Galleria Sculptorin näyttelykoordinaattori Hanna Mamia kaitsee kaitsettuna
Hanna ja Villu Jaanisoon pikkuista Lainetta vierellään kriitikko Seija Vääränen.
Hanna ja Villu Jaanisoon pikkuista Lainetta vierellään kriitikko Seija Vääränen.
Villu Jaanisoon toisiaan tuijottava apina ja ihminen – Isän poika – oli loisteputkista ja videoprojisoinnista koostuva veistos, josta Jaanisoo itse halusi käyttää nimenomaan sanaa veistos eikä videoinstallaatio. Minulle jäi vähän epäselväksi Jaanisoon erityinen halu korostaa tätä eroa, ja jäinkin varmaan miettimään ihan liikaa tätä juttua sisällön kustannuksella. Jotain surullista ja vähän lystikästäkin teoksessa oli, mutta en minä oikein sen muotoratkaisun ja sisällön suhdetta ymmärtänyt – eikä Jaanisoosta itsestään ole tällaisissa tilanteissa juurikaan apua. Hän nimittäin kuluu siihen joukkoon taitelijoita, joilla on taipumus myös harrastaa katsojan huijaamista – ei kylläkään ylimielisesti vaan jollain oudolla lämmöllä, joka taitaa hänelle olla osa taiteen kommunikatiivista ulottuvuutta.
Yritin päästä Villu Jaanisoon pään sisään, mutta eihän se oikein tuottanut tulosta.
Matti Kalkamon Isästä, pojasta ja kotikaupungin hengestä oli komea veistoskonaisuus tamperelaisen punatiiliteollisuusmaiseman ja sukuhistorian kombinaatiosta. Ja kun Kalkamossakin on vähän velmun vikaa, oli hän varustanut savupiiput myös oikeilla tuprahduksilla. Toivottavasti Taidehallin uusi hälytysjärjestelmä kestää taidetta:
On jopa todennäköistä, että Taidehallin hälytyslaitteet eivät kestä
Matti Kalkamon käsitystä Tampereesta.
Matti Kalkamon käsitystä Tampereesta.
Joihinkin teoksiin saa puolestaan nopean kontaktin oman henkilöhistoriansa kautta, joka saattaa yllättäen muistuttaa myös taiteilijan henkilöhistoriaa. Hanna Jaanisoo kertoi siitä, kuinka Vatikaanissa oli kokenut freskojen katsomisen hartautta, kun vartijat huusivat taukoamatta "Silenzio!" ja kun taskusta löytyneet karkit loivat tuoksuisen taustan tapahtumalle. Muistin itse heti samat Silenzio-huudot toissavuodelta. Irtokarkkeja minulla ei kuitenkaan ollut. Mutta tunnistan maun ja tuoksun primitivisyyden aina kun esimerkiksi maistan mangoa missä tahansa muodossa. Tuolloin palaan junaan, joka vei minut Wadi Halfasta Khartumiin noin 25 vuotta sitten. Muuta syötävää kuin mangoa ei ollut kahteen vuorokauteen. No, eihän minun tästä pitänyt puhua, mutta näin taide vain toimii. Ja niin se saakin toimia. Joidenkin mielestä sen varmaan jopa pitääkin toimia niin.
Hanna Jaanisoon Silenzio! on jättimäinen karkkiveistos – siis moniaistisesti koettava taideteos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti