Toimitan Suomen arvostelijain liiton (SARV) lehteä Kritiikin Uutiset. Lehti alkoi ilmestyä jo vuonna 1969, joten perinteitä on varsin kunniakkaasti. Liittokin täyttää tänä vuonna 60 vuotta, ja juhlavuoden kunniaksi lehti pantiin uusiksi. Kasvatimme kokoa ja teimme siitä nelivärisen. Taitosta ja uudesta hienosta ulkoasusta vastaa herkkäsilmäinen taittajamme Pia Pettersson. Uusi lehti ilmestyi eilen ja tuotti minulle runsaasti iloa. Pääkirjoituksessani 'Neljännen tason todellisuus' yritin ehkä vähän kuivan humoristisesti hahmotella kriitikon paikkaa Platonin ihannevaltiossa. Lehtikatsaukseni yrittää kai sekin olla vähän velmuileva sitoessaan muiden kulttuurilehtien kritiikkiaiheisia kirjoituksia yhteen nivoutuvaksi erään kollegan tajunnanvirraksi. Pienessä kirja-arvostelussani esittelin erästä sympaattista – joskaan ei maailmoja mullistavaa – kirjauutuutta.
Neljännen tason todellisuus?
Olen joskus todennut, että Bob Marley on vaikuttanut minuun enemmän kuin antiikin klassikot. Tämä pitää ihan oikeasti paikkansa, vaikka huomasinkin juuri lukevani Aristoteleen Runousoppia varmaan jo viidettä kertaa. On se vain niin hieno ja kurantti teksti.
Yöpöydälläni on Maarit Niiniluodon kirjoittamien Toivo Kärjen muistelmien Siks oon mä suruinen (Tammi 1982) rinnalla ollut Estetiikan klassikot (Gaudeamus 2009), muhkea kokoelma kriitikoille tarpeellisia perustekstejä. Aristoteleen lisäksi olen ehtinyt lukea siitä ne Platonin Valtion muistelmien kohdat, jotka käsittelevät taiteilijoiden mahdollista pääsyä Platonin hahmottelemaan ihannevaltioon. Toisin kuin Aristotelesta, en ole koskaan oikein jaksanut arvostaa Platonia, koska hänen logiikkansa on niin yksioikoinen. Tosin nyt on alkanut vähän tuntua siltä, että joskohan he molemmat kirjoittivatkin vähän kieli poskella ja provokatiivisesti. Kai antiikin Kreikassakin tunnettiin velmuileva huumori?
Platonin ajatus taiteesta kolmannen asteen totuutena on monille tuttu. Näin Platon itse kirjoittaa: ”Maalari, huonekalupuuseppä, jumala – näiden kolmen alaan kuulu siis kolme lajia sänkyjä.” Jumala on siis luonut sängyn idean, jota muut jäljittelevät.
Tähän kuvioon voimme lisätä vielä kriitikon, joka puhuu – esimerkiksi kuvailee, tulkitsee ja arvottaa – lähinnä tuosta maalarin tekemästä sängystä. Ja se sänkyhän on jo aika kaukana tosiolevaisesta, Platonin ideoiden maailmasta. Se on ”tosiolemuksesta lukien kolmannen asteen tuote” , kuten Platon toteaa – ja sellaisena se ei ole kovinkaan arvokas. Kriitikon kommentteja Platon olisi epäilemättä nimittänyt neljännen asteen totuudeksi, ja tuskin kriitikolla olisi ollut mitään asiaa hänen ihannevaltioonsa.
Näin Platon jatkaa: ”Mieti siten tätä. Kumpaan maalaustaide kohteisiinsa nähden pyrkii, jäljittelemään todellisuutta sellaisena kuin se on vai näennäisyyttä sellaisena miltä se näyttää. Onko se kuvitelman vai totuuden jäljittelyä?” Ja oikea vastaushan on tietysti kuvitelma.
Voisi tietenkin toisaalta ajatella, että Platon olisi voinut antaa kriitikoille ihan oman kriittisen tehtävänsä: tutkia nimenomaan tätä todellisuuden astevaihtelua ja asteiden keskinäisiä suhteita jäljittelyn ja representaation ristiaallokossa.
Huomasin miettiväni kaikkea tätä samalla, kun kuuntelin Toivo Kärjen biisejä, muun muassa Reino Helismaan sanoittamaa ja Olavi Virran esittämää tangoa Täysikuu (1953), joka minulle on epäilemättä ja vähän romanttisesti jonkinlainen avain ”suomalaiseen sieluun”. Sitä se tuskin oli Kärjelle ja Helismaalle. Mutta heille se oli varmaan jotain sellaista, mitä Susan Sontag on vaatinut: ”Hermeneutiikan sijaan me tarvitsemme taiteen erotiikkaa.” Ja vastaavat he Platonillekin, joka totesi: ”Eikö jokaisen esineen, elävän olennon ja teon hyvyys, kauneus ja oikeellisuus määräydy yksinomaan sen käyttötarkoituksen mukaan, jota varten kukin niistä on tehty tai syntynyt?”
Minä aavistan Täysikuun käyttötarkoituksen. Ainakin se on saattanut suomalaisessa yössä monta ihmistä yhteen. Se on hyvää taidetta joka suhteessa. Nuorena en kuitenkaan ajatellut näin. Täytyy siis muistaa myös elämänkokemus ja historia, aika. Tämän Platon tuntuu väliin unohtaneen. Nyt sen tajusin.”Kriitikko ei voi kuolla”
Runokritiikistä ei liene keskustelu koskaan niin kiivaasti kuin kuluneen vuoden aikana. Keskipisteessä ovat olleet Helsingin Sanomat, jonka kriitikko Jukka Petäjän huoleton ja ilmeisen huolimaton ”nippukritiikki” (19.10.29) sai suuren osan runokentän väestä takajaloilleen, ja Tuli&Savu, runolehti joka kokeili taannoin (4/08) myös aivan uudenlaisia tapoja kirjoittaa kritiikkiä. Henriikka Tavi palasi vielä aiheeseen pääkirjoituksessaan (3/09): ”Toisin kuin kaunokirjallisuuden kirjailija, kriitikko ei voi kuolla. Jokainen kritiikki on kriitikkonsa sormenjälkien tuhrima, kriitikkonsa näköinen ja takaama.” Täytyy olla aika tarkkana kaikessa siinä, mihin sormensa tuhrii.
Ville Hytönen hämmensi Parnassossa (7/09) samaa soppaa: ”Kuitenkin minusta tuntuu, että usein suomalaiset runoilijat kirjoittavat paremmin runoudestaan kuin runouttaan.” Aika rankasti todettu, vaikka Hytönen ei ironiasta tykkääkään: ”Yksi merkittävä, joskus vastenmielinenkin säie, joka leikkaa suomalaista nykyrunoutta, on ironia. Sekin kuuluu nykyisyyteen ja asenneilmastoon.”
Tyylikeinot taitavat kuitenkin kulkea syklejään eri taiteenlajeissa erijalkaa. Säveltäjä Lotta Wennäkoski näki nimittäin Rondon (12/09) kolumnissaan tosikkouden palanneen ja ironian jo menneen pois: ”Ironia tuntuu tätä nykyä usein asenteena mahdottomalta ja tympeältä, ja sen aika alkaa olla ohi. Pitkään sen ihanne onkin valinnut, pitkään täällä on hymähdetty keveän älykkäästi asialle kuin asialle.” Tekisi mieleni olla Wennäkosken kanssa samaa mieltä, sillä kyllä ironia on tarjonnut näppäräsormiselle kriitikolle aivan liian helpon piilopaikan.
Toisaalta kriitikon sävyn valintaan vaikuttaa moni muukin asia kuin henkilökohtainen halu piiloutua – tai joku muu henkilökohtainen syy. Helsingin Sanomien entinen teatterikriitikko Hannu Harju muistelee uraansa Teatterissa (2/10): ”Palautetta ei tullut ollenkaan jokaisesta kritiikistä. Talon sisältä sitä tuli, poikkeuksellisista kehuista ja haukuista. Ja kritiikeistä, joissa oli journalistista terää ja ironiaa.” Tässä olisikin oikein pohtimisen paikka. Kuinka kriitikon itsensä osakseen saama kritiikki vaikuttaa hänen kirjoittamiseensa?
Eero Tammi pohtii Filmihullussa (6/09) kuitenkin kritiikin tarpeettomuutta: ”Tulee mieleen André Bazin, joka totesi elokuvakritiikin mielekkyyden piilevän siinä, että se on lähes hyödytöntä hommaa, hieman kuin syljeskelisi sillalta jokeen.” Minullekin tuli mieleen nuoruuteni Lapuanjoen äärellä, jossa kavereiden kanssa syljeskelimme sillalta jokeen. Oli se ainakin yhteisöllistä.
Mietin usein jo talvella, että minkähän kirjan ottaisin kesällä viikoksi mökille. Nyt mieleeni juolahti ensimmäistä kertaa ajatus ottaa mukaan lehden yksittäinen numero. No, onhan Nuoren Voiman Susan Sontag -aiheinen teemanumero (4–5/09). sentään liki satasivuinen kaksoisnumero. Mukana on Sontagin omia tekstejä, hänestä kirjoitettuja tekstejä ja hänen innoittamiaan tekstejä. Muistan vielä sen valaistumisen hetken, kun aloittelevana kriitikkona luin Sontagin klassista esseetä ’Tulkintaa vastaan’ (1964), joka on tässä numerossa julkaistu suomeksi. Olin itse – niin kuin varmaan iso osa kollegoistani – kasvanut sellaisessa uskossa, että juuri taideteoksen osaava tulkinta on jotenkin erityisen arvokasta. Oli suorastaan järisyttävää lukea Sontagin ajatus: ” Useimmissa moderneissa tapauksissa tulkinta on poroporvarillista kieltäytymistä jättää taideteos rauhaan. Aidolla taiteella on kyky hermostuttaa meitä. Taideteos kesytetään pelkistämällä se sisältöönsä ja sitten tulkitsemalla tämä sisältö. Tulkinta tekee taiteesta hallittavaa, mukauttavaa.”
Hevosen kaivosta
Aino Räty-Hämäläinen: Arvoituksellinen muusa. Inspiraation lähteillä. Kirjapaja 2010.
Niin sitä vain näköjään pitää aina palata antiikin Kreikkaan. Sieltä lähtee myös liikkeelle yksi kulttuurielämämme grand old ladyistä, Aino Räty-Hämäläinen tuoreimmassa kirjassaan Arvoituksellinen muusa, jossa hän kartoittaa muusa-instituution – näin kai voi sanoa? – alkuperää ja vaiheita eri taiteenlajien keskuudessa.
Kun runoratsu Pegasuksen kavio osui maahan, syntyi paikkaan kirkas lähde Hippokrene (’hevosen kaivo’), jossa muusilla ja jumalattarilla oli tapana kylpeä.
Feminismihän on jo monin tavoin kyseenalaistanut muusuuden – näinkin kai voi sanoa? – analysoimalla sitä muun muassa yhtenä naisen alistamisen tavoista. Tässä varmaan onkin vinha perä, mutta onneksi meillä on myös toisinpäisiä tarinoita, joita Räty-Hämäläinenkin pystyy lukijalle kertomaan. Muun muassa se tarina ja myöskin kokonainen taidenäyttely, jossa ekspressiivisen maalauksen mestarimme Marjatta Tapiola ikuisti silloisen muusansa Jouko Turkan alastoman alkuvoiman kankaalle. Näin mieslukijakin kehtaa paremmalla omallatunnolla haikailla muun muassa Alma Mahlerin ja Alma Kuulan viehkeyden ja vetovoiman perään.
Räty-Hämäläinen käy läpi ison joukon eri taiteenlajien kuuluisten muusien historiaa aina antiikista nykyaikaan asti. Kovin analyyttinen tai kriittinen hän ei ole, mutta hyviä tarinoita kirja on täynnä. Eikä Räty-Hämäläinen muuta väitäkään. Hän kertoo alkusanoissa metodinsa selkeästi: ”Käsittelen aihettani tarinan kertojan tavoin antamalla taiteilijoiden itsensä ja heidän työtään kuvaavien puhua; toisin sanoen käytän Herodotoksen relata refero -menetelmää.
Hieman olisi kustannustoimittajan karsivaa apua tarvittu, sillä Räty-Hämäläinen ei malta pitäytyä muusa-tarinoissaan vaan laajentaa teemaansa myös nautintoaineiden suuntaan, johon hänellä ei tunnu oikein olevan otetta – liekö omakohtaisuuden puutetta? Toinen turha sivuharppaus syntyy, kun hän ryhtyy mietiskelemään luovuuden problematiikkaa ja inspiraatiota vähän yleisemminkin. Pohdinnat jäävät vähän kevyen puoleisiksi.
Räty-Hämäläistä voisi moittia myös vähän vanhanaikaiseksi, mutta toisaalta kai sen voi sallia kahdeksankymppiselle kirjoittajalle. Tätä kirjaa voisi nimittää vaikkapa viehättävän vanhahtavaksi – ihan sympaattisessa mielessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti