maanantai 23. huhtikuuta 2018

Julkaistua 858 & Virossa 192: 1.264.318

Viime viikon virolaisessa Sirp-lehdessä ilmestyi juttuni Leo Lapinista (s. 1947). Istuimme parin viikon välein kaksi kertaa hänen kotonaan Tallinnassa, joimme viiniä ja söimme kalaa ja puhuimme hänen urastaan ja virolaisesta taide-elämästä. Näin pitkää lehtijuttua – yhdeksän liuskaa – en ole tainnut koskaan aiemmin kirjoittaa.

1.264.318

Olen ollut jo kaksikymmentä vuotta Leo Lapinin ystävä, ja olemme keskustelleet näinä vuosina kaikesta maan ja taivaan välillä. Taiteesta varmaankin eniten, mutta myös monista muista asioista. Hän  on hedonisti, niin kuin kai minäkin, mutta esimerkiksi ruoasta emme ole juurikaan keskustelleet. Kerran muistan, että vertailimme lammaskokemuksiamme, ja olenkin jo vuosia odottanut Lapinin minulle lupaamaa saarenmaalaista lampaanpaistia. Hän kehuskeli olevan Tallinnan paras lampaan paistaja.
Maaliskuussa 2018 söimme kuitenkin hänen kotonaan valkoviinin kanssa kalaa: Lapin oli käynyt kalatorilla ja ostanut ankeriasta, nahkiaisia ja siian mätiä.
En halunnut käydä Lapinin kanssa hänen uraansa läpi – varsinkin koska olin tekemässä haastattelua virolaiseen lehteen, jonka lukijoista varmaankin miltei kaikki tuntevat Lapinin uran tai ainakin siitä syntyneen ja jo kanonisoidun perustarinan pääpiirteissään.
Minua kiinnosti enemmän saada tietoa joistain tietyistä hänen tuotannossaan ristiriitaiseksi kokemistani ulottuvuuksista ja siitä, miten hän itse asemoi itseään eri taiteenlajien välillä ja suhteessa kulloisenkin ajan virolaiseen taide-elämään trendeineen.
Lapin oli hieman väsynyt kaikesta saamastaan huomiosta, jota Kumun mittava retrospektiivi oli tuottanut, ja keskustelumme polveili levottomasti aiheesta toiseen. Minäkin olin istunut edellisenä iltana Wiiraltissa muiden taiteilijaystävieni kanssa enkä tuntenut itseäni lainkaan ammattimaiseksi taidejournalistiksi – saati sitten taidehistorioitsijaksi tai -teoreetikoksi.
Olen aina miettinyt sitä, miksi Lapin valmistui Kunstiinstituutista arkkitehdiksi eikä kuvataiteilijaksi. Olen aina myös miettinyt sitä, onko hänen kehittymisestään rakennettu tai rakentunut looginen ja lineaarinen tarina – Eesti Kunstnikkude Rühm sekä Pavel Kondratjevin (1902–1985) kautta Kazimir Malevitš (1879–1935) ja Pavel Filonov (1883–1941) – liiankin looginen ja yksinkertaistava.

Richard Kaljo (1914–1978) ja varsinkin hänen monet kirjankuvituksensa olivat nuoren Lapinin innoittajia.

Kuvataiteista hän oli kiinnostunut jo nuorena. Hän teki ensimmäiset linoleikkauksensa 13–14-vuotiaana. Yksi esikuvista tuolloin oli – ehkä nykyään tarkastellen yllättäen – Richard Kaljo (1914–1978), jonka kuvitusta hän näki varsinkin kirjoissa. ”Pidän hänestä edelleenkin. Muistan miten ihastuin erääseen hänen Tarton Kivisillasta tekemäänsä puupiirrokseen, jossa oli kuvattuna myös mies ja nainen veneessään. Minä luin sen rakkaustarinana ja ihastelin oikeastaan lähinnä sitä, miten taiteella voi erilaisilla finesseillä tehdä ja kertoa miltei mitä tahansa – vaikka aihe olisi näennäisesti jotain muuta.”
Muistan kuinka Lapin vuosia sitten kertoi minulle, että hän valitsi arkkitehtuurin kuvataiteen sijaan, koska kuvataide oli niin voimakkaasti sidottu sosialistiseen realismiin, mihin hän ei tuntenut mitään kiinnostusta. Saattoi valinnalle olla käytännöllisempiäkin syitä. ”Kun tulin Tallinnaan vuonna 1965 opiskelemaan valitsin arkkitehtuurin veljeni neuvosta. Hänestä oli järkevämpää hankkia kunnollinen ammatti ja sitten vaikka harrastaa taidetta. Siihen olisi aina mahdollisuus.” Kysyin myös muista mahdollisista tarjolla olleista ammateista. ”Olisihan niitä vaihtoehtoja ollut tarjolla. Olisin voinut jäädä trakrotistiksi Räpinaan ja kuolla viinaan 40-vuotiaana. Tai sitten hukkua Peipsijärveen.”
Varsinaisen intohimonsa Lapin jäljittää räätäli-isäänsä ja ompelijaäitiinsä. Eikä liene vaikea sovittaa tätä taustaa arkkitehdin ammattiinkaan. ”Isäni ei ollut niin hyvä räätäli kuin hänen isänsä, joka ei ottanut ihmisistä edes mittoja ennen kuin ryhtyi töihin. Hän osasi tehdä mittoja silmämääräisesti ja korjailla vasta sitten, kun alettiin sovittaa. Oleellista on varmaankin kyky ja tapa ajatella tilassa. Itsekin osallistuin työhön apulaisena jonkin verran, koska se kiinnosti minua. Olen keskustellut tästä asiasta myös suomalaisen arkkitehtikollegani ja ystäväni, Heikkinen–Komonen -arkkitehtitoimiston Mikko Heikkisen kanssa. Hänkin on räätälin poika ja tunnistaa samanlaisen perhetaustasta ponnistavan ajattelun kehittymisen.”

Aleksander Pilar (1912–1989) opetti Lapinille akvarellitekniikkaa. Vallikraavin katu, 1947.

Arkkitehtiopintojensa rinnalla Lapin kehitti itseään koko ajan myös kuvataiteilijana. ”Veljeni esitteli minut naapurissa asuvalle Aleksander Pilarille (1912–1989). Hän oli siihen aikaan varmaan Viron paras akvarellisti. Hän maalasi maisemia, asetelmia ja muotokuvia. Olin Pilarin opissa kolmisen kuukautta. Yhtä tärkeää oli myös tutustua hänen kirjastoonsa. Hänen veljensä asui Saksassa, ja veljensä kautta hän oli hankkinut hyvän kirjaston eurooppalaista taidetta käsittelevää kirjallisuutta. Voisi melkein sanoa, että siitä kirjastosta minun modernistikarriäärini alkoi.”
En muista koskaan nähneeni yhtään Lapinin akvarellia, mutta hän kertoi maalanneensa niitä 1960-luvun puolivälissä satoja. ”Yksi taisi olla näyttelyssäkin – kaupunkinäkymä Tallinnan vanhasta kaupungista. Mutta tuolloin minä annoin kaikki akvarellini lahjoiksi tyttöystävilleni ja muille tytöille.”

Jaan Vahtran (1882–1947) kansi Johannes Barbaruksen (1890–1946) runokokoelmaan Geomeetriline inimene (1924). Minullakin on se kokoelmassani – vuosien etsinnän jälkeen.

Kirjoilla tuntuu olevan Lapinille aivan erityinen merkitys. Niiden kautta hän tutustui Eesti Kunstnikkude Rühmaankin. ”Minä etsin tuolloin antikvariaateista kirjoja ja sain hyllyyni esimerkiksi kaikki Johannes Barbaruksen (1890–1946) kirjat – kuten Jaan Vahtran (1882–1947) vallankumouksellisesti kuvittama Geomeetriline inimene (1924), Märt Laarmanin (1896–1979) toimittama Uue kunsti raamat (1928) ja sellainenkin erikoisuus kuin venäläisen futuristin Nikolai Kulbinin (1868–1917) varhain Albert Kivikasin (1898–1978) viroksi kääntämä Kubism (1920) – kaikki nykyään antikvaarisia harvinaisuuksia.”
Kirjojen jälkeen Lapinin tutustui myös itse taiteilijoihin. ”Tutustuin Arnold Akbergiin (1994–1984) ja Juhan Raudseppiin (1896–1984). Juhan Viiding (1948–1995) vei minut myös Laarmanin luokse. Hän oli aika erakoitunut ja katkera miehitysajasta, eikä halunnut yleensä paljoakaan puhua.”
Valmistuttuaan arkkitehdiksi Lapin joutui Riikaan neuvostoarmeijaan. Siellä hän imi itseensä sikäläistä jugend- ja art deco -arkkitehtuuria. ”Kävin läpi kaikki Riikan jugendtalot. Silloin neuvostoaikana rappukäytäviinkin pääsi yleensä sisään. Mutta lopulta kyllästyin. Ei minulla oikeastaan ollut arkkitehdin identiteettiä. Paitsi että ehkä funkis oli lopulta minun identiteettini.” Arkkitehtuurin ja kuvataiteiden suhteessa Lapinin mielestä tärkeää on varmaan matematiikka. ”Arkkitehtuuri perustuu pitkälti matematiikkaan ja olen aika hyvä matemaatikko, olen kiinnostunut matematiikasta, esimerkiksi shakkipelistä, mikä näkyy myöhemmissä taideteoksissanikin. Minä en tarinoi. Minä katson vain materiaalia ja suhteita.” Havahduin väitteeseen ja totesin Lapinin valehtelevan. ”No ehkä vähän.” Halusin täsmennystä ja Lapin tunnusti olevansa kiinnostunut detaljeistakin ja vielä enemmänkin: ”Periaatteeni on se, että rakennustaide pitää olla detaljeissa. Tähän olen saanut vahvistusta myös arkkitehtiystävältäni Juhani Pallasmaalta, joka on perehdyttänyt minua fenomenologiaan. Arkkitehdin pitää mennä loppuun saakka eikä antaa rakentajien tehdä työpiirustuksia. Esimerkkinä vaikkapa ystäväni Toomas Rein, joka suunnitteli Viljandi tuletõrjedepoon. Kun hän näki, että ikkunanpuitteet oli maalattu väärällä punaisella, hän otti maalipurkin ja meni itse korjaamaan ne oikean värisiksi.”

Myös hienona akvarellistina tunnetun Toomas Reinin (s. 1940) suunnittelema Viljannin paloasema (1972).

Lapin muistuttaa siitä, että vironkielessä niin kun suomessakin, on kaksi sanaa: arkkitehtuuri ja rakennustaide – paino sanalla taide. ”Rakennustaide ja rakentaminen ovat kaksi eri asiaa, molemmat toki tärkeitä. Suhde tilaan on taidetta. Kun teet vain metsään tai pellolle linjan, se on rakennustaidetta. Sen voi piirtää. Piirustukset ovat tärkeitä. Mutta kun näet valokuvia arkkitehtuurista, se ei ole rakennustaidetta. Tässä fenomenologia astuu kuvaan mukaan. Rakennukset on koettava paikan päällä. Muistan kuinka koin ensimmäistä kertaa Gunnar Asplundin (1885–1940) tukholmalaisen metsähautausmaan kappelin (1920) paikan päällä. Liikkuessani näin kuinka rakennuksen pylväiden ja taustalla olevien puiden suhteet muuttuivat. Tunsin soran rapisevan jalkojeni alla. Tuolloin tunteet tulevat esille. Vahva uskoni onkin se, että tilassa pitää olla tunteet mukana. Tätäkin arkkitehtuurin fenomenologia on. Elettyä ja koettua.”
Luulenkin että saan sovitettua osan Lapiniin liittämistäni ristiriitaisuuksista juuri fenomenologian kautta. Ihan Edmund Husserlin (1859–1938) kaltaiseen psykologismin vastustamiseen en haluaisi mennä, mutta uskon, että Lapinin ajattelua selittävänä tekijänä fenomenologiaa kannattaa tarkastella Husserlin tavoin – ainakin osittain – niiden välttämättömien, olemuksellisten rakenteiden kokonaisuutena, joiden kautta todellisuuden mielekäs kokemuksellinen jäsentyminen tulee mahdolliseksi. Tässä valossa arkkitehtuurin ja kuvataiteen suhdekin tule mielekkääksi – pelkän matematiikan sijaan, vaikka Lapin yrittikin ensin vakuuttaa minulle, että juuri matematiikasta tässä suhteessa on kyse.
Kun yritän selittää ajatustani Lapinille ja esittää sitä kysymyksen muodossa, hän ei halua vastata. ”En minä tiedä. Oikeasti en tiedä. Kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten olisin vastannut nopeasti ja itsevarmasti, mutta se olisi ollut jotain pateettista.” Vastaamattomuus liittyi varmaankin buddhalaisuuteen, koska Lapin siteerasi lopulta – ja vähän kysymykseen kyllästyneenäkin – vanhaa buddhalaista viisautta: ”Kun kala ui, ei se tiedä olevansa vedessä.” Kotona yritin palata tähän, mutta en löytänyt sitaattia mistään. Sen sijaan löysin Dōgen Zenjin (1200–1253) ajatuksen: ”Kala ui meressä, ja vaikka se ui miten pitkälle, vesi ei lopu. Lintu lentää taivaalla, ja vaikka se lentää miten pitkälle, ilma ei lopu. Kala ja lintu eivät kuitenkaan ole koskaan menneet pois omasta elementistään.” Luulen, että Lapin yritti pelastautua siteeraamalla väärin.
Laivani oli jo lähdössä, enkä viitsinyt siirtää matkaani, vaikka teki vähän mieli. Annoin olla. Heideggerlaisittain jätin silleen (Gelassenheit), maailma ei ollut hallittavissani vaan se oli jotakin, joka jää hallinnan ja haltuunoton tavoittamattomiin.

***

Keskusteluni Lapinin kanssa jäi kuitenkin vaivaamaan minua, enkä edes kokenut toimineeni toimeksiantoni mukaisesti. Reet Varblane oli halunnut kahden vanhenevan miehen viisasta ja terävääkin keskustelua – eikä ainakaan mitään hagiografista tekstiä Lapinista. Palasin parin viikon kuluttua Lapinin luokse. Tällä kertaa mukanani Jägermeisteria ja olutta.

Olohuoneeni seinällä on useampikin Lapinin työ, tässä Valkoinen ja musta neliö vuodelta 2016.

Halusin tietää myös jotain siitä, miten on yhteen sovitettavissa se, että Lapin on yhtä aikaa itämaisen tyhjyyden tematiikan innoittama ja näyttäytyy samalla kuin mikäkin maallisia iloja ymmärtävä hedonistinen renessanssiruhtinas. Hän itse ei nähnyt tässä mitään ristiriitaa vaan muisteli merkittävän – ehkä merkittävimmän – opettajansa Linnart Mällin (1938–2010) buddhalaista viisautta: ”Jos olet kiinnostunut jostain, haluat jotain, tee sitä niin kauan kun halu menee pois.” Täytyy ehkä muistaa, että Mäll oli samanlainen boheemi kuin Lapinkin – niin tieteellisen tarkka, merkittävä ja vakava kuin hän olikin.
Koen Lapinin tässä suhteessa hyvin ristiriitaisena taiteilijana. Itse hän kielsi kokevansa minkäänlaista ristiriitaa. Tekisi mieleni tarkastella Lapinia hieman ironisesti marxilaisen dialektiikan avulla. Loogiset ristiriidat ovat ehkä lopultakin vain pinnallisia. Jos kehityksen lähde ja liikevoima koostuu nimenomaan kaikille olioille ja prosesseille ominaisesta sisäisestä ristiriitaisuudesta, joka dialektiikassa tuottaa uudenlaista maailmaa, on Lapin ehkä juuri tätä. Ja laajemminkin koko virolaista taide-elämää ajatellen.
Muistan hyvin vielä ajan, jolloin virolainen taide ikään kuin hylkäsi vanhat neoavantgardistinsa, jotka olivat kuitenkin olleet raivaamassa tietä taiteen kehitykselle. Muistan lukeneeni tuolloin esimerkiksi Raul Meeliltä hyvinkin katkeran tuntuisia kannanottoja. Muistan varsin elävästi sen kerran, kun istuin Wiiraltissa erään vaikutusvaltaisen taidetoimijan kanssa kahvilla. Katsoin kelloani ja minulle tuli kiire, koska olin sopinut tapaamisesta Lapinin kanssa. ”Pitääkö teidän aina mennä sen Lapinin luokse?!”, hän tuhahti vähän kiukkuisena.
Nythän kaikki on jo toisin. Kumussa on Meelin lisäksi nähty Tõnis Vintin, ja Jüri Okasin klassikkonäyttelyt, mitä Lapin nyt täydentää. Minulle ehkä vakuuttavin merkki tästä kehityskulusta oli se, kun näin Kiwan tekemiä variaatioita Meelin töistä. Tämä oli minulle kuin virolaisen metamodernismin kulminaatiopiste. On kuin tämän uusvilpittömyyden kautta postmodernismille ominainen ironia olisi kuollut, käynyt tarpeettomaksi – dialektiikkaa kai tämäkin. Siinä missä postmodernin ironia purki merkityksiä, tuhosi ja leikitteli usein pinnallisen tuntuisesti, metamodernismiin tuntuu kuuluvan tietty vilpittömyys, joka antaa tilaa myös nostalgialle ja romanttisuudelle sekä aidolle kiinnostukselle. Olen kokenut saman kehityskulun myös Suomessa.

Olin Leon kanssa Lapissa vuonna 2006 ja sain tallennetua sanaleikin.

Kysyin tietysti Lapinilta, että jäikö häneen jotain katkeruutta siitä vaiheesta, jolloin vanhat sankarit 1990-luvulla tunsivat tulleensa lakaistuksi maton alle. Näin ei onneksi käynyt. Lapinin sanoin: ”Viron taide-elämä ei ole ikinä ollut niin rikas kuin se nyt on. Meillä on kaunis demokraattinen taidemaailma.” Samalla hän huomautti vähän itseironisesti: ”Minua ei tarvitse pelätä enää. Minähän kuolen jo kohta.” Toisaalta hän jatkoi hieman paheksuvasti, että virolaisessa taiteessa ”dekoratiivisuus ja pinnallisuus ovat lisääntyneet valtavasti”. Minua hieman huvitti tämä, koska samaan aikaan dekoratiivisuus ja tietty runsaus ja pinnan korostaminen ovat lisääntyneet myös Lapinin omissa töissä. Toisaalta häntä hieman harmittaakin, että taideihmiset eivät tunnu ottavan hänen tuoreempia töitään vastaan samalla innolla kuin hänen vähäeleisempiä klassikoitaan. Hän selvästikin yrittää vielä vastustaa sitä muottia, mihin hänet on asetettu.
Vastustus näkyy myös siinä, miten Lapin halusi keskustelussamme korostaa luontosuhteen merkitystä, mitä hänen töihinsä on harvoin yhdistetty. Hän korosti kuitenkin nimenomaan havainnon merkitystä rationalistissävyisessä maalaamisessaan: ”Ei saa unohtaa sitä, että olen kotoisin Etelä-Virosta, missä maisema ja värimaailma ovat aivan erilaisia. Minä en koskaan unohda niitä maisemia. Etelä-Viron auringonlaskut ovat voimakkaita… kaikki ne järvet ja maaston voimakkaampi muoto kukkuloineen. On aivan selvä, että esimerkiksi ikätoverillani ja ystävälläni Andres Toltsilla (1949–2014), joka asui Tallinnan esikaupungeissa, oli täysin erilainen värimaailma kuin minulla. Kotiseudullani on selkeästi voimakas merkitys väriajatteluuni. Se kaikki näkyy työssäni tavalla tai toisella ja on myös vaikuttanut kehittelemääni arkkityyppiseen värioppiini, vaikka sen saama muoto liittyisikin selkeästi viivakoodi-maalauksiini. Maalasin minä 1960-luvun lopulla ekspressionistista maisemaakin.”
Lähdin käymään ulkona tupakalla ja Süda tänavalla erään talon rappusilla istuskellen mietiskelin mahdollisia tapoja sijoittaa Lapin ismien joukkoon. Olin aika hämmentynyt, koska olimme myös keskustelleet Lapinin suhteesta surrealismiin, mikä varsinkin kirjallisuuden kautta oli ilmeinen – onhan hän toimittanut Heino Mikiverin (1924–2004) kirjan Miki – Eesti absurdi isa (2001). Sitä kautta päädyimme keskustelemaan myös runoilija Ilmar Laabanista (1921–2000), joka on myös Lapinin suuri rakkaus. Olin ajatellut, että huumori Lapinin töissä selittyisi neuvostoaikojen tuottamasta arjen absurditeetista, mutta Lapin korosti Mikiverin ja Laabanin siteitä ranskalaiseen kulttuuriin ja absurdin tulemiseen osaksi virolaista kulttuuria siis jo paljon aikaisemman historianvaiheen kautta. Epäilemättä neuvostomiehitys toi tähän oman lisänsä, eikä Lapin kieltänyt myöskään esimerkiksi Daniil Harmin (1905–1942) mahdollista merkitystä.
Poltin vielä toisen tupakan ja tein rohkean päätelmän yrittäessäni sijoittaa Lapinia ismien joukkoon. Päädyn siihen, että ehkä Lapin on lopultakin eklektisti, vaikka hän ei ehkä pitäisikään moisesta leimasta. Olen opiskellut yliopistolla sekä humanistisia tieteitä että yhteiskuntatieteitä ja olen oppinut tuolloin melko painokkaasti, että eklektismi ei välttämättä – eikä varsinkaan tieteissä – ole kovin hyvä asia. Eklektikko, joka poimii jotain sieltä ja jotain täältä, ei useinkaan kestä teoreettista tarkastelua. Taiteessa tilanne on tietenkin toinen, koska taiteen vapaus sallii taiteilijalle paljon enemmän. Voi tietenkin olla, että taiteilijan nimittäminen eklektikoksi kieltää samalla taiteilijan omaperäisyyden. Lapinin tapauksessa tällaista vaaraa ei kuitenkaan ole. Hänen monisyinen ja vaikeasti jäljitettävä eklektisminsä on niin rikasta ja jatkuvia dialektisia ristitiiroja tuottavaa, että hän itsekin kykenee ponnistamaan uusille urille ilman vaaraa muuttua anakronismiksi tai itsensä toistajaksi – kunhan hänelle sallitaan se.
Palasin yläkertaan, mutta huomasin, että lopulta olimme jo väsyneet taiteesta puhumiseen. Itse asiassa Lapin sanoi minulle, että kun Kumun näyttely on ohi, hän ei anna elämässään enää yhtään haastattelua. Taustalla televisiosta kuului hiljaisella äänellä klassisen musiikin konsertti, ja siirryimmekin varmaan sen herättämänä puhumaan musiikista. Kerroin vinyyliharrastuksestani – minulla on kokoelmassani melkein kaikki Meloodian julkaisemat vinyylit vuosilta 1954–1991 – ja yhtäkkiä Lapin meni takahuoneeseen. Hän toi minulle lahjaksi The Beatlesin nimettömän tupla-LP:n vuodelta 1968 – ns. Valge albumin. Hän kertoi ostaneensa sen nuorena tuoreeltaan mustasta pörssistä ja maksaneensa siitä tuolloin osapuilleen kuukauden palkan. Levystä julkaistiin aikoinaan kaksi miljoonaa numeroitua kappaletta. Lapinin kappaleen numero on 1.264.318.
Valge albumin kannen suunnitteli brittiläisen pop-taiteen ikoni Richard Hamiltonin (1922–2011), joka oli tullut tunnetuksi runsaselementtisistä kollaaseistaan. Valge albumin kannessa ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin yhtyeen nimi värittömillä kohokirjaimilla ja juokseva sarjanumero mustalla. Kyseessä oli mahdollisesti fluxuslaisen Yoko Onon tuomista vaikutteista, itämaisesta tyhjyyden käsitteestä, minimalismista ja tuolloin nousevasta käsitetaiteesta.

Leo antoi minulle lahjan. The Beatlesin levyn kannen on suunnitellut poptaiteen ikoninen Richard Hamilton (1922–2011) vuonna 1968. 

Vasta laivamatkalla takaisin kotiin ryhdyin miettimään lahjan mahdollisia symbolisia ulottuvuuksia. Hamiltonin tavoin Lapinkin tuli tunnetuksi pop-taiteilijana – viimeistään Soup ’69 -näyttelyn myötä. Myöhemmin hänkin kiinnostui itämaisesta ajattelusta ja minimalismista. Voi olla, että hieman liikuttuneena ylitulkitsen näitä symbolisia ulottuvuuksia, mutta koen lahjan olevan piilotettu vastaus juuri niihin kysymyksiini, joihin vanheneva Lapin on nykyään hyvinkin vastahakoinen vastaamaan.

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Julkaisematta jäänyttä: Eläkeläinen muistelee eli sensuurista ja sen seuraamuksista freelancerille

Nyt kun olen autuaasti taiteilijaeläkkeellä, olen jo kuukauden aikana kerennyt muistelemaan silloin tällöin uraani. Yksi 2010-luvun tärkeimmistä avustajasuhteistani oli Taideyliopiston IssueX-lehti. Minut värvättiin heti ensimmäisestä numerosta syksyllä 2013 mukaan. Kirjoitin lehteen kevääseen 2015 saakka ollen varmaankin sen ahkerin avustaja: jokaisessa numerossa minulta oli vähintään yksi juttu, useamman kerran kaksikin. Se oli aika riemastuttava avustajasuhde, koska Otavamedialle siirtynyt lehti maksoi käsittämättömän hyviä kirjoituspalkkioita. Se taisi itse asiassa olla minulle vuoden 2014 merkittävin palkanmaksajataho.

Nythän lehdessä on jo kaikki muuttunut.

Helmikuussa 2015 Taideyliopisto järjesti 12 h taidemaailmassa -tapahtuman. Minulta tilattiin siitä raportti. Tapahtuman kulisseissa oli lievää tragikomiikkaa, kun OKM:n ylijohtaja Riitta Kaivosoja peruutti viime hetkellä lupaamansa esiintymisen, kun hän oli saanut kuulla, että siellä tultaisiin esittämään kriittisiä kysymyksiä kulttuurivientiin liittyen. Järjestäjät saivat sitten kuitenkin hänet maaniteltua paikalle lupaamalla, että aihetta ei käsitellä. 
Minua sen verran risoi asia, että nostin sen repparissani esille. Tässä tuo kappale: 
”Hyvä esimerkki materiaalin aikajanan hedelmällisyydestä kriittiselle tarkastelulle on vaikkapa se, että osa haastatteluista on tehty ennen vuoden 2008 talouskriisiä, ja verrokkina nykytilanteen tuoreemmissa haastatteluissa asenteet ovat hyvinkin erilaisia. Ennen esimerkiksi puhuttiin maabrändäyksestä ja kulttuurin vientihankkeista – kuten vuoden 2007 videohaastattelussa silloinen johtava virkamies Kimmo Aulake. Nykyään tätä ei ilmeisesti OKM:ssä haluta edes muistella – esimerkiksi ylijohtaja Riitta Kaivosoja kieltäytyi etukäteen vastaamaan kulttuurivientiin liittyviin kysymyksiin vedoten liian lyhyeen valmistautumisaikaan.” 
Tuottajani Otavamediassa, Laura Heikkinen, poisti julkaisusta jutusta tuon kappaleen. Hän lähetti uuden version minulle tarkastettavaksi, mutta en jaksanut nostaa asiasta meteliä – varsinkin kun oli viime hetket painoon menoa ajatellen ja erityisesti varsinkin, kun tarvitsin sen todella ison palkkion (800 euroa – oli ne muuten varsinkin nykyaikaan verrattuna käsittämättömiä palkkioita!) vuokrarästieni takia. 
Sen verran minua otti pannuun, että lähetin lehden päätoimittajalle, Taideyliopiston silloiselle rehtorille Tiina Rosenbergille, jonka kanssa oli vähän tutustunutkin, melko kiukkuisen sähköpostin (valitettavasti en löytänyt sitä enää koneeltani). Rosenberg ei vaivautunut vastaamaan, ja penäsin vielä vastausta uudelleen. Rosenberg pani  asialle lehden toimituspäällikön ja Taideyliopiston viestintäpäällikön Laura Mannisen, joka vastasi muun muassa näin (tämä viesti löytyi vielä koneelta): 
”IssueX ei ole perinteinen sidosryhmälehti, mutta joudumme silti pitämään journalististen periaatteiden lisäksi mielessä myös organisaatioviestinnän näkökulman. Sananvapaus on Taideyliopistossa tietenkin tärkeääkin tärkeämpi arvo. Taiteen vienti on vahvasti esillä samassa lehdessä Merja Puustisen tekstissä, kriittisessä hengessä, joten jutuissa oli myös toistoa. 
Katsoin, että jutussasi OKM:n suhdetta taidevientiin koskeva kohta oli liian spekulatiivinen (”nykyään tätä ei ilmeisesti OKM:ssä haluta edes muistella – esimerkiksi ylijohtaja Riitta Kaivosoja kieltäytyi etukäteen vastaamaan kulttuurivientiin liittyviin kysymyksiin vedoten liian lyhyeen valmistautumisaikaan.”). Jos jutussa esittää tuon kaltaisen väitteen, mielestäni olisi journalistisesti perusteltua tarjota tilaisuus kommenttiin. Koska juttu oli jo myöhässä, meillä ei ollut aikaa lähteä siihen.” 
Mielestäni ala-arvoista journalistista ajattelua. En kuitenkaan viitsinyt enää jatkaa keskustelua. Hetken jopa harkitsin sen julkisuuteen tuomista, mutta kun olin aiemminkin jättänyt Alma Median, Kauppalehden ja Ilkan pienen kohun saattelemana, ajattelin, että saan liian oudon maineen rähinöitsijänä. Sitä paitsi ne tulevat liksatkin tuntuivat freelancerille tärkeältä. 
Vaan toisin kävi. Ei IssueX tilannut minulta enää koskaan yhtään juttua. Minusta tuli yhden kiukkuisen sähköpostin takia ns. hankala ihminen. Freelancerilla ei vakituisessakaan avustajasuhteessa ole minkäänlaista oikeusturvaa. Kukaan ei juridisesti katsoen varmaankaan kohdellut minua väärin. 
Jos ja kun mietitte vakavissanne sitä, mistä itsesensuuri voi mahdollisesti syntyä, muistakaa tämä tarina.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Julkaistua 857 & Virossa 191: Lapin Suomessa / Lapin Soomes

Viime torstaina pidin Kumussa Lapin-seminaarissa puheenvuoron. Lapinin iso retro Tyhjyys ja tila on siellä avoinna vielä 13.5. saakka. Joten nyt on kaikille Viron taidetta harrastaville syy lähteä kevään mittaan retkelle.
Olen rutinoitunut esiintyjä ja olen viimeisen 20 vuoden aikana opettanut, luennoinut, esitelmöinyt ja pitänyt puheita melko paljon. Vaan koskaan en ole jännittänyt niin paljoa kuin torstaina, koska olin päättänyt ensimmäisen kerran elämässäni puhua julkisesti viroksi. Andres Lepp – joka on kääntänyt parikymmentä vuotta sitten muutaman runonikin – käänsi puheeni viroksi. Alla se on suomenkielisen jälkeen, jos joku haluaa opiskella viroa.
Puheenvuoroni ei ole vakavassa taidekontekstissa kovinkaan hyvä. Halusin nimittäin tietoisesti välttää akateemisuutta ja antaa subjektiivisille tuntemuksilleni täysin vapaasti vallan, koska olen ollut Leon ystävä jo parisenkymmentä vuotta. Hänellehän minä siis todellisuudessa puhuin, vaikka kyse olikin yleisötilaisuudesta. Hyvin se lopulta meni, vaikka olinkin vuoroa odottaessani kuin halvaantunut kauhusta. Leokin oli tyytyväinen – näin miten hän eturivissä puhkesi kyyneliin jossain kohdassa. Tämä riittää minulle vallan mainiosti. On siis aika onnellinen olo, vaikka neljä päivää Tallinnassa teki minusta aika raadon. 
Ainoa asia, mikä varsinaisesti meni pieleen, oli se, että unohdin ottaa vanhalta tietokoneeltani mukaan vitsikkään kuvani Leosta Äkäslompolossa vuodelta 2006, jolloin teimme sinne muutaman ystävän kanssa ikimuistoisen retken. Muilla oli tietty powerpinteja, ja minä olin ajatellut pitää tätä taustakuvanani koko esityksen ajan. Kultainen Lapin:


Lapin Suomessa 
(Seminar ”Leonhard Lapin. Kunst, Ahritektuur.Tekst.” – Kumu, Tallinn 15.3.2018.)

Hyvät ystävät,
Alkuun pyydän anteeksi sitä, että aion nyt puhua ensimmäistä kertaa elämässäni julkisesti viroksi. Tilaisuutemme kohteen Leo Lapinin hyvän huumorintajun rohkaisemana uskallan kuitenkin näin tehdä. Pyydän anteeksi myös sitä, että lähestyn aihettani hyvin henkilökohtaisella tasolla. Tähän on kaksi syytä. Ensimmäinen on se, että olen ollut Leon ystävä jo parikymmentä vuotta. Toinen on se, että uskon merkittävän taiteilijan vaikuttavan ympäristöönsä monella muullakin tavalla kuin pelkillä taiteellisilla saavutuksillaan, niillä normaalisti ansioluettelossa listatuilla asioilla. Yritän muisteluillani antaa tästä esimerkin ja nousta siten yleisemmälle tasolle.

***

Aloitan vuodesta 2001. Olin ystäväporukan kanssa seikkailuretkellä Etelä-Virossa. Mukana oli myös Leonhard Lapinin ystäviä: muun muassa kuvanveistäjät Matti Nurminen ja edesmennyt Ukri Merikanto, taidemaalari Olavi Pajulahti sekä taiteenkeräilijä Vexi Salmi. Ajoimme tietä 45 Tartosta Räpinaan, kun yhtäkkiä Moostessa Kaarun kylän kohdalla silmissäni vilahti tienviitta ”Jaan Vahtra sünnikodu mälestuskivi”. Pyysin kuskiamme heti jarruttamaan ja kääntymään takaisin. Lähdimme pikkutielle ja seisoimme hetken kuluttua luonnonkivestä tehdyn muistomerkin kupeella syksyisessä kylmässä väristen ja keskustellen virolaisesta avantgardetaiteesta. Vexi ja minä olimme harrastaneet virolaista taidetta jo pitempään, ja varmaankin meille syntyi jonkinlainen kukonpokamainen kilpalaulanta siitä, kumman onnistuu sivistää kanssamatkustajiamme enemmän. Kerroimme kumppaneille Vahtrasta ja Eesti Kunstnikkude Rühmistä – siitä miten eurooppalainen ja varsinkin venäläinen avantgardetaide rantautui Viroon paljon voimakkaammin ja aiemmin kuin Suomeen. Siinä me seisoimme räntäsateessa melkein keskellä-ei-mitään, virolaisella maaseudulla pellon reunassa ja puhuimme syvällisiä taiteesta – vaikkakin povitaskun Belõi Aist kevensikin viluista tunnelmaa. Juuri tällaiset pienet ja vaatimattomat hetket ovat niitä, jotka jäävät ikuisesti mieleen ja myös vaikuttavat pitkälle myöhempäänkin elämään.

Parhaat virolaiset ystäväni Jüri Ojaver (s. 1955) ja Leo Lapin (s. 1947) pakkasessa matkalla Lapin-seminaariin viime torstaina.

Mutta miksi oikeasti seisoimme siellä? Syyllinen tähän oli Lapin. Olin tutustunut häneen jo muutama vuosi aiemmin ja lukenut pariinkin kertaan hänen suomeksi ilmestyneen kirjansa Pimeydestä valoon – Viron taiteen avantgarde neuvostomiehityksen aikana (Otava 1996). Juuri Lapin johdatteli minua innostumaan virolaisesta taiteesta. Olin jo aiemmin harrastanut eurooppalaista avantgardea, mutta ei minulla ollut mitään tietoa vastaavista virolaisista liikehdinnöistä. Lapinin oppien myötä minulle aukeni hiljalleen aivan uusi maailma, jonka parissa edelleenkin jatkan tutkimusmatkojani. 
Kaarusta jatkoimme matkaa Räpinaan. Olimme matkalla Värskaan, mutta halusimme ensin käydä Räpinassa syömässä, koska tiesimme, että Räpina oli Lapinin synnyinkaupunki. Kiertelimme autollamme ensin kaupunkia ja menimme sitten vaatimattomaan ja edulliseen kellariravintolaan syömään borssikeittoa ja keskustelemaan Lapinista ja kuvittelemaan sitä, miltä Räpina on 1960-luvulla näyttänyt. Tästäkin on minulle sittemmin tullut suorastaan ohjelmallinen seikkailumetodi Virossa. Esimerkiksi Kehran selluloosakaupunki on minulle merkittävä paikka, koska yksi lempilaulajistani, Silvi Vrait, on sieltä kotoisin. Siellä on myös Kehran sovhoosin päärakennus, jonka 1980-luvulla suunnitteli Vilen Künnapu. Tämäkin kytkeytyy taas Lapiniin, sillä olen oppinut, että Künnapu ja Lapin sekä kahdeksan muuta arkkitehtia kuuluivat ns. Tallinna Kooliin. Olen joskus ajatellut tehdä matkaoppaan, joka houkuttelisi ihmisiä Tallinna Koolin julkisen arkkitehtuurin pariin. Ajatukseni on vienyt minut jo retkelle Kihnuun, jossa olen pariinkin kertaan käynyt katsomassa Lapinin ja Toomas Reinin suunnittelemaa Kihnu rahvamajaa – vaikka tiedänkin, että lopputulos ei ihan vastaakaan arkkitehtien suunnitelmia. Ja arvaatte varmaankin, kuka minut Reinille Wiiraltin pöydässä aikoinaan esitteli?
Asiat kytkeytyvät koko ajan oudoilla ja yllättävilläkin tavoilla, syy- ja seuraussuhteet sekoittuvat. Yhteistä tälle prosessille on se, että solmukohdissa vilahtaa usein Lapinin nimi. 

Lapin on nyt Kumussa.

Minulle ”Lapin Soomes” on juuri tätä. Toki se on hänen näyttelyitään Suomessa, hänen jälkensä jättänyt opetustoimintansa Suomessa, hänen hieno ja jättimäinen väriteoreettinen julkinen teoksensa Arkkityyppinen väriteoria (2014) Vantaalla Kivistön rautatieasemalla ja myös hänen työnsä arkkitehtina Suomessa, ja palaankin näihin myöhemmin, mutta ainakin minulle ”Lapin Soomes” on ennen kaikkea se keskeinen hahmo, joka johdatti minut lopullisesti ja ilmeisen pysyvästi virolaisen kulttuurin rakastajaksi. Ja koska olen tätä rakkauttani yrittänyt lukuisilla Virolaista kulttuuria käsittelevillä kirjoituksillani myös jakaa ja koska minulla on lukijoita, kyse ei lopultakaan ole ”Lapinista minussa” vaan aidosti ”Lapinista Suomessa”. Hieman kirjallisuusteoreettisesti voisin todeta, että kirjoittaessani Virosta ”Lapin kirjoittaa minussa” – prosenttimäärää en kylläkään osaa arvioida.
Tämän prosessin yksi kulminaatiopisteitä oli se, kun päätimme rakkaani kanssa vielä vanhoilla päivillämme vuonna 2014 mennä ihan huviksemme naimisiin. Vietimme hääjuhlamme Kurtna Linnukasvatuse Katsejaamissa (1966). Tämäkin oli ainakin osin Lapinin syytä. Olen keskustellut hänen kanssaan paljon virolaisesta arkkitehtuurista sekä lukenut hänen arkkitehtuurihistoriallisia ja -teoreettisia artikkeleitaan. Hänen avullaan olen löytänyt esimerkiksi suuresti ihailemani Valve Pormeisterin, jonka työpöydällä Kurtnan piirustukset syntyivät ja jonka kaikki julkiset rakennukset olen päättänyt bongata. Siksikin oli sangen hienoa, että Lapin piti häissämme meille puheen. 

***

Kuten alussa totesin, näillä henkilökohtaisilla muisteluksilla on pätevät yleisemmät syyt, kun haluamme vakavissamme miettiä Lapinin roolia suomalaisessa kulttuurielämässä. Hänen vaikutuksensa on mittava – ja se perustuu taiteellisen uransa lisäksi varmaankin hänen persoonaansa ja kykyynsä ystävystyä erilaisten ihmisten kanssa. Minä ja Vexi Salmi emme suinkaan ole hänen ainoita suomalaisia ystäviään. Voin vain kuvitella, kuinka paljon hän on vaikuttanut suomalaisen konstruktivismin mestariin, taidemaalari Jorma Hautalaan. He ovat ystäviä jo 1970-luvulta, ja Hautala tuntee varmaan suomalaisista parhaiten virolaisen modernismin vaiheet. Hän on käsittelyt aihetta myös hienostuneissa esseissään – muun muassa tekstissään ’Leonhard Lapin – tilan ja hengen valloittaja’, joka ilmestyi Lapinin näyttelyn yhteydessä Alvar Aalto -museossa Jyväskylässä vuonna 1991.

Lapin on nyt Kumussa.

Tähän listaan voimme lisätä vielä lukuisia merkittäviä suomalaisia arkkitehteja, muun muassa Juhani Pallasmaan, jonka kanssa Lapin on tehnyt pienen kirjankin hiljaisuuden arkkitehtuurista – Architecture de silence (1994), jonka Suomen arkkitehtuurimuseo julkaisi. He pitivät tuolloin yhteisen näyttelyn Suomen Ranskan instituutissa Pariisissa. Lapinin arkkitehtisuhteista kertoo myös sekin, että Teknillinen korkeakoulu (nyk. Aalto-yliopisto) julkaisi Lapinin kirjasen Void And Space vuonna 1995. Lapin oli toiminut edellisen vuoden teknillisen korkeakoulun arkkitehtuuriosaston vierailevana professorina. 
En tunne arkkitehtuuria tarpeeksi hyvin voidakseni kunnolla arvioida Lapinin roolia suomalaisessa arkkitehtuurikeskustelussa, mutta aavistan sen kohtuullisen suureksi. Ei siitä esimerkiksi ole pitkäkään aika, kun istuin suomalaisen arkkitehtuurin grand old manin Markku Komosen kanssa sattumalta baarissa viinilasillisella. Olin juuri kirjoittamassa artikkelia, jossa sivusin taiteilijoiden tekemää arkkitehtuurin värisuunnittelua ja yritin ovelasti johtaa puheen tähän aiheeseen saadakseni kalastettua häneltä hyviä vinkkejä. Eipä aikaakaan, kun huomasin olevamme intensiivisessä keskustelussa, jonka aihe olikin lähinnä vain Lapin – hänenkin vanha ystävänsä.
Kuvataidemaailmassamme tunnen Lapinin roolin kuitenkin hyvin. Voisin hieman kärjistää ja todeta, että jos keskivertoa suomalaista taiteenharrastajaa pyydetään nimeämään joku hänen tietämänsä virolainen taiteilija, ovat kaksi yleisintä vastausta varmaankin Eduard Wiiralt ja Leonhard Lapin. 
Lapin on pitänyt Suomessa lukuisia yksityisnäyttelyitä ja osallistunut moniin yhteisnäyttelyihin. Näyttelyillä on tietenkin oma painoarvonsa ja vaikutushistoriansa. Lapinin ura Suomessa alkoi jo 1980-luvulla hyvissä merkeissä. Hän oli muun muassa 18:n muun virolaistaiteilijan kanssa mukana Porin taidemuseon vuoden 1989 suurnäyttelyssä Struktuuri/metafysiikka – näkökulmia virolaiseen nykytaiteeseen. Juuri tämän näyttelyn muistaa vieläkin moni suomalainen taidekentän toimija – se nimittäin muutti pysyvästi käsityksemme virolaisesta nykytaiteesta. Viimeistään silloin tajusimme sen, että virolaiset taiteilijat eivät ole ajastaan jäljessä olevia ”pikkuveljiämme” vaan elävät samassa taiteen reaaliajassa kuin me – jollei sitten välillä vähän edelläkin. 

Lapin on nyt Kumussa.

Lapinin näyttelyura Suomessa on mittava, enkä ryhdy sitä tässä yksityiskohtaisesti erittelemään. Tähänastisen huipennuksensa se on saanut epäilemättä hänen laajalla retrospektiivisellä näyttelyllään Merkit ja tyhjyys Wäinö Aaltosen museossa Turussa vuonna 2009. Näyttely jatkoi sitten Hämeenlinnan taidemuseoon (2009–10). Juuri Hämeenlinnassa näin Lapinin töitä viimeksi Suomessa – viime kuussa aivan vahingossa, koska menin sinne katsomaan saksalaisen ekspressionismin näyttelyä Vexi Salmen kokoelmasta. Museossa oli myös esillä Salmen mittavasta kokoelmasta koottu näyttely Väri ja muoto. Siellä oli esillä kokonainen huone virolaista taidetta. Mukana tietysti Lapinia, jota Salmella on kokoelmassaan kaikkineen kolmisenkymmentä teosta. Nykyään Salmen kokoelma on testamentattu juuri Hämeenlinnaan, hänen lapsuutensa kaupunkiin, josta näin tullut Suomen merkittävin Lapin-kaupunki. 
Lapinin vaikutus suomalaiseen kuvataidemaailmaan on suuri myös hänen opettajanuransa takia. Hän toimi helsinkiläisen Taidekoulu Maan opettajana vuosina 1992–98 ja myös koulun johtokunnassa vuosina 1993–96.
Iso osa ystävistäni ja tuttavistani on taiteilijoita. Kuulen jatkuvasti muistoja Lapinista opettajana. Kymmenissä ja kymmenissä suomalaisissa nykytaiteilijoissa asuu pieni Lapin. Vaikutteiden eksaktin määrän mittaaminen on luonnollisesti mahdotonta, mutta monissa suomalaisissa taiteellisissa pohdinnoissa vaikuttaa epäilemättä taustalla Lapinin väriteoreettinen ajattelu ja hänen osin buddhalaislähtöinen käsityksensä tyhjyyden merkityksestä. Suoranaisia epigoneja hän ei ole varmaankaan – eikä onneksi – saanut, mutta monta vieläkin pohdinnassa olevaa kysymystä hän on selvästikin herättänyt.

***

Minusta tuli taidekriitikon ja kuraattorin lisäksi myös Virossa seikkaileva matkakirjailija – osin varmaankin juuri Lapinin ansiosta. Olen tehnyt tätä nyt kaksikymmentä vuotta ja kirjoittanut Virosta kolme kirjaa. Kolme on tällä hetkellä työn alla. Voin siis todennäköisesti nimittää itseäni asiantuntijaksi, ja juuri tällä auktoriteetilla annankin teille nyt vihjeen tai suorastaan käskyn. Jos haluatte ymmärtää paremmin otsikkoni ”Lapin Soomes” aihetta, varatkaa seuraavalle Helsingissä käynnillenne vähän enemmän aikaa. Aloittakaa suomalaisen Lapinin opiskelu junamatkalla Kivistöön katsomaan Lapinin 200 metriä pitkää väriteoreettista seinämaalausta. Matka kestää 40 minuuttia ja maksaa 5,50 euroa.
Maailma on muuttunut, Suomen ja Viron väliset suhteet ovat muuttuneet. Teillä on nykyään jo paljon sellaista, mitä meillä ei vielä ole. Mutta meilläpäs on nähtävissä monin verroin isompi Lapinin julkinen taideteos kuin teillä!

Seminaarin jälkeen Kumun kahvilassa. Vasemmalta toinen grand old man, kuvataiteilija Raul Meel (s. 1941), Viron taidemuseon johtaja Sirje Helme ja Leo. Ja vielä mainos: jos käytte Kumun hitaasti toimivassa kahvilassa ja teillä on nälkä: ehdottomasti paras annos on lammaspelmenit metsäsienikastikkeella, 6 euroa. Älkää vain ottako niitä kauheita silakkafileitä.

***

Lapin Soomes
(Seminar ”Leonhard Lapin. Kunst, Arhitektuur. Tekst.” – Kumu, Tallinn 15.3.2018.)


Head sõbrad!
Kohe alustuseks vabandage mind, et kavatsen nüüd esimest korda oma elus rääkida avalikult eesti keeles. Meie ürituse objekti Leo Lapini head huumorimeelt arvestades julgen seda siiski teha. Palun vabandada ka seda, et käsitlen oma teemat väga isiklikul tasemel. Selleks on kaks põhjust. Esiteks see, et olen Leo sõber olnud juba paarkümmend aastat. Teiseks ma usun, et silmapaistev kunstnik mõjutab oma keskkonda mitmel muulgi viisil kui ainult oma kunstiliste saavutustega, mis tavaliselt teenete loetelus ära mainitakse. Püüan oma meenutustega ka sellest näite tuua ning seejärel tõusta üldisemale tasemele.

***

Alustan aastast 2001. Seiklesin oma sõpradega Lõuna-Eestis. Seltskonnas oli ka Leonhard Lapini sõpru: muuhulgas skulptorid Matti Nurminen  ja kadunud Ukri Merikanto, maalikunstnik Olavi Pajulahti  ning kunstikoguja Vexi Salmi. Sõitsime piki maanteed number 45 Tartust Räpinasse, kui korraga jäi Kaaru küla juures silma teeviit ”Jaan Vahtra sünnikodu mälestuskivi”. Palusin meie autojuhil kohe kinni pidada ja tagasi keerata. Pöördusime väikesele kõrvalteele ja hetke pärast seisime põllukivist mälestusmärgi juures, sügiseses külmas värisedes ja Eesti avangardkunstist vesteldes. Vexi ja mina olime Eesti kunstiga tegelenud juba kauem ja kindlasti tekkis meil kukepoksi moodi võistulaulmine sellest, kellel õnnestub kaasreisijaid paremini selles küsimuses harida. Rääkisime neile Vahtrast ja Eesti Kunstnikkude Rühmast, sellest kuidas Euroopa ja eriti Vene avangardistlik kunst jõudis Eestisse palju võimsamalt ja varem kui Soome. Seal me seisime lörtsis, praktiliselt keset tühermaad, Eesti külas põllu veerel ning rääkisime suurest kunstist – kuigi põuetaskust võetud Belõi Aist pisut peletas külmatunnet. Just sellised väikesed ja tagasihoidlikud hetked on need, mis jäävad igaveseks meelde ja mõjutavad ka järgnevat elu.
Aga miks me seal tegelikult seisime? Süüdlane oli Lapin. Olin tutvunud temaga juba mõni aasta varem ja paar korda läbi lugenud tema soome keeles ilmunud raamatu Pimeydestä valoon – Viron taiteen avantgarde neuvostomiehityksen aikana (Otava 1996). Just Lapin tekitas minus huvi Eesti kunsti vastu. Olin juba varem tegelenud Euroopa avangardiga, kuid mul puudusid teadmised sarnastest suundadest Eestis. Lapini juhatusel avanes minu jaoks pisitasa täiesti uus maailm, kus ma praegugi jätkan oma uurimisreise.
Kaarust sõitsime edasi Räpinasse. Olime teel Värskasse, kuid kõigepealt tahtsime käia Räpinas söömas, sest teadsime, et Räpina on Lapini sünnikoht. Alguses sõitsime autoga mööda Räpinat ringi ning läksime siis tagasihoidlikku ja soodsasse keldrirestorani borši sööma ja Lapinist vestlema ning kujutlesime, milline nägi Räpina välja kuuekümnendatel. Ka sellest on saanud minu jaoks programmiline meetod Eestis seiklemisel. Näiteks Kehra tselluloosilinn on minu jaoks oluline koht, sest üks minu lemmiklauljatest Silvi Vrait on sealt pärit. Seal asub ka Kehra sovhoosi keskuse hoone, mille projekteeris Vilen Künnapu. Ka see on seotud jällegi Lapiniga, sest olen teda saanud, et Künnapu ja Lapin ning kahekse muud arhitekti kuulusid niinimetatud Tallinna Koolkonda. Mõnikord olen mõelnud, et peaksin koostama teejuhi, mis tutvustaks inimestele Tallinna Koolkonna avalike ehitiste arhitektuuri. See mõte on viinud mind juba reisile Kihnu, kus olen mitu korda käinud vaatamas Lapini ja Toomas Reinu projekteeritud Kihnu rahvamaja – ehkki tean, et lõpptulemus ei vasta päriselt arhitektide kavandile. Ja aimate kindlasti, kes tutvustas mind omal ajal Reinule Wiiralti kohvikus?
Asjad põimuvad pidevalt kummalisel ja ootamatul viisil, põhjuse ja tagajärje vahekorrad segunevad. Ühine on selles protsessis see, et sõlmpunktides vilksatab sageli Lapini nimi.
Minu jaoks on ”Lapin Soomes” just see. Tõsi küll, see on tema Soomes toimunud näitused, tema jälje jätnud õpetamine Soomes, tema suurepärane ja hiiglaslik värviteooriat käsitlev avalik teos Arkkityyppinen väriteoria (2014) Vantaas Kivistö raudteejaamas ja ka tema töö Soomes arhitektina ning ma tulen nende juurde hiljem tagasi. Kuid minu jaoks „Lapin Soomes“ on ennekõike see silmapaistev kuju, kes juhtis mind lõplikult ja täiesti püsivalt Eesti kultuuri armastajaks. Ja kuna olen seda armastust üritanud oma rohkete Eesti kultuuri käsitlevate kirjutistega ka jagada ja kuna mul on lugejaid, siis küsimus ei ole lõpuks „Lapin minus“ vaid tegelikult „Lapin Soomes“. Pisut kirjandusteoreetiliselt võiksin nentida, et kui ma kirjutan Eestist, siis „Lapin kirjutab minus“, protsentides ei oska ma seda vahekorda küll hinnata.  
Selle protsessi üks kulminatsioonihetki oli see, kui otsustasime ma armastatuga veel oma vanaduspäevil 2014. aastal täitsa nalja pärast abielluda. Pulmapidu pidasime Kurtna Linnukasvatuse Katsejaamas (1966). Ka see on vähemalt osaliselt Lapini süü. Olen temaga palju vestelnud Eesti arhitektuurist ning lugenud tema artikleid arhitektuuri ajaloost ja teooriast. Tänu Lapinile olen avastanud näiteks Valve Pormeistri, keda väga imetlen. Tema töölaual sündisid Kurtna joonised ja olen otsustanud kõik Valve Pormeistri avalikud ehitised ära näha. Suurepärane oli ka see, et Lapin pidas meie pulmas kõne.

***

Nagu ma alguses tõdesin, on neil isiklikel mälestustel pädevad üldised põhjused, kui soovime tõsiselt kaaluda Lapini rolli Soome kultuurielus. Tema mõju on suur ja selle aluseks on peale kunstilise karjääri kindlasti ka tema isik ja võime saada sõbraks väga erinevate inimestega. Mina ja Vexi Salmi pole üldsegi tema ainsad soomlastest sõbrad. Võin vaid ette kujutada, kui palju ta on mõjutanud soome konstruktivismi meistrit, maalikunstnik Jorma Hautalat. Nad on olnud sõbrad juba seitsmekümnendatest ja Hautala tunneb kindlasti soomlastest kõige paremini Eesti modernismi arengut. Ta on teemat käsitlenud ka oma kõrgetasemelistes esseedes, muu hulgas tekstis „Leonhard Lapin – ruumi ja vaimu vallutaja“, mis ilmus Jyväskyläs Alvar Aalto muuseumis aastal 1991 toimunud Lapini näitusega seoses.
Siia loetelusse võime lisada veel palju silmapaistvaid soome arhitekte, teiste hulgas Juhani Pallasmaa, kellega Lapin on koos kirjutanud väikse raamatu vaikuse arhitektuurist – Architecture de silence (1994), mille avaldas Soome Arhitektuurimuuseum. Neil oli ühine näitus Soome Prantsuse instituudis Pariisis. Lapini suhetest teiste arhitektidega kõneleb ka see, et Tehnikaülikool (nüüd Aalto ülikool) avaldas Lapini raamatu Void And Space aastal 1995. Lapin oli sellele eelnenud aastal tehnikakõrgkooli arhitektuuriosakonna külalisprofessor.
Ma ei tunne arhitektuuri piisvalt hästi, et võiksin korralikult hinnata Lapini rolli Soome arhitektuurialases diskussioonis, kuid aiman, et see on üsna suur. Näiteks ei ole sellest väga palju aega möödunud, kui istusin juhuslikult koos Soome arhitektuuri grand old mani Markku Komoneniga baaris klaasikest veini juures. Ma kirjutasin parasjagu artiklit, kus riivasin kunstnike tehtud arhitektuurilisi värvikavandeid ja püüdsin osavalt juhtida jutu sellele teemale, et saaks temalt õngitseda häid vihjeid. Ei läinudki palju aega, kui märkasin, et meil käib elav vestlus, mille teemaks oligi peamiselt vaid Lapin – samuti Komoneni vana sõber.
Meie kujutava kunsti maailmas tunnen Lapini rolli aga hästi. Kui pisut utreerida, siis võiks nentida, et kui paluda keskmisel Soome kunstihuvilisel nimetada mõni talle teadaolev Eesti kunstnik, siis oleks kindlasti kaks sagedamat vastust Eduard Wiiralt ja Leonhard Lapin.
Lapinil on Soomes olnud arvukalt personaalnäitusi ja ta on osalenud paljudel ühisnäitustel. Näitustel on muidugi oma väärtus ja mõjutuse ajalugu. Lapini karjäär algas Soomes juba 1980ndatel aastatel suure menuga. Ta esines muuhulgas koos 18 muu Eesti kunstnikuga Pori kunstimuuseumi 1989. aasta suurnäitusel Struktuuri/metafysiikka – näkökulmia virolaiseen nykytaiteeseen. Just seda näitust mäletab praegugi veel nii mõnigi Soome kunstielus tegutseja – see nimelt muutis püsivalt meie arusaamist tänapäeva Eesti kunstist. Vähemalt selleks ajaks jõudis meieni mõistmine, et Eesti kunstnikud ei ole ajast maha jäänud „väikevennad“ vaid elavad samas kunsti reaalajas nagu meie – mõnikord ehk pisut eeski.
Lapini näituste ajalugu Soomes on tohutu ja ma ei hakka seda üksikasjalikult siinkohal ette kandma. Seniseks kulminatsiooniks oli kahtlemata tema ulatuslik retrospektiivne näitus Merkit ja tyhjyys Wäinö Aaltoneni muuseumis Turus aastal 2009. Näitus läks sealt edasi Hämeenlinna kunstimuuseumisse (2009–10). Just Hämeenlinnas nägin ma viimati Lapini töid Soomes – eelmisel kuul täiesti kogemata, sest läksin sinna vaatama Saksa ekspressionismi näitust Vexi Salmi kogudest. Muuseumis oli väljas Salmi suurest kunstikogust näitus Väri ja muoto. Seal oli väljas terve tuba Eesti kunsti. Teiste hulgas muidugi ka Lapinit, mida Salmil on kogus kokku umbes kolmkümmend tööd. Praegu ongi Salmi kunstikogu testamendiga määratud Hämeenlinna, tema lapsepõlve kodulinna, ja see on muutunud Soome tähtsamaks Lapini linnaks.
Lapini mõju Soome kunstimaailmas on suur ka tänu tema õpetajatööle. Ta tegutses Helsingi kunstikooli Maa õpetajana aastatel 1992–1998 ja ka kooli juhtkonnas 1993–96.
Suur osa minu sõpradest ja tuttavatest on kunstnikud. Kuulen pidevalt mälestusi Lapinist kui õpetajast. Kümnetes ja kümnetes kaasaja Soome kunstnikes elab väike Lapin. Mõjutuste täpse ulatuse mõõtmine on loomulikult võimatu, kuid paljudes Soome kunstiaruteludes räägib taustal kaasa Lapini värviteoreetiline mõtlemine ning tema osaliselt budismist lähtuv arusaam tühjuse tähtsusest. Otseseid epigoone tal kindlasti ei ole – õnneks, aga paljusid ikka veel arutelu objektiks olevaid küsimusi on ta kindlasti püstitanud.

***

Minust sai lisaks kunstikriitikule ja kuraatorile ka Eestis seiklev reisikirjanik – osalt kindlasti just tänu Lapinile. Olen sellega tegelenud nüüd kakskümmend aastat ja kirjutanud Eesti kohta kolm raamatut. Kolm on veel pooleli. Võin siis nimetada end tõenäoliselt asjatundjaks ja just selle autoriteedi alusel annangi teile nüüd vihje või otsesõnul öeldes käsu. Kui tahate paremini mõista minu sõnavõtu pealkirja „Lapin Soomes“ sisu, varuge oma järgmisel Helsingi reisil rohkem aega. Alustage Lapini tundmaõppimist rongisõiduga Kivistö jaama, vaatama Lapini kakssada meetrit pikka värviteoreetilist seinamaali. Sõit kestab nelikümmend minutit ja maksab viis ja pool eurot.
Maailm on muutunud, Soome ja Eesti suhted on muutunud. Teil on nüüd palju sellist, mida meil veel ei ole. Aga meil jällegi on nähtaval kohal mitu korda suurem Lapini avalikus kohas asuv kunstiteos kui teil!

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Julkaistua 856: Sodan pysyvimmät muistot

Maaliskuun Voiman mukana oli taas Häiriköt-liite (Ilta-Häiriköt extra), nimellä Kansa taisteli keskenään. Minulta oli tilattu siihen sisällissotamuistomerkkijuttu:

Sodan pysyvimmät muistot

Sota on aina tuottanut vaurautta joillekin tahoille. Hieman paradoksaalisesti yksi hyötyjä on ollut taide. Erityisesti kuvanveistäjät ovat päässeet tekemään runsaasti tiliä sodan varjolla.
Sisällissotamme tuotti sankaripatsaita ja -muistomerkkejä ympäri Suomea. Taidekriitikkona olen aina ollut kiinnostunut julkisesta taiteesta, mutta sotamuistomerkit ovat tässä suhteessa ongelmallinen alue. 
Julkinen taide muuttuu usein näkymättömäksi. Pysähdymme harvoin katsomaan kulkureittiemme veistoksia, vaikka olemmekin tietoisia niistä ja teemme niiden juurelle treffejäkin.
Sotamuistomerkit ovat taidemaailman puheissa marginaalia, kuin välttämätön paha. Tekijät ovat nimekkäitä, mutta heidän tuotantonsa jälkiarvioinneissa ei näillä patsailla koeta olevan kovinkaan suurta merkitystä. Suurinta osaa niistä on tapana ignoroida tai suorastaan halveksia – toki kohteliaan vaitonaisesti kuin yhteisellä sopimuksella. 
Silti sotien muistomerkit elävät edelleenkin melko voimakkaasti. Punaisten perilliset vievät seppeleitä punaisten muistomerkeille, valkoiset valkoisille. Puheita pidetään. Muistomerkit toimivat nimensä mukaisesti: niiden äärellä muistellaan. Muistan kun kerran kävin katsomassa Taisto Martiskaisen Kansalaissodan muistomerkkiä (1970) Taka-Töölössä. Rinteessä olevalla penkillä istui nainen lukemassa kirjaa. Menin viereen tupakalle nähdäkseni nimen. Se oli Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio (1932, suom. 1946), jossa sivuttiin voimakkaasti sisällissotaa. En ole järin tunteikas, mutta kyyneleet tulivat silmiini.

Taisto Martiskainen (1943–1982), Crescendo, 1970.

Oman lisänsä muistomerkkien arviointiin tuo se, että poliittiset rajalinjat ja intohimot ovat edelleenkin voimakkaita. Tunnistan tämän itsessänikin: olen umpivasemmistolainen punikin pojanpoika ja varmaankin siksi minun on vaikea katsella valkoisten muistomerkkejä silkkana taiteena. 
Näitä veistoksia kriittisesti taiteena arvioidessa yksi keskeinen seikka on aika, ja tässä suhteessa valkoiset muistomerkit jäävät selkeästi altavastaajan asemaan. Suurin osa valkoisista vapaussodan muistomerkeistä syntyi melko nopeasti, ja on selvää että ne ovat sitä kautta enemmän kuin samasta muotista valettuja – kuten kaikki toisen maailmansodan sankarimuistomerkit. Kaikissa vallitsee herooinen ja pönöttävä eetos, jossa laajemmalle tunnekirjolle tai taiteelle ominaiselle monitulkintaisuudelle ei ole sijaa. Vaikka vauhtia haettaisiinkin vanhemmasta taidehistoriasta, lähinnä antiikin maailmasta, on sanoma aina sama.
Enemmän taiteeksi luokiteltavia punaisten muistomerkkejä alettiin pystyttää paljon myöhemmin, mistä johtuen kulunut aika ja sen pohdinnat tulivat mukaan prosessiin paljon voimakkaammin. 

Elias Ilkka (1889–1968), Helsingin valtauksessa kaatuneiden valkoisten muistomerkki, 1920.

Aikaulottuvuus näkyy varsin hyvin Helsingissä. Valkoisten keskeinen seppelöintipaikka on Vanhassa kirkkopuistossa, kansan suussa ”Ruttopuistossa” sijaitseva kuvanveistäjä Elias Ilkan ja arkkitehti Erik Bryggmanin mustagraniittinen Helsingin valtauksessa kaatuneiden valkoisten sotilaiden muistomerkki, joka paljastettiin kilpailun jälkeen jo vuonna 1920. Paaden kahdella puolella olevat Ilkan reliefit eivät kerro Suomesta: ratsastavat nuorukaiset ja hevosiaan suitsista pitävät nuorukaiset vievät katsojan suoraan antiikin kreikkaan ja Parthenonille. Symboliikka viittaa ehkä itäistä vihollista vastaan taisteleviin läntisen etuvartion nuorukaisiin, Kreikassa vastassa oli Persia ja Suomessa analogisesti sosialistinen ja myöskin barbaariseksi joissain piireissä koettu itänaapuri. Taiteellisesta voimasta kertoo se, että keskusteltuani erään vanhemman taiteilijaystäväni kanssa muistomerkistä, hän ei muistanut tekijää eikä ollut koskaan edes huomannut paaden matalia reliefejä.
Punaisten keskeinen kukituspaikka Martiskaisen muistomerkki, erisnimeltään musiikkisanaston Crescendo (”voimistuen”). Osin abstrakti veistos sisältää kuin raskaasta muodosta vapaaksi pyrkiviä ihmishahmoja. Teos on frontaalinen, mutta Martiskainen on ratkaissut ongelman siten, että takapuolella pronssiin on kaiverrettu sitaatteja Maiju Lassilalta, Elmer Diktoniukselta ja Elvi Sinervolta. Yleinen mielipide tuntuu olevan, että taiteellisesti veistos on kestänyt aikaa – monen taiteilijankin mielestä se tuntuu olevan hienoin vuoden 1918 muistomerkeistä. Tässä mielessä haastajaksi on noussut ehkä ainut selkeästi nykytaidetta edustava vuoden 1918 muistomerkki: Marja Kanervon Suomenlinnan vankileirin muistomerkki (2004). Miltei huomaamaton ympäristöteos muodostuu luonnonkalliosta, kivistä, sammaleesta ja vedestä sekä kaiverretuista vuosiluvuista. 

Marja Kanervo (s. 1958), Suomenlinnan vankileirin muistomerkki, 2004.Kuva: Helsingin taidemuseo HAM.

Itse asiassa juuri Kanervon teos sai symboliikkansa kautta minut miettimään myöhässä olevaa ehdotusta. Oikein harmittaa, että kukaan ei keksinyt juuri tälle satavuotisjuhlalle käynnistää mittavaa nykytaidekilpailua, jonka tuloksena olisi syntynyt aivan uudenlainen sisällissodan muistomerkki. Se ei olisi kaksinapainen, siinä ei olisi punaista puolta ja valkoista puolta erikseen. Siinä sovituksen henki olisi käytetyn tematiikan kautta erottamattomasti yhteen kietoutunut. Ehkä kokoonnumme vielä joskus sellaisessa paikassa kaikki yhdessä?

Kirjoittaja on helsinkiläinen vapaa (?) taidekriitikko.

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Julkaistua 853 & 854 & 855: Munakkaaseen tumpattu tupakka & Haluan takaisin kirjamessuille! & Henkilöhistoria, tietoisuus ja rakenteet

Kaksitoista vuotta kestänyt radiokolumnistin urani päättyi vuodenvaihteessa, kun Yle Radio 1:n Kultakuume tuli tiensä päähän. Juha Hurme ja minä olimme alusta saakka parivaljakko, ja siinä rinnalla vaihteli joukko muita. Syksy oli jo hiljaisempaa, kun siellä ei haluttu antaa meille konkareille kenkää ja kuitenkin piti hankkia mukaan uutta verta. Niinpä Juhan ja minun vuorot puolitettiin, ja syksyksi jäi siten enää vain kolme kolumnia. Tässä ne kolme viimeistä:

Munakkaaseen tumpattu tupakka

Käyn uimassa Helsingin Itäkeskuksen uimahallissa. Käyn muissakin halleissa, mutta Itäkeskuksesta on muodostunut hiljalleen lempipaikkani.
Uin pitääkseni kuntoani yllä, mutta juuri Itäkeskuksessa toimintaan liittyy paljon muutakin. Siellä olen kuin pienellä lomamatkalla. Isossa poreilevassa lämminvesialtaassa on hämärä valaistus. Sieltä siirryn utuiseen höyrysaunaan. Palaan mielessäni kokemuksiini hamameista, turkkilaisista kylpylöistä. 
Lomakokemus jatkuu Itäkeskuksen ostoskeskuksessa, missä nautin Helsingin monikulttuurisuudesta. Ostan aina georgialaista lempikivennäisvettäni. Joutenolokin jatkuu, koska lopetan reissuni aina juomalla turkkilaista kahvia, ja toisinaan otan sen kanssa makoisan pistaasibaklavan. Nautin kahvini terassilla tupakan kanssa. Pelkkä kahvin tuoksu laukaisee usein muistot, mitä sen maku vielä vahvistaa. Palaan Niilin rantojen katukahviloissa nuoruudessani viettämiini aikoihin. 
Rentouttavan hetken nautinto on myös visuaalinen. Tarkkailen ohikulkijoita ja arvailen heidän etnistä taustaansa. Ihastelen nuorten somalinaisten kykyä näyttää muodikkailta huiviensa ja vartalon peittävien abayoiden erilaisten väriyhdistelmien avulla. Taskussani on aina kamera, ja usein tekisi mieli ottaa valokuvia, mutta eihän se olisi sopivaa, joten tallennan näkemäni vain muistojeni epämääräiseen joukkoon. 
Retki Itäkeskukseen on urbaania joutenoloa parhaimmillaan. Kokemus on oudosti kahtalainen: olen kuin jossain muualla, poissa arjestani, mutta samalla tiedostan, että mahdollisuus tähän on juuri minun kaupunkilaista arkeani. 
Olen viime vuosina ollut syksyisin Saarenmaalla yksin ja nauttinut kurkien muutosta. Oikeastaan kahvihetki turkkilaisessa kahvilassa on melko samanlainen. Toimintaa voisi nimittää kontemplaatioksi – esteettissävyiseksi mietiskelyksi, jossa yritän kohdistaa tietoisuuteni moniaistisesti koettavissa olevaan ympäristööni. 
Ihmiselämässä on aina häiriöitä. Muistan kun join aamukahviani tarkkaillen pellolla olevaa jättimäistä kurkiparvea. Yhtäkkiä Naton F-16-hävittäjä lensi Saarenmaan ylitse aiheuttaen yliäänipamauksen. Hieman samanlainen tuntemuksen koin, kun viimeksi join turkkilaista kahvia Itäkeskuksen Tallinnanaukiolla. Olin vaipunut taas laiskan ja kokonaisvaltaisen kohteettoman tarkkailun valtaan, kun yhtäkkiä välähti voimakkaasti. Oli kuin joku olisi ottanut minusta läheltä salamalla valokuvan. Kyseessä oli Tallinnanaukion iso mainostaulu, joka välähti aina, kun kuvaksi vaihtui eräs kirkkaan valkoisella pohjalla oleva mainos. 
Kahvihetkeni meni melkein pilalle, kun tahtomattani ryhdyin seuraamaan valotaulun frekvenssiä. En kuitenkaan katsonut asiakseni loukkaantua. Olinhan keskellä kauppakeskusta – sellaiseenhan nämä mainostaulut jotenkin kuuluvat. Kyseessä ei ollut siis ruma kategoriavirhe – niin kuin vaikka munakkaaseen tumpattu tupakka. 
Tällainen kategoriavirhe – tai jonkun asian sellaiseksi tunnistaminen – juontuu pyhyyden, vaaran, puhtauden ja lian kulttuurisesta toisiinsa kietoutumisesta. Tätä on tutkinut brittiläinen antropologi Mary Douglas, jonka tunnetun kommentin mukaan ”lika on ainetta väärässä paikassa”. Likaa sellaisenaan ei siis ole olemassa, vaan se on aina osa järjestelmää. Douglasin sanoin ”lika on systemaattisen järjestämisen ja luokittelun oheistuote, joka syntyy, kun tähän järjestämiseen sisältyy sopimattomien elementtien hyljeksiminen”. Väännetään vielä rautalangasta: ”Ruoka ei itsessään ole likaista, mutta ruokatahrat vaatteissa ovat likaisia.” 
Tätä ryhdyin pohtimaan, kun Musiikkitalon uudesta jättimäisestä LED-screenistä – Pohjoismaiden suurimmasta –nousi somessa kohu. Palasin Douglasin pariin, koska halusin paremmin ymmärtää sen, miksi tunsin raivoa, kun luin Musiikkitalon toimitusjohtaja Pekka Kaurasen kommentin. Hänen mukaansa ”rakennusluvan myöntäminen Musiikkitalon mediaseinälle on kulttuuriteko”.

Raivoni syy on tietenkin se, että kuulun siihen joukkoon ihmisiä, joiden mielestä kulttuurille on suotava tietty itseisarvoisuus. Koen tuon itseisarvoisuuden olevan tae elämän mielekkyydelle. Kulttuurin on mielestäni pysyttävä niin paljon kuin mahdollista irrallaan yhteiskuntaamme riivaavalta välineellistävältä talousfundamentalismilta. Tätä taustaa vasten Ikean tai L’Oréalin mainos Musiikkitalon kyljessä on kuin munakkaaseen tumpattu tupakka – rivo ja vastenmielinen. 
Kategoriavirheitä tehdään myös kielen tasolla. Toisinaan tarkoitushakuisen retorisesti. Sanan ’kulttuuriteko’ käyttäminen tässä yhteydessä on sekin raivostuttavaa. Musiikkitalon sisällä voidaan tehdä kulttuuritekoja, mutta valotaulun pystyttämistä sen seinään tuskin voidaan pitää sellaisena – paitsi sellaisessa murenevassa järjestelmässä, jossa sanat tyhjenevät merkityssisällöistään. 
Kun sanat eivät enää tarkoita mitään, häviää elämästä niiden avulla jäsenneltävissä ja hahmotettavissa oleva mieli.

Haluan takaisin kirjamessuille!

