Näin sitä kriitikko tekee hidasta itsemurhaa. Kauppalehdessä 23.4.10 ilmestyi nyt sitten pikkupikkukritiikkini (se nykyään ns. kuuluisa 1 500 merkkiä) Carolus Enckellin (s. 1945) ja Hannu Sirenin (s. 1953) näyttelystä Forum Boxissa, jossa kävin juuri aloitettuani tämän bloggaamisen. Mielestäni näyttely oli huono, ja minun täytyy uskaltaa sanoa se, vaikka Enckell kaverini onkin ja vaikka Siren on ikään kuin suomalaisen minimalismin mestari. Muuten tässä kirjoittamisessa ei olisi mitään mieltä. Mutta saan minä heitä nyt vähän aikaa väistellä.
On kai vielä huomautettava, että lajityypin suhteen minulla ei ole mitään rajoituksia. Molempien ilmaisukieli on sinänsä minulle jopa mieluisaa. Nyt se ei vain toimi.
Sitten vielä kriitikon arkea. Otsikot eivät useinkaan ole toimituksen mielestä tarpeeksi raflaavia. Minunkin otsikkoni oli alun perin 'Vähän, symboleilla vai ilman?'. No nythän toimitus oli muuuttanut sen kielteisyyttä tukevaan muotoon, jonka sointi on aika kauhia:
Tyhjänpuhujat floppasivat
Pieniperinteisen minimalistisen kuvanveistomme edustaja Hannu Siren on Lauri Anttilan mukaan ”niitä harvoja suomalaisia kuvataiteilijoita, jotka suvereenisti ymmärtävät tilan muodon ja sen historialliset, käytännölliset ja vertauskuvalliset ominaisuudet”. Kun hän pitää näyttelyn konstruktiivisuuden ja aistimellisuuden välillä lossaavan Carolus Enckellin kanssa Helsingin hienoimmassa taidetilassa Forum Boxissa, voisi odottaa tapausta.
Näin ei käynyt. Olen viime aikoina yrittänyt painottaa näyttelyissä käydessäni, että näyttelykokemuksen tulisi tarjota tunteita ja/tai ajatuksia mielekkäällä tavalla kiihottavan – ja ehkä myös pitkäkestoisen – kokemuksellisen kiintopisteen ollakseen hyvä. Tämä näyttely ei sitä ole. Omituisesti se epäonnistuu juuri tilallisuudessaan. Kun Sirenillä ei määritelmällisestikään ole mitään sanottavaa ja kun Enckell sanoo oman sanomisensa arvoituksellisesti, jää toiveeksi se, että edes tilassa olisi yhteisvaikutelman kautta mielenkiintoisia jännitteitä. Enckellin ja Sirenin teoksissa ei ole kuitenkaan yhdessäolossaan mitään lisäarvoa tuottavaa klangia – jos ei sitten ota huomioon kummankin kömpelyyttä. Sirenin kohdalla se on anteeksiantamatonta, koska kun tavoitteena on merkityksestä riisuttu minimalistinen muoto, se ei kestä yhtään hutilointia. Enckellin kohdalla tilanne on toinen, koska hänen pienet eleensä ovat symbolikielellä leikittelyä ja kokeilua, jolloin haparoivuus voidaan tulkita edes runousopiksi silloin, kun se ei ole runoutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti