

– Huusko, Timo: Erik Enroth. – Soila Kaipainen (toim.): Purnu-ryhmä. Tampereen taidemuseo 2010. S. 20–25.

– Jangfeldt, Bengt: Panoksena elämä. Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä. WSOY 2008.

– Kunnas, Kirsi: Erik Enroth. – Taide 2/1960. S. 106–111.

– Kunnas, Kirsi: Erik Enroth – eurooppalainen ja suomalainen maalari. – Matti Petäjä & al. (toim.): Tampereen taidetta ja taiteilijoita. Tampereen taiteilijaseura 1961. S. 138–154.

– Majakovski, Vladimir: Pilvi housuissa. Suom. Arvo Turtiainen. Tammi 1959.

– Sinisalo, Soili: Aiheita ja toteutuksia – Erik Enrothin tuotantoa 1940- ja 1950-luvuilta. – Timo Vuorikoski, Marjatta Saari & Ulla Huhtamäki (toim.): Erik Enrothin maalauksia Sara Hildénin säätiön kokoelmista. Suomen taideakatemian näyttely- ja tiedotusosasto 1980. S. 3-9.

– Näsänen, Perttu: Katso Enrothia. – Taide 6/1980. S. 34-37.

– Vuorikoski, Timo: Suosikit. Eräs näkökulma Erik Enrothin ekspressionismiin. – Timo Vuorikoski, Marjatta Saari & Ulla Huhtamäki (toim.): Erik Enrothin maalauksia Sara Hildénin säätiön kokoelmista. Suomen taideakatemian näyttely- ja tiedotusosasto 1980. S. 10-11.

– Vuorikoski, Timo: Erik Enroth 1945–47. – Timo Vuorikoski (toim.): Erik Enroth 1945–1947. Sara Hildénin taidemuseo 1991. S. 6–35.

Haastattelut

– Satunnaisia keskusteluita useamman vanhemman polven taiteilijan kanssa syksyllä 2011.

– Perttu Näsänen, puhelinhaastattelu 20.11.11.

***

Ja luinpa sitten illalla luettelonkin kokonaan läpi:

Päivi Loimaala, Sarianne Soikkonen & Riitta Valorinta (toim.): Erik Enroth. Sara Hildénin säätiön kokoelma – Sara Hildéns stiftelses samling – Sara Hildén Foundation Collection. Sara Hildénin taidemuseo 2012. [Tekstit: Riitta Valorinta, Ulla Vihanta, Otso Kantokorpi, Jyrki Siukonen, Tomi Moisio, Marjatta Saari] 

Tuhti paketti, jossa päävastuun kantaa tyyliikkäästi Ulla Vihanta. Hän sijoittaa Enrothin hyvin Suomen taiteen kartalle. Siukonen käsittelee Enrothin Amerikan-matkan hedelmiä ja Moisio Enrothia runoilijana. Marjatta Saari on koonnut Enrothin elämänvaiheiden faktatiedot. Toki tässäkin kirjassa on toivomisen varaa: olisi siinä esimerkiksi voinut kunnolla käsitellä Hildénin ja Enrothin oikeudenkäynnit, ja olisi siinä voinut vähän enemmän tuoda esiin sitä, mitä Enrothin loppuelämän tuotannolle kävi. Niin, että voimme me hänestä vielä ainakin yhtä kirjaa odottaa. Siihen asti mennään tällä.

Näyttelykuvia 607: Alakulon vallassa

Viime perjantaina kävin yhdessä näyttelyssä. Risto Suomi (s. 1951) avasi näyttelynsä Täydenkuun yöt Galleria Heinossa: (3.–25.3.)

Näin galleristi Rauli Heino tiedotteessa: "Tunnelma maalauksissa on runollinen ja romanttinen, mutta usein surumielinen. Se on odottava, pysähtynyt ja hiljainen – voimakkaasti emotinaalisesti ladattu. Teoksissa tulee esiin taiteilijan mentaalinen mielen- tai sielunmaisema."

