Tommi Grönlund & Petteri Nisunen: Liquid Diagram, 2009.
Jatkan näyttelyissä käyntien dokumentoinnissa syntyneen viiveen kuromista umpeen. Tiistaina 13.4. kävin Galleria Sculptorissa katsomassa Tommi Grönlundin (s. 1967) ja Petteri Nisusen (s. 1962) näyttelyä (2.–18.4.). Heidän edellisestä Helsingin näyttelystään onkin muuten jo kymmenen vuotta aikaa. Heidät muuten valittiin Vuoden nuoriksi taiteilijoiksi vuonna 1997, ja arvostetun Suomi-palkinnon he saivat vuonna 2001.
Jyrki Siukonen (s. 1959) – kuvataiteilija hänkin – on todennut, että kaksikon taide on "liikettä veistoksesta kohti runoutta". Oikein kateeksi käy. Noin minäkin olisin ehkä halunnut sanoa. Grönlundin ja Nisosen ääntä, liikettä ja fysikaalisia lainalaisuuksia käyttävissä töissä on runouden lisäksi myös outoa huumoria, joka omalta osaltaan todistaa myös sen, millä lailla taide voi arvokkaasti ja myös hedelmällisesti olla näennäisen turhaa – siis olemalla vain hyvä kiintopiste katsojan ajatukselle ja tunteelle. Onneksi sain kirjoittaa Kauppalehteen edes sen 1 500 -merkkisen jutun, joka nykyään alkaa valitettavasti olla kritiikille jo ihan kelpo koko. Tässä Kauppalehdessä 19.2. ilmestynyt teksti:Pelle Peloton viileenä
Jo pitkään yhdessä työskennellyt parivaljakko Tommi Grönlund ja Petteri Nisunen muistuttaa jossain määrin 1970-luvun taide-elämässämme vaikuttanutta Dimensio-ryhmää, jossa pääosaa näytteli taiteen ja teknologian suhteeseen liittynyt vähän pikkupoikamaisesta meiningistä muistuttava kokeilunhalu.
Yhdennäköisyys on kuitenkin harhauttava, sillä varsinainen ero syntyy suhteesta kehitysuskoon – siitä että Grönlund ja Nisunen tietävät jo paremmin. Eihän siinä nimittäin niin käynytkään, että taide ja tekniikka olisivat tuottaneet meille rinta rinnan jotenkin parempaa elämää. Tätä varmaan vieläkin haikaillaan Nokian ajatustankeissa, mutta ilmeisen turhaan, kun ei uusmediataidekaan ole ehtinyt muuta kuin melkein syntyä ja sitten jo melkein kuolla. Täytyy kai muistuttaa siitä, että samaa haikailtiin jo Neuvostoliitossakin.
Kaikkea tätä tulin miettineeksi, kun tarkastelin harmillisen usein pelkästään ulkomailla esiintyvän taitelijakaksikon tuoretta näyttelyä ja esimerkiksi teosta Liquid Diagram, jossa kahdentoista lasiputken diagrammia esittävä satunnaisgeneraattori ei kerro maailmasta mitään mutta pitää katsojan otteessaan kuin vastustamaton rytmi. Grönlundissa ja Nisosessa onkin jotain samaa suvereeniutta ja sitä kautta uskottavuutta kuin esimerkiksi Jimi Tenorissa, joka on muuten vähän aikaa sitten tehnyt levyn afrobeatin vastustamattoman rytmigurun Tony Allenin kanssa.
Kaksikon tuotantoa laajemmin esittelevä tuore berliiniläinen kirjakin on sopivan viileästi nimetty: Works – Werke.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti