Näyttelykuvia 1: Minimalismi ja mykkä tila

Torstaina 8.4. kävin Forum Boxissa Carolus Enckellin ja Hannu Sirenin yhteisnäyttelyn (7.4. – 2.5.) avajaisissa. Molempia taiteilijoita tunnenkin vähän, joten olin todellisuudessa hieman kiusaantunut tilanteesta, koska pidin näyttelyä varsin huonona, mutta samalla olin helpottunut, koska minun ei tarvinnut kirjoittaa siitä. Tämä osoittautuikin vääräksi, koska seuraavana päivänä sain Kauppalehdestä listan loppukevääksi halutuista kritiikeistä, ja tämä näyttely olikin mukana siinä. Sekin vielä harmittaa, että luvattuun lyhyeen (1 500) juttuun on aina vaikeampi saada mukaan kriittisiä argumentteja niin vakuuttavasti, että pettymys tulisi myös mielekkäästi perustelluksi. 

Iso Siren, pieni Enckell ja gallerian arkea.

Pohjimmiltaan pettymyksessäni oli kyse siitä, että nämä kaksi tunnustetua mestaria eivät saaneet Forum Boxin vaativaa tilaa lainkaan soimaan, ja se kai oli kuitenkin heidän omasta mielestäänkin se varsinainen pointti. Tässä kokonaisuudessa yksittäiset teoksetkin lopulta jäivät mykiksi – vaikka vaikenivat ne kai aika paljon muutenkin. Sirenin minimalismi on jo tavallaan määritelmällisestikin aika mykkää, mutta nyt se alkaa tuntua pelkästään minimalismin näköiseltä suoritukselta – tietynlaiselta eleeltä. Enckellin symbolinen taiturointi jää puolestaan aivan liian elististiseksi. Kuinka moni katsojista esimerkiksi tietää mitään kreikkalaiseen maalari Apollodorukseen liittyvästä skiagraphiasta, jonka nimeä esimerkiksi yksi teos kantaa? Mitään lehdistötiedotetta tai muuta avaavaa tekstiä ei tarjolla ole – tietenkään. Veikkaan, että tuttavapiirissäni on tasan yksi sellainen ihminen, joka tuntee skiagraphian – hän on muuten myös taidemaalari. No okei, onhan se hauskaa, että olen saanut googlettaa taas kiinnostavia asioita, mutta pitäisikö minun lähteä nyt uudestaan katsomaan kyseistä teosta? Tai entä sitten An symbolum? Viittaako se Johann Wolfgang von Goethen (1749–1832) runoon Symbolum ? Vai onko sillä jotain tekemistä nikealaisen uskontunnustuksen – Symbolum Nicaenum – kanssa? Tätä en nyt, hitto soikoon, edes jaksa lähteä selvittelemään. Eikä kyllä oikein kiinnostakaan. 

Voihan taide olla kommunikatiivista näinkin, mutta en tiedä, onko tällainen prosessi kaikessa hauskuudessaankaan taiteilijan intentioiden mukaista ja siten mielekäs osa kyseistä teosta. Sitä en kuitenkaan suostu allekirjoittamaan, että olisin liian sivistymätön teoksen katsojaksi. 

Se varsinainen lyhyt kritiikki ilmestyy siis blogiin myöhemmin.