Lauantai-aamuna kirjoittamani kritiikki Helsingin Taidehallin tuoreesta veistonäyttelystä julkaistiin Kauppalehdessä 14.4.2010. Näyttely oli oikein hieno ja kiinnostava, mutta Taidehallin yliampuva tiedotus ärsytti minua, mihin on ihan oikea sisällöllinenkin syy. Antamalla ymmärtää, että kyseessä on jotenkin vahva ja yhtenäinen teemanäyttely, mitä näyttely ei selvästikään oikeasti ole, annetaan katsojalle jotenkin liian kapeita lukuohjeita. Ja hehkuttamalla taitelijoiden huippukaartiin kuulumisella on samanlainen vastaanottoa kaventava vaikutus: "No, mennäänpä nyt katsomaan sitä, minkälaista on suomalainen cutting edge -kuvataide." Tällaista tähtikulttipaskaa on taide-elämässä aivan liikaa, ja instituutioden tulisi olla vähän valppaampia ilmiön hillitsemiseksi – sitä nimittäin itse nykytaide tekee, ainakin noin niin kuin periaatteessa. [Tai voihan tietenkin olla, että minä elän väärässä maailmassa. Jos näin sattuisi olemaan, olen pahoillani.]
Neljä veistäjää ja teema
Taiteilijoiden on usein keksittävä temaattisia tekosyitä. Taidehalli on iso ja kallis, ja siksi sinne on syytä mennä porukalla, esimerkiksi kavereiden kanssa. Tässä tapauksessa kyseessä on jopa kaksi kuvanveistäjäpariskuntaa. Hanna Jaanisoo (s. 1974) ja virolaissyntyinen Kuvataideakatemian professori Villu Jaanisoo (s. 1963) asuvat Pirkkalassa. Ja toinen pariskunta, Matti Kalkamo (s. 1968) – viime vuoden Ars Fennica -ehdokas – ja Heli Ryhänen (s. 1971) asuvat siinä lähellä Tampereella.
Veistäjät esittävät uusia töitään, tiedotteen mukaan ”vaikuttavia teoksia yhdistävät vahvat teemat sukupolvien ketjusta, isän perinnön pyhyydestä ja arkipäivästä”. Ohjeeni on se, että unohtakaa tämä hölynpöly ja menkää vain katsomaan neljän kiinnostavan taiteilijan uusia teoksia. Sillä kyllä pärjäilee.
Taidehalli on ikävä kyllä remontin jälkeisen uuden tulemisensa myötä opetellut muutenkin huonoa ylikieltä, ja niinpä heidän mukaansa tässä näyttelyssä ”suomalaisen nykykuvanveiston kiinnostavimmat tekijät esittäytyvät yhdessä”. Ovathan nämä kaikki luvattua laatua, mutta Suomessa on helposti lueteltuna ainakin 50 muutakin kiinnostavaa nykykuvanveistäjää.
Mutta itse näyttely onkin sitten surullisenveikeä ja sellaisena vaikuttava. Taidehalli on paljon vaativampi paikka kuin moni ymmärtääkään – tämä tulee silloin tällöin valitettavasti testattua – ja on hienoa nähdä, miten neljä kuvanveistäjää pystyy kahdeksalla teoksella luomaan puitteet taidekokemukselle, jossa tunne, ajatus ja vielä elämyksellisyyskin toimivat saumatta ja myös tilan ehdoilla.
Groteskina kommentoijana tunnetun Kalkamon ainoa teos on koskettava tamperelaismaisema, jossa sukupolvet kantavat taakkaansa. Ja humoristi kun Kalkamo myös on, on hän saanut tehtaanpiippunsa tupruttamaan savua Taidehallin kattoon.
Rumankaunista figuureistaan tunnettu Ryhänen on asettanut esille keinutettavan nahkaisen jättiläisäijän – toimiva interaktiivisuus on joskus muuten aika yksinkertaista – ja kaksi pysähdyttävää pronssia, siunaavan ja kuolevan.
Heli Ryhänen, Slow Motion, 2010.
Hanna Jaanisoo kertoo jättimäisessä karkkiveistoksessaan tarinan Vatikaanista, kun vartijat huutavat hiljaisuutta (Silenzio!) ja irtokarkit tuoksuvat taskussa. On se niin pyhää! Ja mitä pyhää on kaikissa Suomen kymmenissä Pyhäjärvissä?, hän myös kysyy.
Villu Jaanisoo näyttää loisteputkien muodostamiin veistoksiin projisoidun videoparin toisiaan katsovasta ihmisestä ja apinasta. Siinä on jotain perisurullista mutta samalla jotain naurettavaa ja kummallista ja ehkä sitten vähän käsittämätöntäkin. Mutta saahan taide olla väliin sellaistakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti