Työmatkalla jossain Etelä-Savossa

On tämä yhtä kiertolaisen elämää! Asuin Fiskarsissa Kipinän (12.5.–15.9.) takia ensin kaksi viikkoa, ja nyt olen muuttanut viikoksi Kerimäelle, missä Galleria Ortonin väen kanssa rakennamme Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyä (25.5.–31.8.).
Kirkkoon tulee 41 hiljaista miestä ja yksi nainen (Soinin vaivaisakka – ainoa lajiaan Suomessa):

  
Työ sujuu hyvin, ja paikallinen väki – kuten Ville, joka alla olevassa kuvassa yrittää tutustua Kälviän ukkoon – on onneksi ollut korvaamattomana apuna; olen nimittäin polvineni aika vaivainen itsekin:

Uskallan jo väittää, että ukkonäyttelystä tulee vallan hieno, joten uskallan myös kutsua kaikki kynnelle kykenevät avajaisiin lauantaina klo 15.00. Ja ystäviäkin saa tuoda. Tilaa nimittäin riittää 5 000 ensimmäiselle – onhan kyseessä maailman suurin puukirkko. Tarjolla on pettuleipää ja kuusenkerkkäjuomaa ja ohjelmaa – muun muassa Vesa-Matti Loiri. 
Ja ukkoseuraa on joka makuun, vähän poikamaistakin, kuten alla Eino Räsäsen (1902–1970) – ukkoveistäjen joukossa harvinainen ammattikuvanveistäjä – veistämä Keuruun ukko (1955):

Samainen poika esiintyy myös valokuvataiteilija Martti Jämsän (s. 1959)  tuoreessa kuuden kuvan valokuvasarjassa:

Ja niinpä me ripustimmekin majapaikkaamme ja iltaiseen kantabaariimme Gasthaus Kerihovin pubiin aiheesta näyttelyn:

  
Kaikki siis joukolla Kerimäelle! Projekti oheisohjelmineen löytyy tästä linkistä. 

Julkaistua 422: Taidetta ilman tietoa

Keskiviikkona piti tulla ulos Yle Radio 1:n Kultakuumeen tuorein kolumnini. Uudelleen käynnistynyt G-keskustelu vei niin paljon aikaa, että se siirrettiin eiliseen. Tässäpä se: 

Taidetta ilman tietoa

Lontoolainen Tate Britain, yksi maailman merkittävimmistä taidemuseoista, on uusinut perusripustuksensa. Brittiläistä taidetta 1500-luvulta nykypäivään esittelevä museo on tehnyt rajun ratkaisun: se on riisunut teosten yhteydestä pois kokonaan teoksista yleensä annettavan laajemman informaation. Samalla on hylätty temaattinen ripustus ja yksittäisten mestariteosten esiin nostaminen. Teoksia on tarjolla tavallista enemmän ja ne ovat tiukassa kronologisessa järjestyksessä: unohdetummat teokset ja mestarit sulassa sovussa. The Guardian -lehden taidekriitikko Jonathan Jones kehuu ratkaisua raikkaaksi ja huomauttaa, että näin ei synny mitään turhia ”kuratoriaalisia interventioita” – kuraattorit eivät siis pääse omilla subjektiivisilla valinnoillaan manipuloimaan katsojia. Jonesin mukaan tällainen ratkaisu antaa ”kaikille vapauden nähdä teosten välisiä yhteyksiä ja tehdä vertailuja”.

Tate Britain. Kuva: Adrian Pingstone, 2004.

Olen itsekin joskus tuskastellut museossa jaettavan tiedon tuottamaa informaatioähkyä. Kuinka paljon sitä lomamatkalla museossa käynnin jälkeen muistaakaan myöhemmin sitä taidehistoriallista tietoa, jota tuli haalittua? Todennäköisesti aika vähän ja ehkä jotain pientä juuri niistä teoksista, jota tarjottu informaatio esitteli erityisen merkittävinä teoksina tai hyvinä esimerkkeinä jostain huomionarvoisesta seikasta.

Tarkemmin mietittynä asia ei kuitenkaan ole ongelmaton. Kuinka käy demokratian? Kuinka käy sen valistustehtävän, joka julkisilla museoilla on? Empiiristä taiteensosiologiaa ei ole tehty kovinkaan paljoa, emmekä me esimerkiksi tiedä, mitä mieltä suomalainen yleisö on teoksista tarjottavasta informaatiosta. Ranskassa tällaista tutkimusta on tehty, ja tuloksista voi muun muassa löytää sen tosiseikan, että teosinformaatioon suhtautuminen on luokkasidonnaista. Paremmin koulutetut ja rikkaat eivät kaipaa lisäinformaatiota. He haluavat tadenautintonsa ikään kuin ”puhtaana”. Vähemmän koulutetut ja alemmista sosiaaliryhmistä tulevat näyttelyvieraat puolestaan arvostavat teoksista tarjolla olevaa informaatiota. He haluavat oppia. Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu on todennut, että teoksista tarjolla oleva informaatio ”antaa katsojalle oikeuden tietää”.

Tämä kysymys on itse asiassa merkittävä demokratian kannalta – kyse ei ole ainoastaan ”harmittomasta ja kivasta”, vaan siitä sosiaalisesta ja kulttuurisesta pääomasta, jota taide myös tarjoaa maailmassa, jossa ihmisen luokka-asemaa määrittää enenevässä määrin sijoittuminen symbolisen tuotannon rakenteisiin. Taide on asia, jonka avulla viestitään esimerkiksi makua – ja kyllähän me kaikki tiedämme, kuinka merkittävää ”hyvän maun” osoittaminen voi sosiaalisesti olla. En usko, että kenelläkään on silmää – niin kuin on tapana sanoa – jotenkin luonnonlahjamaisesti. Uskon Bourdieun tavoin, että maku on koulutuksen uusintama hankittu ominaisuus.

Tätä taustaa vasten museoissa taideteoksista tarjolla olevan lisäinformaation merkitys korostuu nimenomaan demokraattisuuden ideaalin kautta. Eikö verovaroilla ylläpidetyn museon tehtävä ole juuri tuottaa tuota kulttuurista ja sosiaalista pääomaa jakamattomasti kaikille kansalaisille? Tarjota tutkittua tietoa myös niille, joilla sitä on vähemmän? Emmekö me juuri siksi kouluta verorahoillamme taidehistorioitsijoita, että pääsisimme jakamaan heidän hankkimaansa erityisosaamista?

Jonesin mukaan informaation puute antaa kaikille vapauden nähdä teosten välisiä yhteyksiä. Tämä on elitististä roskaa. Yhteyksiä voi olla monenlaisia: teoksissa voi olla samanlaisia värejä, muotoja, rytmejä, sommittelua jne. Niissä voi olla samankaltaisia aiheita, tematiikkaa, sanomaa jne. On kuitenkin varmaa, että monissa teoksissa on vaikeasti vertailtavissa olevia piilomerkityksiä ja sellaisia merkityksiä, jotka selviävät esimerkiksi taiteilijan kanssa eri aikakautta edustavalle katsojalle vain jonkin erityistiedon kautta. Ei-uskonnollisen katsojan saattaa olla vaikeaa löytää uskonnollisen teoksen konventionaalista symboliikkaa. Miksi tietyn aikakauden teoksissa esiintyy usein esimerkiksi papukaija? Minkälaisia liturgisia merkityksiä tietyillä väreillä on tiettynä aikana ollut? Entä sitten ne kulttuurit, jotka ovat katsojalle muutenkin vähän vieraampia? Miten me edistämme kulttuurien välistä kommunikaatiota, jos emme osaa kiinnittää huomiota siihen, mikä tuolla toisaalla kulloinkin ja mistäkin syystä on koettu esittämisen arvoiseksi?

Eikä sovi unohtaa sitä, että esimerkiksi Tate Britainissa on noin 70 000 taideteosta noin 3 000 taiteilijalta. Eivät ne kaikki ole esillä. Vailla teosinformaatiota esitelty valikoima on sekin kuratoriaalista vallankäyttöä – mutta nyt vain vailla julkituotuja perusteita.

***

PS. Jos joku ihmettelee jutussa mainittua papukaijaa, juontaa se juurensa Taiteen päätoimittajan Pessi Raution innostukseen, kun hän kertoi minulle The Barber Institutesta ostamastaan ja lukemastaan papukaijoja taiteessa käsitellyttä Richard Verdin kirjaa The Parrot in Art. Oli kuulemma kiehtovaa luettavaa.

Guggenheim Helsinki 29 & Helsingin taidemuseon johtokunta 2: Guggenheim ja lievä taisteluväsymys

Enpä olisi tätä odottanut. Guggenheim on palannut takaisin. Kirjoitin 28 Guggenheim-aiheista postausta blogiini ajalla 27.11.2011–4.6.2012. Ja nyt vuoden kuluttua pitäisi taas jatkaa siitä, mihin jo lopullisen tuntuisesti jäätiin. Olen juuri rakentanut kaksi viikkoa Kipinä-näyttelyä (12.5.–15.9.) Fiskarsiin ja viikonloppuna lähden viikoksi rakentamaan Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyä (25.5.–31.8.) Kerimäelle. Ei siis oikein tunnu olevan sen paremmin aikaa kuin energiakaan käydä Guggenheim-taistoon uudestaan.
Journalistisesti katsoen kuitenkin vähän harmittaakin, sillä olin saanut vuodon Guggenheimin uudesta viriämisestä kolme päivää ennen YLE:n uutisointia ja olin jo alkanut kerätä materiaalia juttua ja siten myös pientä skuuppia varten, mutta en vain ehtinyt, koska olin juuri paniikkivaiheessa toimittamassa Vaivaisukkojen paluu -kirjaa ja hätäilemässä viimeisiä hetkiä ennen painoon menoa. En edes ehtinyt soittaa suunnittelemiani puhelinsoittoja. Näin siinä joskus käy.
Annoin kuitenkin keskiviikkona Radio YLE 1:n Kultakuumeelle lyhyen haastattelukommentin Guggenheimin paluusta Osku Pajamäen ja kuvanveistäjä Markus Kåhren (s. 1969) kommenttien perään. Tästä linkistä voitte kuunnella kommentimme – heti ohjelman alkuun.
Mutta vakavasti ottaen: ei tässä auta tuntea mitään taisteluväsymystä. Helsingin taidemuseon johtokunnan varapuheenjohtajan ominaisuudessa olen itse asiassa varsin loukkaantunut sekä johtokunnan että itseni puolesta siitä demokratiavajeesta, jonka juttu taas paljasti. Johtosäännön mukaan "Helsingin taidemuseon johtokunta ja sen alainen Helsingin taidemuseo vastaavat kaupungin kuvataidepolitiikasta". Tätä taustaa vasten se, että virkamiehet – valitettavasti ja todennäköisesti myös meidän lähin henkilömme kaupungin johdossa eli apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen – ovat olleet tietoisia tästä lobbauksesta jo helmikuusta lähtien eivätkä ole hiiskahtaneetkaan mitään asianmukaisille tahoille, on varsin vastenmielistä. Lupaankin nyt tässä, että en aio jättää asiaa silleen. Helsingin Sanomien Vesa Sirénin tämänpäiväisen kolumnin mukaan kaupungin taidemuseo aiotaan tällä uudella kierroksella jättää sivuun. Sirén tekee kommentissaan itse asiassa pahan virheen. Jos johtokunta ja museo "vastaavat kaupungin kuvataidepolitiikasta", täytyy sen myös tarkoittaa jotain. Ainoastaan siinä tapauksessa, että uusi Guggenheim aikoisi sisällyttää toimintaansa vain designin ja arkkitehtuurin, voisi Helsingin taidemuseo jäädä sivuun. Muussa tapauksessa sen ja johtokunnan tehtävä – itse asiassa määrätty velvollisuus – on ottaa kantaa asioihin! Tästä aion pitää kiinni. 
Palaamme siis varmaankin asiaan. Seuraava johtokunnan kokous on muuten 28.5.

Onko kyse vain yllä olevan miehen arvovaltatappion jälkikuohuista tai kyltymättömästä monumentinhimosta? Kuka muu virkamies on ollut asiassa aktiivinen? Mikä on Guggenheimin halun syy? Onko yksityistä rahaa löytynyt jostain? Vastauksia saamme odottaa vielä.

Julkaistua 421 & Näyttelykuvia 803 & 804 & Julkista taidetta 68: Kipinä

Eilen oli Fiskarissa lehdistötilaisuus, jossa esiteltiin kaksi näyttelyä: Fiskarsin käsityöläisten, muotoilijoiden ja taiteilijoiden osuuskunnan oma yhteisnäyttely Iloa (12.5.–15.9.) sekä kuratoimani kutsunäyttely Kipinä (12.5.–15.9.), jossa oli mukana myös osuuskunnan taitelijoita. Bussi toi paikalle 38 ilmoittautunutta toimittajaa. Aloitimme yhteisillä puheilla Lukaalissa, ruukkilaisten vanhalla seuraintalolla, missä oli tarjolla myös julkista taidetta – Lennart Segerstrålen (1892–1975) kaksi isoa maalausta vuodelta 1938 (anteeksi kuvien laatu, valo oli tosi raaka):

Aika varhaisia tällaisiksi panoraamoiksi, joissa yhteiskuntamme kehitystä kuvataan (ja joissa usein muuten käytetään hevosia auvoisen menneisyyden symboleina), mutta eivät kyllä saaneet minua yhtään enempää vakuuttuneiksi Segerstrålen laadusta monumentaalimaalarina – kliseisiä ja samalla levottomia. Huonoa rytmiä ja ontuvaa värisommittelua. Mutta olivathan ne tavallaan kiinnostavia.

Sitten siirryttiin Iloa-näyttelyyn. Se oli maulla tehty ja ripustettu ns. laadukas näyttely, mutta samalla kuitenkin vähän hahmoton – sellainen kuin nämä kaikenkattavan teeman alle ripustetut näyttelyt tuppaavat olemaan. Ilo kun syntyy eri tekijöille niin erilaisista asioista. Mutta hyvä näyttelyhän tuo oli kaikessa salonkikelpoisuudessaan. Sitä paitsi olen niin väsynyt kahden viikon ripustamisesta, ettei sanoihini tarvitse kovin paljoa luottaa.  

Sitten siirryimme makasiinin meidän näyttelyymme, jossa puhuin taas vähän ja jossa yritin haahuilla ympäri näyttelyä ja kuvitella, miltä se "objektiivisesti ottaen näyttäisi". Turha yritys, mutta onneksi meillä on mukana Mind Less Company, joka seurasi tapahtumaa ja joka antaa siitä sitten objektiivisen arvionsa:

Mutta kyllä näyttely ihan kelvolta näytti, mukavasti rosoisemmalta kuin sisarnäyttelynsä – tässä tila toissapäivän loppupaniikin fiiliksistä:

Ja tässä osallistujalista: Arki & Aktiiviset Seniorit, Tuija Arminen, Laura Beloff, Pirjetta Brander, Company, Daniel Enckell, Globe Hope, Krister Gråhn, Eero Haikala, Minna L. Henriksson, Hirvitalo, Antti Holma, Sade Kahra, Matti Kalkamo, Jussi Koitela, Jaana Kokko, Meeri Koutaniemi, Heli Kurunsaari, Kalle Lampela, Jani Leinonen, Laura Lilja, Mind Less Company, Timo Niskanen, Nuoren Voiman Liitto, Stefan Nyström, Tatu Pohjavirta & Eino Santanen, Ritva Palander, Silja Puranen, Kukka Ranta, Markus Renvall, Ruumiillisia harjoitteita -tuotanto, Sonja Salomäki, Minna Sarvanne, Sanni Seppo, Kim Simonsson, Ossi Somma, Juha Sääski, Vapaa Vyöhyke, Klaus Welp, Hanna Weselius, Karin Widnäs, Katja Öhrnberg.  

En minä uskalla tässä vaiheessa enempää kommentoida – olenhan jäävi kriitikkona. Mutta menkää nyt ihmeessä katsomaan – aikaakin piisaa neljä kuukautta.

Joskus viikolla ilmestyi Hesarin liitteenä Fiskarsin kesän esittely, jossa oli kirjoittamani Kipinän esittely. Tässäpä se:

Kipinä  

Kipinä kokoaa yhteen joukon nykytaiteilijoita ja -muotoilijoita, joiden työskentelyssä kantaaottavuudella on merkittävä rooli.

Kantaaottavuus taiteessa on kokenut 1900-luvun aikana monenlaisia muutoksia. Suora poliittinen toiminta on ollut osa taidemaailmaa aina 1900-luvun alusta asti. Osa tekemisestä on leimattu pelkäksi tendenssitaiteeksi, mutta osasta on tullut jo kiistattomia klassikoita kuten Pablo Picasson sodanvastaisesta maalauksesta Guernica (1937).

1970-luvun suomalaista taide-elämää leimasi voimakas puoluepolitisoituminen, mikä on leimannut kantaaottavuutta pitkään. Kantaaottava taide hakeutuikin 1980–90-luvuilla enemmän yksilön alueelle: identiteettipolitiikkaan ja määrittelyvallan käytön ongelmiin. 

Moni 1970-luvulla alkanut kehityskulku on kuitenkin jatkunut – niin taiteessa kuin muotoilussakin: huoli vähäosaisista ja erityisryhmistä, huoli maailman ekologisesta tilasta. Globalisoituva maailma, ihmisten ja tavaroiden liikkuminen ovat tuottaneet koko ajan uusia kysymyksiä, ja esimerkiksi toiseudesta on tullut taiteen keskeistä aluetta. Globalisoituvassa maailmassa joudumme kysymään yhä tarkemmin sitä, miten sen resursseja jaetaan: mitä kaikille riittää, mitä kaikki tarvitsevat, miten kaiken jaamme?

Kantaaottava muotoilu on usein emansipatorista, vapauttavaa – ja sitä voi olla kuvataidekin: taiteilija voi esimerkiksi antaa äänen sille, jolla sitä ei alistetusta asemasta johtuen ole. Taide ja muotoilu voivat tuoda näkyviin. Ne voivat tuoda esiin olemassaolon, jota ei syystä tai toisesta tunnusteta tai tunnisteta. Ne voivat myös yrittää tarttua noihin syihin. Kipinän taiteilijoista osa haluaa murskata vallan rakenteita, osa säilyttää hyväksi kokemiaan ja uhanalaisia asioita, osa rakentaa uutta ja parempaa maailmaa.

Kipinän taiteilijoilla ei ole yhteistä agendaa, ei yhteistä manifestia. Heitä yhdistää rohkeus ylittää retorisen vallan rakenteet, uskallus olla mieltä asioista, uskallus ottaa kantaa – oli vastassa sitten markkinatalouden ahneus, taiteen puhtautta vaativa elitismi tai postmoderni älyllinen ironia, joilla usein yritetään vaientaa ne, joilla on vakavaa sanottavaa.

Kun on sanottavaa, se on sanottava!

Julkaistua 420 & Näyttelykuvia 802: Työnsä sisäistänyt taiteilija

Tulin käymään Fiskarsista hetkeksi stadissa. Oli mieluisa työkeikka. Galleria Ortonissa avattiin Kauko Hämäläisen (1928–1986) näyttely (6.–31.5.). Pidin avajaispuheen, mikä tehtävä oli minulle varsin mieluisa, koska Hämäläinen oli jo 1950-luvulla vanhempieni hyvä ystävä ja näin ollen ensimmäinen (ulkopuolinen) taiteilija, jonka tunsin. Lisäksi Hämäläinen oli ensimmäinen taiteilija, josta aikoinaan 1990-luvun alussa kirjoitin ensimmäisen vakavan taidekritiikkini jo muinoin kuolleeseen Siksi-lehteen. Alla gallerian verkkosivuille kirjoittamani esittely, jossa varmaan on jotain valmistelemattoman puheeni sisällöistä:

Työnsä sisäistänyt taiteilija

Joistain harvoista taiteilijoista on tapana sanoa, että he ovat ”taiteilijoiden taiteilijoita”, millä tarkoitetaan sitä, että he eivät ole suuren yleisöjen lemmikkejä vaan nimenomaan kollegoiden arvostamia taitureita, jotka nauttivat ammattilaisten jakamatonta kunnioitusta.

Taidemaalari Kauko Hämäläinen (1928–1986) on juuri tällainen taiteilija. Joka kerta, kun taidekeskustelu lipsahtaa vaikka Vapaaseen Taidekouluun tai sen piirissä syntyneeseen taiteilijaryhmä Ryhmä 4:ään, niin esiin tulee Kauko Hämäläinen, jota aletaan aina muistella harvinaisen hienona ja tinkimättömänä taiteilijana.

Hämäläisen hienoja hiilipiirustuksia, joita hän itse nimitti "hiilellä maalaamiseksi".

 

Hämäläinen ei myöskään itse hakeutunut julkisuuteen tai ollut kiinnostunut erityisestä uranhoidosta. Hän oli ahkera ja tuottelias taiteilija mutta ei osallistunut näyttelyihin ahkeruutensa edellyttämällä tavalla. Hän teki taideteoksia, ei näyttely- tai myyntiobjekteja. Hänen tuotantoaan tutkineen Maija Koskisen sanoin hän ei ”työnsä vahvasti sisäistäneenä taiteilijana tuntenut tarvetta itsensä julkituomiseen”.

Hämäläinen opiskeli Vapaassa Taidekoulussa vuodet 1954–59 ja aloitti siis vakavan taiteilijauransa suomalaisen modernismin ytimessä, Unto Pusan ja Sam Vannin oppilaana. Ja koululle uskollisena hän myös pysyi. On nimittäin korostettava myös sitä, että hänen opettajantyönsä Vapaassa Taidekoulussa vuosina 1967–86 on ollut sangen merkittävää – niin moni nykyinen taiteilija muistelee hyvällä Hämäläisen opetuksen merkityksellisyyttä omalle uralleen ja omalle tavalleen havainnoida ympäröivää maailmaa.

Vaikka Hämäläinen oli maalannut aiemmin figuuria, ihmisiä ja maisemaa, tuli hänestä nopeasti abstrakti maalari – vaikka teokset saivatkin usein alkuitunsa havainnosta, usein luonnon tarkkailusta. Hänen herkästi viritetyt valonsa, värinsä ja viivansa perustuvat siis aina taiteilijan kokemaan elämykseen. ”Se voi olla mikä tahansa näköaistiin vaikuttava arkielämän sirpale”, hän on itse todennut abstraktioidensa lähtökohdista.

Hämäläinen erakoitui jonkin verran 1970-luvulla, mutta taiteelle tämä tarkoitti lähinnä kokemuksen syventymistä. Vaikka ärsyke- ja havaintomaailma pienenisikin, pystyy osaava taiteilija löytämään asioiden ytimen varsin pienistä asioista. Esimerkiksi Unto Pusan vanhassa ateljeessa, jossa Hämäläinen työskenteli viimeiset vuotensa, pelkkä pihalle johtava portti sai hänen hiilipiirustuksissaan metafyysiset ulottuvuudet. Hämäläisen loppukauden hiilipiirustukset ja öljypastellit vievätkin meditatiivisuutensa kautta katsojan itäisiin kulttuureihin ja varsin henkiseen tapaan hahmottaa maisemaa. Juuri tuon portin kautta Hämäläinen oli itsekin sanonut lähtevänsä, kun aika koittaa. 

Oli myös hauska tavata Hämäläisen ihana leski Kaija-Liisa sekä Hämäläisen varsin pirtsakka isoveli Leo, joka alkaa olla jo 95-vuotias. Molemmat myös puhuivat lämmöllä avajaisissa.

Avajaiset oli varsin lämmin tapahtuma, ja Ortonissa taidettiin ensimmäistä kertaa tanssiakin aulassa, kun Keskuspuiston ammattiopiston bändi soitti tosi hienon jazzahtavan keikan ennen puheita ja puheiden jälkeen:

Muutinpa Fiskarsiin

Nyt ei sitten vähään aikaan tule käydyksi näyttelykierroksilla tai juuri muuallakaan, Muutin nimittäin tänään väliaikaisesti Fiskarsiin. Tältä näyttää työmaa, jossa olen päivän haahuillut:

Pitäisi ryhtyä pystyttämään kesänäyttelyä. Kipinä (12.5.-15.9.) on nimi ja kyseessä on kantaaottava nykytaide ja muotoilu. Myöhemmin lisää.

Julkaistua 419: Tuntemattoman taiteilijan muistomerkki

Varsinainen radioviikko. Maanantaina olin Roman Schatzin vieraana YLE Radio 1:n Roman Schatzin Maamme-kirjassa. Kanssani keskustelemassa oli Demos Helsingin Roope Mokka. Aiheenamme oli Suomen maabrändäys. En nyt oikein osaa sanoa, että oliko jutustelussamme mitään erityistä järkeä, mutta tästä linkistä sen voi kunnella.    
Tiistaina olin Johanna Vehkoon luotsaamassa Norsuradiossa Radio Helsingissä. Kanssani keskustelemassa oli kirjallisuuskriitikko Maaria Pääjärvi. Ja aiheena kritiikin tila ja tulevaisuus. Sen osaan sanoa, että keskustelussamme ei ollut niin hirvittävästi erityistä järkeä, koska olimme aika samanmielisiä, mutta ehkä Norsuradion podcasteista tämänkin tunnin voi joskus myöhemmin kuunnella. Ehkä kuitenkin saimme hyvää sanomaa eteenpäin. Sitä paitsi oli hauskaa tavata nämä kaksi terävää ajattelijaa ja kirjoittajaa, joiden blogeja seuraan aika tiiviisti. Tässä vielä linkki Vehkoon blogiin.

Yllä Johanna Vehkoo Radio Helsingin pikkuruisessa studiossa, jonne menemistä edelsi tupakkatuokio kahvin kanssa Sanomatalon kahdeksannen kerroksen tupakkaparvekkeella:
 

Keskiviikkona kävin sitten lukemassa Pasilassa oman YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini, jonka aamulla kirjoitin. Tässäpä se: 

Tuntemattoman taiteilijan muistomerkki

Uskallan väittää, että suurin osa taiteilijoista ei ole todellisuudessa kovinkaan kiinnostunut julkisuudesta tai tunnettuudesta. Taiteilija elää oudossa jännitteessä: suurin osa haluaa todennäköisesti tehdä rauhassa työtänsä siinä kehittyen ja siitä nauttien, mutta olosuhteet tälle järjestyvät vain, jos niille löytyy puitteet ja resurssit, jotka mahdollistuvat usein vain julkisuuden kautta. Suurin osa tarvitsee myös maksavaa yleisöä, ja sitähän ei ilman julkisuutta saa houkuteltua paikalle tai kaupan tiskille. Vaikka kyseessä ei olisi aina edes kaupallisuuteen kytkeytyvä julkisuus, on tilanne hyvin samankaltainen: ei apurahojakaan ole helppoa saada, vaikka olisi alallaan kuinka hyvä tahansa, jos ei sitä hyvyyttä ole julkisuudessa tavalla tai toisella vahvistettu.

On myös tunnettua, että taiteessa vallitsee rankka ikärasismi: jos et hankkinut mainettasi kohtuullisen nuorella iällä, on kovin epätodennäköistä, että saisit sitä myöhemminkään. Toki poikkeuksia löytyy, mutta en minä äkkiseltään keksi esimerkiksi kuvataiteemme lähihistoriasta yhtäkään viisikymppistä taiteilijaa, joka olisi yhtäkkiä ponnahtanut menestykseen yli 20 vuoden huomaamattoman puurtamisen jälkeen.

Mutta ei syytä huoleen. Taidemaailma toimii monessa asiassa kuten muodin maailma: trendejä tulee ja menee, ja niistä on syytä yrittää ottaa kiinni, silloin kun hetki on otollinen. Minulla on hyviä uutisia niille kuvataiteilijoille, jotka ovat turhautuneita uranhoidon vaikeudesta ja ajan kulumisesta. Yhdysvaltain taidemarkkinoilla on syntynyt viime vuosina uusi trendi: uudelleen löytäminen. Taidehuutokaupoissa on yleensä ollut tapana maksaa huimia hintoja joko sellaisista mestareista, joiden pelipaita on jo ikuisiksi ajoiksi jäädytetty – mitä niitä nyt on: niillä Picasso ja Warhol, meillä Schjerfbeck ja Gallen-Kallela –, tai sitten kulloisenkin trendin harjalla surffaavista nuorista tähdenaluista. Viime vuosina rinnalle on kuitenkin tullut uusi ja edelleenkin ilmeisen voimistuva trendi, jonka myötä moni elävä taiteilija on vielä kuusikymppisenä tai seitsemänkymppisenä saanut kokea iloisen yllätyksen. 
 

Tästä Llyn Foulkesin (s. 1934) akryylimaalauksesta Nob Hill (1965) pulitettiin viime vuonna 74 500 dollaria huutokaupassa.

Nettilehti Artinfon toimittaja Rozalia Jovanovic esimerkiksi raportoi juuri Llyn Foulkes -nimisestä 77-vuotiaasta taidemaalarista, joka on Los Angelesissa tehnyt työtään likipitäen tuntemattomuudessa jo viitisenkymmentä vuotta. Hänen 1960-luvun maalauksensa myytiin viime vuonna Christie’sin huutokaupassa arvioidun 6 000–8 000 dollarin sijaan kymmenkertaisella hinnalla: 74 500 dollarilla. Foulkes ei ole mikään yksittäistapaus. Jovanovickin luettelee useita muita nimiä – muun muassa viime vuosina maineeseen nousseen, myös yli seitsemänkymppisen Judith Bernsteinin. 

 Judith Bernstein (s. 1942) ja hänen 1970-luvulla näyttelystä poistettu fallinen teoksensa.

Syitä tällaiseen uudelleen löytämiseen on useita. Taidehistoriassa lähihistoriaa tutkivilla taidehistorioitsijoilla on toisinaan taipumus etsiä ”omia löydökkejään”. Tämä on vähän kuin journalistisen skuupin metsästystä: mikä olisi hienompaa kuin suorittaa oma taidehistoriallinen löytö, järjestää tälle hieno näyttely ja kirjoittaa aiheesta vielä hyvä kirja! Ja onpa kaupallisilla markkinoillakin omat syynsä: silkkana sijoituskohteenakin pitkän uran tehneen taiteilijan työtä on helpompi arvioida ja löytää sieltä laatu kuin satsata nuoreen trendikkääseen lupaukseen, jonka menestystarina saattaakin lopulta olla liian lyhyt. Varsinkin jo mukana on taidehistorian tai museoiden tuki, jota markkinat ovat aina osanneet hyödyntää.

Olivat tällaisten trendien varsinaiset syyt kuinka ulkotaiteellisia hyvänsä, on kyseessä kuitenkin aika hieno ja lupaava asia. Trendeihin voi tarttua, niitä voi vahvistaa ja niitä voi käyttää monella tapaa hyväkseen. Ajatelkaa nyt ihan oikeasti sitä, kuinka hyvältä seitsemänkymppisestä taiteilijasta voi tuntua, kun hän voi helpottuneena ajatella, että ihan turhaan ei tullut sitä taidetta koko ikänsä tehtyä.

Olen varma siitä, että Suomessakin on useita sellaisia työtään tekeviä pitkän linjan taiteilijoita, joita ns. ”kukaan ei tunne” ja jotka ovat ajautuneet tuntemattomuuteen erilaisten sattumusten kautta ja jotka kuitenkin ovat varsin laadukkaita tekijöitä – sellaisia joilla olisi kanssaihmisille painavaa sanottavaa. Mitä jos lähtisimme joukolla tutkimusretkelle taiteemme lähihistoriaan ja yrittäisimme korjata niitä vääristymiä, jotka syntyvät taidehistorian yksinkertaistavien kaanonien synnyn ja markkinoiden varman päälle pelaavan ja siten taiteen moniäänisyyttä rajoittavan varovaisuuden kautta? Eikä tämän tarvitse olla yleisen tason höpinää. Pienestäkin voi aloittaa: minä esimerkiksi asetin tänään itselleni tehtävän tutustua verkossa olevan taiteilijamatrikkelin avulla kymmeneen yli viisikymppiseen taiteilijaan, joiden töitä en muista koskaan nähneeni. Itse asiassa poimin jo aamulla varastoon neljä vuonna 1947 syntynyttä naistaiteilijaa.

***

PS. En valmistautunut Schatzin ohjelmaan mitenkään erityisesti, koska olen maabrändäyksen idioottimaisuutta joskus aiemminkin jo pohtinut. Opiskelin itse asiassa maanantaiaamuna vain oman vanhan radiokolumnini, jonka  olin tuoreeltaan kirjoittanut silloin, kun Stubbin brändityöryhmä oli perustettu – olikohan tuo nyt vuonna 2008. Kuka hitto näitä nyt edes muistaa? Mutta laitetaan sekin nyt sitten tähän, koska allekirjoitan vanhan tekstini täysin [hitto soikoon, etten vain olisi ollut viitisen vuotta sitten paljon fiksumpi kuin nykyään?]:

Rakennetaan mieluummin maata kuin kuvaa

Ulkoministeri Alexander Stubb asetti viime kuussa korkean tason valtuuskunnan Suomen maabrändin kehittämistyön johtoon. Valtuuskunnan ”tehtävänä on laatia perusta Suomen maabrändin eli vahvan maakuvan luomiselle Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn parantamiseksi”. Valtuuskunnan puheenjohtajaksi kutsuttiin Nokian ja Shellin hallituksen puheenjohtaja Jorma Ollila. Pohjat tälle oli laskettu jo Vanhasen II hallituksen hallitusohjelmassa, jossa todettiin, että ”Suomen maakuvaa vahvistetaan”.

No, minähän tein virtuaalimaailman testin. Hakkasin Googleen hakusanaksi ”Finland is” eli ”Suomi on”, osumia tuli 541 000. Sitten vaihdoin ilmaisuksi ”blow job” eli ”suihinotto”. Osumia tuli 16 100 000. Tilastollisesti tästä ei varmaan pysty päättelemään mitään, mutta hommia ainakin tuntuu piisaavan.

Kuinkahan moni muistaa, että kauppa- ja teollisuusministeriö käynnisti silloisen ulkomaankauppaministeri Pertti Salolaisen toimesta jo vuonna 1987 samanlaisen projektin? Tuolloin perustettiin Suomen kuva -työryhmä. Tältä pohjalta syntyi sellainen elin kuin Kansainvälisen tiedottamisen neuvottelukunta. En muista näistä 1980-luvun projekteista juurikaan mitään, mutta neuvottelukunta totesi kuitenkin loppuraportissaan vuonna 1990, että ”kuva ei voi olla parempi kuin heijastamansa todellisuus”. Neuvottelukunta päätyi siis yllättävän rehellisesti suosittelemaan Suomen olojen kohentamista. Huomio piti kohdistaa ”koulutukseen, kulttuuriin ja ympäristöön”.

Sen me kaikki tiedämme, mitä sitten tapahtui. Raportti ilmestyi laman alla, ja laman seuraamuksena esimerkiksi opetusministeriön pääluokka budjetissa pieneni 4,7 miljardia markkaa vuosina 1991–95.

Uuden laman kynnyksellä yritetään nyt sitten uudelleen. Stubbin onneksi ryhmässä on mukana entinen filosofi ja nykyinen kansleri Ilkka Niiniluoto, joka on varmaan Wittgensteininsa lukenut. Jos Wittgensteinia on uskominen, kieli ei heijasta maailmaa. Kielellä sitä pystytään myös muokkaamaan. Toisin sanoen Kansainvälisen tiedottamisen neuvottelukunta oli naiivisti väärässä. Kuva voi olla parempi kuin heijastamansa todellisuus. Esimerkiksi iso osa takavuosien stalinisteista on joutunut karvaasti myöntämään tämän tosiseikan.

Wittgensteinin kielipelin ajatuksia kehitteli aikoinaan myös ranskalainen filosofi Jean-Francois Lyotard, joka toi voimallisesti esiin ajatuksen ”suurten kertomusten” lopusta. Nämä suuret kertomukset eli metakertomukset – kuten esimerkiksi kristinusko, kommunismi tai teknologinen kehitysusko – ovat postmodernina aikana korvautuneet ”pienillä kertomuksilla”, mikronarratiiveilla.

Etääntyminen ja eriytyminen yhteisesti jaetuista tarinoista on tietysti uhka yleiselle etiikalle. Tästähän Ollila on varmaan yhtä huolissaan kuin toinen fasistisen ruumiinkulttuurin ihailija, pääministeri Matti Vanhanen. En kuitenkaan usko, että hyväkuntoisten ja raittiiden nuorten kasvattaminen olisi mikään ratkaisu etiikkaan kohdistuneelle uhalle. Eiköhän oleellisempaa olisi opetella kunnioittamaan asioita niiden moraalisessa partikulaarisuudessa, siis ihan oikeassa arjessa. Uusien suurten tarinoiden luomisen sijaan olisi ehkä parempi tutustua niihin oikeisiin pieniin tarinoihin, joiden kielipelit arjessamme vaikuttavat. Ongelma on tietenkin se, että ns. korkean tason porukka tähän tuskin pystyy. Heille kun suuren kertomuksen ihminen on aina ’tyyppi’ tai ’tilastollinen luku’ – ja kertomuksen arvoista poiketessaan vastaavasti siis usein vain ’poikkeama’ tai ’ongelma’.

Eiköhän unohtamamme Kansainvälisen tiedottamisen neuvottelukunta ollut Wittgensteinista huolimatta sittenkin oikeassa? Jokainen koulukuraattorin vastaanotto parantaa Suomen maakuvaa enemmän kuin kauppavaltuuskunnan lähettäminen Moskovaan. Jokainen homehtuneen koulutalon korjaaminen parantaa Suomen maakuvaa enemmän kuin Karita Mattilan esiintyminen Metropolitanissa. Jos siis jaksamme vain odottaa – muutakin kuin loppuraportin kielipelejä.

Näyttelykuvia 797 & 798 & 799 & 800 & 801: Sunnuntaikierroksella

Sunnuntaina lähdin pitkästä aikaa kunnon näyttelykierrokselle – kuitenkin vain kävelymatkojen päähän.
Aloitin Uudenmaankadulta. Helsingistä Nurmekseen 2000-luvun alussa muuttanut Anssi Mikael Okkonen (s. 1969) esitteli lyijykynäpiirustuksiaan Galleria Dixissä nimellä Aika (20.4.–9.5.). Okkonen tutkailee karjalaista kulttuuria ja sen menneisyyttä sekä tulevaisuutta, aikaa – lähinnä ihmisen kautta. Ja sattuihan itse taiteilijakin olemaan paikalla, koska hän piirtää performatiivisesti tiettyinä päivinä:

Okkosen kynänjälki on yhtäaikaisesti herkkä ja tarkka, sellainen, jonka avulla maallikko huokailee, että "kylläpä mies osaa piirtää". Ja niinhän hän osaakin, mutta pelkkä hyperrealistinen, pikkutarkka ja näköisyyttä tuottava piiperrysjälki ei sellaisenaan vielä ole kovin kiinnostavaa. Okkosella on kuitenkin sanomaa: "Erityisesti henkilökuvat kiehtovat minua ja haluankin niillä tuoda esille kysymyksiä ihmisenä olemisen mysteeristä. Idealismi, toivo paremmasta tulevaisuudesta sekä rauhanominen rinnakkaiselo luonnon kanssa ovat läsnä teoksissani. Näyttelykokonaisuus on siis kuvaus uuden sukupolven elämänuskosta ja kasvamisesta vastuulliseen, tiedostavaan aikakauteen.”

Henkilökohtaisemmin ladatut kuvat olivatkin selvästi voimakkaampia kuin sellaiset esimerkiksi ortodoksisuuteen liittyvät dokumentaariset kuvat, joka jäivät vain ikään kuin pinnaksi. Ehkä Okkosen pitäisi vielä tarkentaa fokusta – ja toisaalta ehkä uskaltautua vähän sisemmälle myös symbolisen alueelle. Aika sympaattinen näyttely kuitenkin. Sitä paitsi taiteilija, jolla on kolme suomenhevosta, ei voi olla ihan väärässä.

***

Galleria Jangvassa oli tarjolla interaktiivisuutta. Ensin meinasin väsyneenä väistää koko jutun, mutta sitten kuitenkin rohkaistuin. Minna Alaluusuan (s. ?) ja Tuomas Tuomirannan (s. ?) näyttely Leikit (5.–21.4.) esitteli erilaisia vuorovaikutteisia mediainstallaatioita.
Istuin muun muassa pöydän ääreen ja tein itsestäni valokuvan ja tietokoneen avulla omakuvan:

 
Printin sain mustoksi. Tulos heijastui myös sitten seinälle:

Tässä tiedotteesta: "Peilipöytämäisessä teoksessa käyttäjät pääsevät muokkaamaan omakuviaan taiteilijoiden omakuvapaleteilla, väriteoriapaleteilla sekä Pantonen vaikutelmapaleteilla. Käyttäjä voi luoda valintansa mukaisen omakuvan esimerkiksi Rembrandtin tai Picasson omakuvan tai kevään muotisävyjen väreissä. Teos opettaa samalla käyttäjälle taidehistoriaa, värioppia ja antaa mahdollisuuden Pantonen designväriyhdistelmien käyttöön."
No, en minä nyt tiedä tuosta toteutuksesta. Yllä vasemmalla oleva kuvani on tehty Kazimir Malevitšin (1878–1933) paletilla, mutta en minä sitä kyllä tunnistanut Malevitšiksi. Enkä oppinut mitään.
Sitten piti vielä kokeilla kehon avulla action paintingia:

En minä nyt oikein tiedä. Vähän sellaiseksi pikkuheurekaksi kokemus jäi. Mutta olihan se kivaa. Ja sitten pitikin illalla vielä vähän miettiä, että voisiko taide olla vain kivaa. Mihinkään ratkaisuun en pohdinnoissani kuitenkaan päätynyt.

***

Galleria Amassa oli tarjolla Jaakko Mattilan (s. 1976) monilla eri tekniikoilla toteutettuja maalauksia ja grafiikkaa (6.–28.4.). Mattila on ilmeisen innoissaan eri tekniikoista, muun muassa öljystä, alkydeistä, akvarelleista ja metalligrafiikasta. Mukana on vähän edellä mainittua action paintingiakin. Abstraktit teemat ovat hillittyjä ja jälki usein kuulaan herkkää. Eri tekniikat hajottivat kokoelman yhtenäisyyttä, mutta toisaalta juuri tuo monimuotoisuus lisäsi vahvuutta, koska kaikkea leimasi kuitenkin Mattilan tietty hienostuneisuus ja vähäeleisyys:

   Pallo, akvarelli.

Aukko, öljy kankaalle.

Puhtautta ja harmoniaa olin löytävinäni. Pienen ja suuren jännitettä. Vähän ehkä vapauttavaa tyhjyyttäkin. Ainakin näyttelystä jäi seesteinen ja hyvä fiilis.

***

Galleria Sculptorissa oli esillä Heimo Suntio (s. 1955), joka oli lähestynyt veistotyötään varsin kirjallisesti näyttelyssään Strindbergrummet i en okänd rymd (17.4.–5.5.). Suntio on Strindberginsä ja Kierkegaardinsa lukenut – ja päälle vielä Merleau-Pontyakin, ja tämä teki kerronnalliset työt minulle ensin vähän vaikeiksi. Yirin nimittäin liikaa mielessäni avata ja tulkita monista elementeistä koostuvia installaatioita ja koin suotta turhautumisen tunnetta. Suotta siksi, että eräässä toisessa galleriassa myöhemmin tapaamani taidemaalarituttu vain nauroi huoltani ymmärtämisestä ja totesi pitämästään näyttelystä, että "sutjakka näyttely". Ja oikeassahan hän oli: ei Suntio ole lähtenyt illustroimaan mitään vanhojen äijien ajatuksia vaan on antanut tiettyjen teemojen suodattua omien assosiaatioidensa kautta monipuolisiksi kuviksi ja melko runollisiksi tarinoiksi, joissa on ripaus romantiikkaa, ripaus itseironiaa ja paljon sellaista yksinäisen hahmon öisiä mietteitä, jotka jalostuvat säikeiksi osana isompaa historiallista linjaa. 

    

Käytettyjä materiaaleja oli pronssista löytömaterialin kautta puuhun, ja olipa yhden veistoksen materiaaleissa mukana myös runo:

Eräs toinen taiteilijatuttavani oli todennut minulle aiemmin, että "Suntion paras näyttely". Täytyypä melkein yhtyä tähän ajatukseen. Ripustuskin oli onnistunut: ei mitään erityisiä optimaalisia tarkastelupisteitä, ei lukusuuntaa. Näin katsoja sai haahuilla ja hakea assosiaatioita ja näkökulmia. Hämärää se oli Strindbergin okkultismikin. Tällaisen hahmon sisään Suntio on tehnyt tutkimusmatkaansa:

 Strindberg Drottninggatanilla 1912. Ehkä viimeisellä kävelyllään.

***

Taidekierros loppui Forum Boxiin, jossa oli esillä kolmen taiteilijan näyttely. Anu Tuominen (s. 1961) on käynyt paljon Jäämerellä Varanginvuonolla ja kerännyt kiviä sekä meren tuomaa tavaraa. Hän on rakentanut niistä tuttuja omanlaisia maailmojaan, jossa kivet muuntuvat leiväksi ja lihaksi, pienet esineet maisemiksi ja jossa yhteydet katkeilevat ja yhtyvät uudella logiikalla uudestaan. Tuominen on nerokas taiteilija, eikä ideoiden ehtymisestä ole tietoakaan.

Emma Rönnholm (s. 1984) osuus koostui esine- ja tilateoksista, joiden lähtökohtina ovat toimineet kirjat, tekstit ja kommunikaation haasteet. Yhtäaikaisesti nokkelaa ja syvällistä. Tässä nuori tekijä, josta kuullaan vielä paljon.

Ja vielä toinen vähän aikaa sitten valmistunut veistäjä, Laura Könönen (s. 1980), joka käy materiaalinsa kimppuun vähän brutaalimmalla otteella ja vähemmillä sanoilla sekä assosiaatioherätteillä – mutta väkivahvasti:

Kaikkineen mainio kokonaisuus, ja käydessäni siellä olivat kaikki taiteilijatkin paikalla, koska oli ns. taiteilijatapaaminen. Niinpä minä siis tapasin heidät – vasemmalta Tuominen, Rönnholm ja Könönen:

Oikein hyvä taidepäivä.

Luettua 119 & 120: Mihin tarvitsen kriitikkoa?

Olin eilen Suomen arvostelijain liiton (SARV) järjestämässä Kritiikin Päivässä, jossa teemana oli sisältöjen yksipuolistumisen vaikutus sananvapauteen. Alustamassa olivat ensin lakimies ja kirjailija, Suomen PENin puheenjohtaja Jarkko Tontti, viestinnäntutkija Juha Herkman ja Suomen journalistiliiton edunvalvontajohtaja Petri Savolainen. Sitten kaikki puhujat kokoontuivat paneelikeskusteluun, johon minuakin oli pyydetty kommentoijaksi. Puhetta johti Siskotuulikki Toijonen, ja yleisöä oli yli kolmenkymmenen:

 
Hyvät ja selkeät avustukset sekä vilkasta keskustelua, mutta toki varsin tuttua asiaa, tuttuja huolia. Ymmärränkin varsin hyvin, että eräs kollegani oli vähän uuvahtanut koko tilaisuuteen – hän kun olisi rahan sijaan halunnut puhua sisällöistä. Vaan on se niinkin, että hänkin on niitä satasella kirjoittavia – siis niitä, jotka saattavat tehdä viikonkin intohimoista työtä ansaitaakseen sen satasen. Kyllä siinä pitäisi välillä uskaltautua miettimään ansaintalogiikkaakin eikä vain taiteen arvoja. Voisi tämän ongelman politisoidakin: tyytyminen pyhällä hengellä elämiseen ja alistettuun asemaan on epäsolidaarista kollegoita kohtaan. Joukkovoimaa ei voi olla, jos ei siihen uskota, jos ei joukon toimintaan osallistuta. Muuten antaudutaan kapitalismille. Kriitikoiden ja laajemmin kulttuurijournalistien tapauksessa se tarkoittaa sitä, että hyväksymme hiljaisesti median keskittymisen, sisältöjen kaventumisen ja huonot työehdot, mikä johtaa noidankehään – ja muun muassa vääjäämättä sisällöllisesti huonontuvaan journalismiin.
Puhuimme me myöskin niistä tulevaisuuden ennustamattoman tuntuisista asioista, joihin liittyy esimerkiksi koko ammattimaisen kritiikin tarve: onhan esimerkiksi netti täynnä ilmaiseksi kirjoitettua kansalaiskritiikkiä. 
No sisältöjä ja kritiikin tarvetta minäkin koko päivän oikeasti ajattelin. Olin nimittäin aamulla kuunnellut kahteen kertaan Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) Kuudennen sinfonian eli Pateettisen sinfonian:

Se sai minut sekä melkein kyyneliin että myös miettimään kritiikin tarvetta. 
Tähän täytyy kuitenkin ensin kertoa vähän taustaa. En ole mikään klassisen musiikin asiantuntija, mutta välillä saan outoja innostuksen puuskia siihenkin suuntaan. Sain puolisoltani joskus aikoja sitten tuliaisiksi Joensuusta kirpputorilta halvalla ostetun Tšaikovskin baletin Joutsenlampi. Olen jo lapsesta alkaen ollut vähän propellipää, mikä tarkoittaa sitä, että johonkin asiaan paneutuessani minun täytyy ensin lukea aiheesta kirja. Vähän itseironisesti ilmoitin, että kuuntelen levyn vasta sitten, kun olen ensin perehtynyt Tšaikovskiin vähän teoreettisestikin. Ja enköhän taannoisella Hämeenlinnan reissullani osunut kahteen divariin, josta kummastakin löysin Tšaikovski-kirjan. Olen nyt lukenut nämä molemmat. Nina Berberovan (1901–1993) Tšaikovski – yksinäisen ihmisen tarina (Fazer 1958) käsitteli Tšaikovskin elämää, ei niinkään musiikkia:

Berberova on minulle rakas kirjailija, oikeastaan vain yhden kirjan kautta. Hänen hieno muistelmateoksensa Kursivointi minun (WSOY 1990) on kirja, johon palaan aina silloin tällöin. Tämä Tšaikovski-kirja oli kuitenkin jopa aika huono: ei sen kautta Tšaikovskin musiikkiin ainakaan saanut mitään otetta. Oli toki kiinnostavaa lukea angstisen, ujon ja oudon säveltäjän kohtalosta, ja luulen, että sillä on merkitystä myös Tšaikovskin ohjelmallisempien sävellysten syvempään ymmärtämiseen. 
Toinen kirja oli sitten vähän tylsempää luettavaa, mutta Tšaikovskin tuotannon kokonaisuuden ymmärtämisen ja sen kontekstualisoinnin kannalta kyseessä on hyvä tiivis johdatus:

Ghislaine Juramien Tšaikovski (Kirjayhtymä 1982) käy lyhyesti läpi Tšaikovskin elämän ja keskeiset teokset myös lyhyinä musiikillisina analyyseinä.
Niinpä olin siis valmis kuuntelemaan. En kuitenkaan jaksanut vielä ryhtyä hyökkäämään Joutsenlammen kolmen vinyylin kokonaisuuden kimppuun, vaan laitoin levylautaselle taannoiselta Salon retkeltä kirpputorilta yhdellä eurolla löytämäni Kuudennen sinfonian. 
Vasta kuuntelemaan ryhdyttyäni aloin miettiä tarjolla olevan levytyksen statusta Tšaikovskin tuotannon tulkintojen joukossa. Kuuntelemani levytys on Fritz Reinerin (1888–1963) johtama ja Chicagon sinfoniaorkesterin (CSO) soittama tulkinta vuodelta 1952.  
Tulkinta teki minuun suuren vaikutuksen, mutta samalla tajusin, ettei minulla ole hajuakaan siitä, mitä mahdollisia muita tulkintoja minun pitäisi kuunnella, jos asiasta kerran näin innostuin. Onkohan tämä Reinerin tulkinta edes ammattilaisten piirissä arvostettu? Nyt joku varmaan kysyy, että enkö luota korviini. Kyllä, osin luotan, ja uskallan häpeilemättä kehua hyllyssäni olevaa levytystä, mutta koska asiantuntemukseni on todellisuudessa niin huono, herää heti kysymys siitä, miten voisin päästä asiaan vielä syvemmälle. Mitä uusia ulottuvuuksia voisin teokseen löytää?
Tajusin aika nopeasti, että minähän tarvitsen asiantuntevaa kriitikkoa! Niinpä vietin ison osaa iltaa verkossa surffailemassa Tšaikovskin kuudenteen liittyviä asioita. Enkä muuten vieraillut yhdessäkään harrastelijablogissa. Nyt ainakin tiedän, että versioita on lukuisia ja että osan niistä haluan ehdottomasti kuunnella. Verkosta löytyneiden kriitikoiden tekstien avulla olen selvillä ainakin siitä, että Wilhelm Furtwänglerin (1886–1954) ja Berliinin filharmonikkojen versio vuodelta 1938 oli aikoinaan sensaatiomainen. Kiinnostavalta tuntuu myös Leonard Bernsteinin (1918–1990) ja New Yorkin filharmonikkojen versio vuodelta 1987 – se on ilmeisesti jotenkin ristiriitoja synnyttänyt varsin henkilökohtainen tulkinta. Sitten kiinnostaa tietenkin venäläinen tulkintaperinne. Olsikohan Jevgeni Mravinskin (1903–1988) ja Leningradin filharmonikkojen versio vuodelta 1949 kiinnostava? Ja kuinka moderni venäläinen tulkinta suhteessa tähän on Valeri Gergijevin (s. 1953) ja Kirovin orkesterin tulkinta vuodelta 1995. Ja hitto: onhan vielä tietenkin ainakin intuitiivisesti ihailemani Neeme Järvi (s. 1937) ja Göteborgin sinfoniaorkesteri 2000-luvulta. Ja nyt en jaksa enää kirjoittaa ja linkittää – löysin minä ainakin kymmenen muutakin kiinnostavaa versiota. 
Minä tarvitsen kriitikkoa! Minun olisi pitänyt aloittaa keskustelu jo SARVin seminaarissa Siskotuulikki Toijosen kanssa, koska hän on klassisen musiikin asiantuntija. Haluaisin tavata useammankin asiantuntevan alan kriitikon, joka auttaisi minua etsinnässäni. 
Ja mihin minä tarvitsen kriitikkoa? Tarvitsen kriitikkoa kontekstualisoimaan minulle mielekkäästi erilaisia versioita, kertomaan minulle esimerkiksi sen, minkälaisiin asioihin kussakin versiossa on keskitytty, mitä painotettu ja miksi. Mitä jossakin on arvostettu, mitä jossakin karsastettu. Ja myös sen miten kyseisen sinfonian ohjelmallisuutta on tulkinnallisesti avattu – satun nimittäin Berberovan kirjan avulla tietämään sen, että Tšaikovski itse koki sen silkan ohjelmalliseksi mutta ei halunnut avata sitä lainkaan. Onneksi olen lukenut Berberovan kirjan, niin voin ainakin edes aavistella sen tuskaisia teemoja.
Tarvitsen kriitikkoa myös siksi, että olen kuvataideihminen, enkä välillä tunne seuraavani edes omaa kenttääni tarpeeksi. Ei minulla ole aikaa viettää seuraavaa vuotta Tšaikovskin yhden sinfonian parissa – eikä edes rahaa ostaa niitä kaikkia versioita, jotka saattaisivat kiinnostaa minua. Minä tarvitsen apua.
Ja muistutetaan vielä, että minua odottaa jo Joutsenlampi ja samat ongelmat. Onneksi tiedän ainakin etukäteen jo sen, että hyllyssäni oleva kolmen vinyylin paketti on Gennadi Roždestvenskin (s. 1931) johtama ja Moskovan Radion sinfoniaorkesterin vuoden 1969 tulkinta, jota alalla pidetään arvossa. Sen verran ehdin jo surffailla.   
Sitten kuuntelin sinfonian vielä yhden kerran keskittyneesti kuulokkeilla. Nautin taiteen avulla ja melko lumoutuneena hetken aikaa elämästäni.
En ehkä palaa aiheeseen, koska aikani ei riitä. 

PS. Opin jopa sen, että jotkut kriitikot eivät Tšaikovskin ko. sinfoniasta edes juuri piittaa. Siitä en välitä, koska minulla on kokemukseeni oikeus ja omat korvat. Kriitikon tarvetta se ei kuitenkaan poista.