Helsingin kirjamessut alkoivat tänään. Olen osallistunut tapahtumaan alusta saakka useassa roolissa. Olen ollut siellä kustantajana, kirjailijana ja paneelikeskustelijana. Viime vuosina olen yrittänyt vältellä tapahtumaa, enkä ole ainoa, jolle on käynyt näin. Syitä on useita. Kirjallisuuden maailma on minulle intiimi ja keskittymiselle rakentunut yksityinen alue. Messuilla 80 000:n ihmisen kanssa saan paniikkihäiriötä muistuttavan olon. Jouduttuani sinne viime vuosina olen halunnut nopeasti ulos. Toinen syy on kulttuurityöläisen normaali nykysaldo: en halua nähdä kymmeniä kirjoja, jotka välittömästi haluaisin, jos varaa on vain yhteen tai kahteen. Viime vuonna kävi jopa niin, että tulin kotiin Kirjamessujen yhteydessä järjestettävän Viini ja ruoka -tapahtuman kautta ja toin mukanani kirjojen sijaan kolme juustonpalaa, joita sitten nautin viinin ja hyllyssäni odottaneen lukemattoman kirjan kanssa. Kolmas syy on kai kyllästyminen. Samojen tuttujen kanssa tulee vaihdettua samat kommentit vuodesta toiseen. Tapahtuma on kuin toisteinen joulu tai eläkejuhlat, jolloin joku saattaa saada lahjaksi kolme samanlaista Aalto-vaasia. Joka lokakuu samaan aikaan saisin kuunnella Rosa Liksomin, Virpi Hämeen-Anttilan ja Sofi Oksasen ajatuksia maailman menosta. Tänäkin vuonna Liksom on lavalla ainakin seitsemän kertaa. Samaan seitsemään pääsin, kun laskin Hämeen-Anttilan esiintymiset. Vieläpä arvostan näitä kaikkia – Liksomin uusin, Everstinna jo odottaa makuuhuoneessa, kunhan vaimo pääsee sen loppuun.
Tutkija ja kriitikko Raymond Williams on eritellyt kulttuurin prosesseja käyttämällä jakoa ”vallitsevaan, jäänteenomaiseen ja orastavaan”. Kirjamessut edustavat selvästikin hegemonista, vallitsevaa kulttuuria, vaikka siellä jonkun salin nurkassa puhujalavalla olisikin kokeellinen runoilija kuuden kuulijansa kanssa. Siellä niitä uusia merkityksiä, uusia arvoja ja uusia käytäntöjä kuitenkin luodaan. Kun miettii Helsingin kirjamessujen elinkaarta vallitsevan, jäänteenomaisen ja orastavan kulttuurin ristivedossa, onkin ehkä varin oireellista, että kokeellista runoa julkaiseva osuuskuntamuotoinen kustantamo Poesia ilmoitti jäävänsä pois tänä vuonna. Poesian hallituksen puheenjohtaja Pauliina Haasjoki kommentoi: ”Siitä huolimatta pitäisi uskaltaa tarjota sellaisia keskusteluja ja esiintymisiä, jotka voisivat olla yleisölle uusi kiinnostuksen kohde. Jotakin, mikä ei välttämättä edes muistuta mitään aikaisempaa. Siihen pitäisi olla tämän mittaluokan tapahtumassa varaa. Myös pienet yleisöt ovat arvokkaita ja jopa elintärkeitä kirjallisuudelle.”
Instituutioilla on tapana jähmettyä hyväksi havaittuihin toimintamalleihin. Helsingin kirjamessuilla ei välttämättä koeta muutospaineita, jos kävijämäärät kasvavat vuosi vuodelta.
Muutos on kulttuurissa monitahoinen asia. Instituutiot ja rituaalit luovat yhteisölle tiettyä turvallisuutta, jota on vaikea vaarantaa tai rikkoa. Samaan aikaan kuitenkin tiedämme, että taiteelta vaaditaan uusintamisen lisäksi uusiutumista, rajojen rikkomista ja uusien alueiden kartoittamista. Tästä syntyy vaikea ristiveto, jonka kanssa on tehtävä erilaisia kompromisseja. Uusiutuminen on usein markkinatalouden sanelemaa eleenomaista uusiutumista. Väliin se muistuttaa hammasharjabisnestä: joka vuosi on kehitettävä käänteentekevä ja patentoitu hammasharja, joka kuitenkin muistuttaa häkellyttävästi edellisen vuoden mallia. Eikä lopputulos todennäköisesti ole muuttunut mihinkään.
Toisinaan uudistus on vakavasti tarpeen: ajatelkaamme vaikka evankelisluterilaista kirkkoamme, joka joutuu elämään ikiaikaisten messukirjojensa ja rituaaliensa kanssa jatkuvan yhteiskunnallisen muutospaineen alaisena. Se myös kipuilee asian kanssa näkyvästi. 
Helsingin kirjamessut ei taida paljoa kipuilla. Kävijämäärät riittävät. Mutta hajaääniä alkaa kuulua. Esimerkiksi runoilija ja toimittaja Karri Kokko kirjoitti maanantaina Facebook-päivityksessään: ”Voisiko kirjamessujen asetelman kääntää toisin päin? Siis niin, että järjestetään lukijamessut, jossa kustantajat ja kirjailijat maksavat siitä, että pääsevät tapaamaan kirjojensa lukijoita. [ … ] ihan vaan ajatuskokeena: lukijat lavalle ja kirjailijat ja kustantajat yleisöön tekemään kysymyksiä. Olisihan se vaikuttava näky: isolla lavalla muutama hassu lukija, joiden pelkoja ja unelmia sadat kirjailijat ja kustantajat herkeämättä kuuntelevat.” 
Ajatuskokeet ovat tärkeitä. Taide usein syntyy ja elämäkin voi muuttua niiden myötä. Jo nyt huomaan haluavani takaisin kirjamessuille. Voisin esiintyä lukijana lavalla – tuoda hyllystäni kymmenen kirjaa, jotka ovat muuttaneet elämääni ja yrittää analysoida yleisölle sitä, mitä tuo muutos on ollut. Esitykseni jälkeen sitä hievahtamatta seuranneet Liksom, Hämeen-Anttila ja Oksanen – ja ehkäpä Kokkokin – esittäisivät minulle lukuisia kiinnostavia kysymyksiä.

Henkilöhistoria, tietoisuus ja rakenteet 

Olen jo kuusikymppinen äijä, mutta vasta viime vuosina olen alkanut arvioida omaa henkilöhistoriaani itsekriittisemmin ja nimenomaan suhteessa kanssaihmisiini. En ole ihan varma oletukseni paikkansapitävyydestä, mutta kuitenkin oletan, että suurin osa ihmisistä katsoo omien arvojensa olevan kohdillaan. Suurin osa ihmisistä haluaa kaiketikin kuulua ”hyvien ihmisten” joukkoon. Niin minäkin. Olen aina ajatellut, että olen hyvä ihminen – mahdollisia pahojakin tehdessäni. Pahan tekemisellekin kun tuppaa aina löytymään perusteet – varsinkin jälkikäteen, kun pitää yrittää perustella tekemiään vääriä valintoja sekä itselleen että muillekin.

Suurin osa meistä on aika taitavia jälkirationalisoinnissa. Usein sitä alkaa uskoa itseäänkin vaikka tietääkin valehtelevansa. Tehtyjen virheiden tunnustaminen itselleenkin on yllättävän vaikeaa. Kun on saanut jonkun asian selitettyä itselleen parhain päin, on se ikään kuin pois päiväjärjestyksestä ja sen voi antaa hiljalleen hiipua historian hämärään. Sitä ei tarvitse käsitellä enää.
Voi tietenkin olla, että karttunut ikä ja lisääntynyt tietoisuus vanhenemisesta saattavat houkutella katsomaan menneitä asioita. On kai jotenkin luonnollista, että vääjäämättä lähestyvä kuolema saa kysymään niitä vaikeita kysymyksiä, joihin ei ole edes vastauksia: ”Tässäkö se nyt sitten oli?” ”Mitä olen saanut aikaiseksi?” ”Mitä olisin voinut tehdä toisin?” jne. Juuri nyt kuitenkin luulen, että kyse ei ole pelkästään vanhenemisesta vaan joistain suuremmista yhteiskunnallisista muutoksista, joiden myötä olen oppinut kuuntelemaan toisia ihmisiä tarkemmin ja miettimään omaa suhdettani ja henkilöhistoriaani heidän esittämiinsä kysymyksiin ja haasteisiin.
Tässä suhteessa viime lokakuussa alkanut #metoo-kampanja on ollut ainakin omalta osaltani tavattoman tehokas. Kampanjan tarkoitus on ollut lisätä tietoisuutta selvästikin merkittävästä ja kaiken yhteiskunnallisen toiminnan läpäisevästä seksuaalisen häirinnän ongelmasta. Juuri tätä tietoisuutta se on totisesti lisännyt. Kampanjan myötä olen käynyt omaa henkilöhistoriaani melko tarkasti läpi.
Miehenä tästä asiasta puhuminen ei ole aivan yksinkertaista. Tuntuisi jotenkin vastenmieliseltä ja tekopyhältä kiillottaa kilpeään ja yrittää osoittaa, että on ollut kohtuullisen nuhteeton. Aivan yhtä vastenmieliseltä tuntuisi ottaa jokin tapahtuma menneisyydestään esiin ja julkisesti tunnustaa vanhoja syntejään ja siten yrittää saada joku lunastus rohkean toimintansa ansiosta. Molempia reaktioita olen havainnut miesten yrittäneen some-keskusteluissa. Mukana on toki ollut myös silkkaa torjuntaa. Vaihtoehdot tuottavat minulle hämillisen olon ja halun vaieta, koska mikään vaihtoehto ei tunnu oikealta. Voisin palata kouluaikoihini ja kertoa jotain kiusaamisesta, joka varmaankin on luokiteltava seksuaaliseksi häirinnäksi. Olen ollut kiusaaja – en luultavasti sitä pahinta laatua, mutta kiusaaja kuitenkin. Oleellista ei mielestäni kuitenkaan ole se, että kertoisin jonkun paljastavan tarinan tässä ja nyt ja siten pyytäisin anteeksi naiskunnalta tai siltä tytöltä, jolle luokassamme ensimmäisenä sattui kasvamaan rinnat, joita meidän poikien piti pilkata. Paljon oleellisempaa on se, että olen ylipäänsä joutunut miettimään näitä asioita ja että mietintä on selvästikin muuttanut asenteitani. Moni niistä asioista, joille minulla on ollut tapana vain naureskella, on saanut uudet mittasuhteet ja merkityksen.
Sitä on myös alkanut sovittaa omaa henkilöhistoriaansa laajempaan yhteiskunnalliseen kehikkoon. #metoo-kampanjan toinen voimallinen seuraamus itselleni onkin ollut se, että selviteltyäni asioita itseni ja konkreettisen henkilöhistoriani kanssa olen ryhtynyt miettimään tarkemmin sitä kenttää, jolla ammatikseni toimin. Olen ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta enemmän tai vähemmän suomalaisen kuvataiteen keskiössä. Nyt olen monena iltana summannut kuluneiden vuosien tapahtumia ja kuulemiani juttuja yrittäen tunnistaa seksuaalista häirintää ja sen erilaisia ilmenemismuotoja. Koska minulla on voimakas sosiologinen tausta, olen yrittänyt ensin kartoittaa asiaa empiirisesti ja sitten jäsennellä sitä mielessäni paremmin ymmärrettäväksi, jotta voisin hahmottaa misogyniaa ylläpitäviä rakenteita. Prosessi on varmaankin vielä kesken, mutta oleellista on se, että tässäkin suhteessa kampanja on ollut varsin onnistunut. Tietoisuuteni on selvästikin lisääntynyt ja asenteeni ovat muuttuneet. Mistäkö tiedän sen? Siitä, että muistelen häpeillen tapahtumia, joille minulla oli äijäseurassa tapana naureskella vain hauskoina juttuina. Enää ei naurata yhtään. Sen verran olen naisten tarinoita kuluneen kahden kuukauden aikana lukenut.
Jäljelle jää lisääntyneen tietoisuuden siirtäminen arkiseen toimintaan. Ei ole sekään aivan yksinkertainen asia. Siinä taitaa olla loppuelämäksi tekemistä.