tiistai 8. toukokuuta 2018

Julkaistua 860: Niinistön muotokuva ei ole yhteisötaidetta


Tällainen ilmestyi eilen Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksissa. Lillukanvarsista ei ole kyse. Pidän asiaa melko tärkeänä. Taiteesta puhuminen koetaan aivan liian joutavanpäiväisenä, ja mitä tahansa voi sanoa. Haluaisin enemmän tarkkuutta.
Itse juttua en nähnyt, koska se on maksumuurin takana, luen nykyään Hesarini baarissa. En siis tiedä, miten sitä on editoitu, mutta tässä alkuperäinen tekstini. Sen verran näin, että Teemu Luukan nimi oli poissa ja aloitus muutettu passiivisiksi. Miksiköhän?

Niinistön muotokuva ei ole yhteisötaidetta

Toisin kuin toimittaja Teemu Luukka kirjoittaa (Helsingin Sanomat 4.5.), presidentti Sauli Niinistön muotokuva ei ole yhteisötaidetta. Käsitteelle ’yhteisötaide’ (engl. community art) on ollut olemassa kohtuullisen vakiintunut käyttö jo 1960-luvulta, Suomessa ehkä 1990-luvulta. Kyse on taiteesta, jota tehdään jonkin yhteisön ehdoilla, yhteisön kanssa ja sitä varten. Usein kyse on yhteisöistä, joilla ei ole entuudestaan juurikaan taidesuhdetta. Taidetta voidaan käyttää esimerkiksi monin eri tavoin sosiaalisesti: koheesiota lisäämään, yhteisen tavoitteen apuneuvona, voimaannuttamiseen jne. Usein kyse on sosiaalisissa hierarkioissa alempana olevista yhteisöistä, joiden elämänlaatua pyritään parantamaan.


Sata satunnaisesti valittua taiteilijaa ei ole tässä mielessä aito yhteisö – niin paljon kuin taiteilijakuntamme elämänlaatua pitäisikin parantaa. 300 euroa / taiteilija ei tässäkään suhteessa ole kovin iso apu.
Tässä tapauksessa voisimme ehkä puhua ’yhteisteoksesta’. Oleellista olisi kuitenkin uutisoinnissa käyttää asianmukaista kieltä, jotta edes ymmärtäisimme toisiamme silloin, kun keskustelu kuohuu. Aivan vastaavasti muotokuva ei mielekkäästi voisi olla ’ympäristötaidetta’, vaikka presidentin esittelysali toki on jonkinlainen ympäristö.
On kuin taiteella ei olisi niin väliä. Muilla elämänalueilla tämä tuntuu olevan paljon selkeämpää. Taloustoimittaja ei koskaan kutsuisi ’veronkantoa’ ’joukkorahoitukseksi’ – vaikka joukollahan niitä veroja maksetaan.

8 kommenttia:

  1. Auts! Olenko pitänyt niin paljosta koko elämäni ihan väärästä syystä?! Tätä pitää itseltään varsinkin kirjoittavan ihmisen tietenkin kysyä. Missä kulkee vaikkapa romantisoivan estetetisoinnin raja? Olisi esimerkiksi kiinnostavaa tietää, mitä mieltä Amerikan alkuoperäisväestö on mielestäni upeasta Terrence Malickin Uudesta maailmasta, sen mielestni "intiaaneja" animalisoivasta kuvastosta.

    Sana riistäminen tai hyväksikäyttö ei minusta ole tässä yhteydessä aina ole hyvä. Usein parempi voisi olla hyväntahtoinen hölmöys, joka sekin voi saada aikaa kärsimystä. Esim. yritys muokata opetussuunnitelmalla saamelaisista lapsista "hyvinvoivia" suomalaisia tai vasemman käden kapaloinnilla vasenkätisistä oikeakätisiä (setäni kohtalo).

    Niinpä. Tämä iänikuinen herran ja rengin dialektiikka on tuskastuttavan hidasta. Ehkä vielä joskus huolimattomalle lainaamiselle voivat lainatutkin nauraa tai jopa hyötyä siitä. Riistossa ei tietenkään ole mitään huvuttavaa eikä hyodyllistä.

    Inspiroiva kirjoitus.

    VastaaPoista
  2. Lepää rauhassa Otso. Ilo oli lukea blogiasi ja kuunnella YLEn Kultakuumeen kolumneja.

    VastaaPoista
  3. Lepää rauhassa. Valtava menetys suomalaiselle taidekeskustelulle.

    VastaaPoista
  4. Lepää rauhassa, olit valaiseva, rohkea kulttuurin lähettiläs ja oikeudenmukaisuuden puolesta aina! Miten se onkin että he lähtevät aina ennen ahneita, kitkeriä ja katkeria�� Hyvää matkaa...toivottavasti tajusit kuinka arvostettu ja pidetty olit<3

    VastaaPoista