Varsin alakuloinenhan tuo Suomen mielenmaisema on yleensä ollut. Melankolialla on ollut pitkä taidehistoriallinen elämä, ja tähän perinteeseen Suomen tuotanto helposti asettuu. 

Vaikka soisinkin Suomelle joskus jotain iloakin, on minun helppo yhtyä Elina Heikan ajatuksiin melankoliasta (Kaltion 2/01 juttu Elina Brotheruksesta (s. 1972)): "Taide tai ainakin vallitseva taidekäsitys ei vapaudu melankoliasta, sillä melankolisen elementin löytäminen on edelleen tärkeä ohjenuora (hyvän) taiteen tunnistamisen prosessissa. Epäilen, että tunnistettavimmillaan "taide" yhä merkitsee surun ja tyhjyyden kokemuksen tekemistä esineeksi."

On se vain raskasta tämä taide.

Melancholy Man, 2011.

Näyttelykuvia 606: Taiteen poliittisuudesta

Palataan vielä viikon päähän. Viime torstaina kävin Amos Andersonin taidemuseossa avajaisissa. Kenen joukoissa seisot? (2.3.–7.5.) pitää sisällään 1960–70 lukujen vasemmistosävyistä poliittista taidetta. Mukana on niin realistista työläiskuvausta kuin vähän julistavampaakin osallistumista. Silloista työläiskuvaaja Kaj Stenvallia (s. 1951) on siteerattu varmaan vähän hymyillenkin: "Tärkeäksi  muodostui kuvata kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsevaa  ristiriitaa työn ja pääoman välillä, taistella työväenluokan rinnalla ja  sen ehdoilla imperialismin vastaisessa rintamassa, rauhan, demokratian  ja sosialismin puolesta."

Vaan onpa todettava, että pääosin näyttely on ihan kurantti ja yllättävän raikaskin. Kyllä esimerkiksi Harro Koskisen (s. 1945) culture jamming on edelleen mallikelpoista (niin kuin muuten Rauni Liukon (s. 1940) edessä näkyvät veistokset edelleen aivan koskettavia):

Ja melko rankoilta Koskisen siniristiliputkin tuntuivat kaikkien vuosien jälkeen:

Avajaisissa puhunut Aulikki Oksanen ja näyttelyn kuraattori Susanna Luojus Harro Koskisen lippukavalkadin edessä keskusteluun uppoutuneena.

Itse asiassa näyttely oli varsin onnistunut, vaikka väliin huomasinkin miettiväni kaikkea sitä, mitä siellä ei ollut ja mitä olisin halunnut nähdä. Kokonaisuus kuitenkin toimi, ja oli myös ihan raikasta valita Kimmo Kaivanto (s. 1932), jota ei kunnon vasemmistopiireissä aikanaan noteerattu, ja vähemmän poliittinen mutta kylläkin varsin yhteiskuntakriittinen Tapio Junnokin (1940–2006) mukaan näyttelyyn niin, ettei tuloksena ollut vain se kaikista kliseisin vaihtoehto. Samalla on tärkeää näyttää mueossa olevan firmojen taidesäätiöiden 1960–80-lukuihin keskittyvän mittavan näyttelyn Muutosten pyörteissä (20.1.2012–4.2.2013) sisältävän vain osan aikansa muutoksen pyörteistä, sillä eiväthän firmat tätä rankinta poliittista taidetta kuitenkaan aikoinaan ostaneet. Kuraattori Luojus on tehnyt hyvää työtä.   

 Kari Jylhä (s. 1939): Tiikerinpennut, sarjasta Yleisdemokraattiset kuvat, sekatekniikka, 1970.

Sen verran olin sitten innostunut, että lähdin vielä jatkoille ravintola Salveen – varsinkin kun oli tilaisuus lyödä kättä vähän kaukaisempien vieraiden kanssa. Oli nimittäin hauska vaihtaa jokunen sana turkulaistenkin kanssa. Heistä oli paikalla Harro Koskisen lisäksi Matti Helenius (s. 1951).

Rivi suomalaista kulttuurihistoriaa: Matti Helenius, Harro Koskinen, Kari Jylhä, Orvokki Autio ja Aulikki Oksanen.