Miksi kirjoitan?

Tämän blogin tarkoitus on kaiken mahdollisen psykologisesti tulkittavan syntyhistorian – nimellä Alaston kriitikko viittaan johonkin perustavaa laatua olevaan rehellisyyden vaatimukseen, jonka nyt yritän itselleni asettaa – ohella toimia taideaiheisten kirjoitusteni arkistona ja myös niiden kommentointipaikkana. 

Yksi syy bloggaamiseen on se, että minulta tuppaavat kovalevyt hajoamaan, eivätkä varmuuskopiot tunnu oikein olevan alaani – olen itse asiassa hukannut vuodesta 2007 taaksepäin kaiken yli kolmenkymmenen vuoden aikana kirjoittamani, mukaan lukien siis tietenkin myös luettelon kaikesta siitä, mitä olen kirjoittanut. 

On toki muitakin syitä. Yksi syy on se, että kriitikon reunaehdot ovat yleensä aivan liian mekaaniset ja ankarat. Sinulle annetaan tilaa esimerkiksi 1 500 merkkiä (siis aika paljon alle yhden liuskan), vaikka kohteena oleva näyttely saattaa herättää moneen suuntaan karkaavia ajatuksia vaikka kolmen liuskan verran. Ja aina joutuu valitsemaan vain yhden näkökulman useammasta mahdollisesta, ja ne valitsematta jäävät saattavat kuitenkin jäädä vaivaamaan. Niitäkin on toisinaan hyvä pohdiskella.
Julkaisen siis kaikki kritiikkini ja muutkin taideaiheiset kirjoitukseni tässä sitä mukaa, kun ne ovat ilmestyneet lehdissä, kirjoissa ja näyttelyluetteloissa. Joudun kuitenkin tekemään sitä tietyllä viiveellä. Tänään esimerkiksi kirjoitin itselleni ennätykselliset kuusi juttua, mutta en voi julkaista niitä etukäteen – se ei olisi korrektia, ja rikkoisin julkaisulla myös sopimustani. Myöhemmin tapahtuvalla julkaisullakin rikon jo silläkin ainakin Kauppalehden kanssa tyhmyyksissäni allekirjoittamaani sopimusta, mutta enpä usko, että kukaan sieltä vaivautuu lähteä minua haastamaan.

Kai sekin on vielä todettava, että projekti ei välttämättä osoittaudu niin kiinnostavaksi kuin kuvittelen. Jos näin on, niin sitten blogi vain kuolee hiljaa pois. Ei se niin traagista ole. Tosin huomaan, että olen jo pitkään seurannut esimerkiksi kollegani Heikki Kastemaan eli Kulttuurinavigaattorin jo pitkään jatkunutta bloggaamista kiinnostuksella ja suorastaan ihailen sitä tapaa, jolla toisen kollegani Irmeli Hautamäen perustama verkkolehti Mustekala on alkanut elää. Ehkä minullekin siis löytyy jokunen lukija.