Julkaistua 16: Maalari maalaa lapsia

Sitä voisi ajatella, että kriitikko on loppupeleissä kiinnostunut vain teksteistään, mutta kyllä se harmittaa, kun kirjoitat hienosta näyttelystä, eikä julkaistussa jutussa sitten jostain tilaongelmista johtuen ole kuvan kuvaa. Näin kävi arviolleni Antero Kahilan (s. 1954) näyttelystä, kun se kaksi viikkoa kirjoitamisen jälkeen ilmestyi Kauppalehdessä 27.4. Itseltänikin löytyi vain suttuisia räpsäisyjä, mutta tässä edes sellainen: 

Maalari maalaa lapsia

Käyn nykyään uimahallissa miltei päivittäin, ja kun suihkussa ja saunassa katson kanssaihmisiäni, tunnen jotenkin olevani perusasioiden äärellä. On suorastaan vaikea olla tarkastelematta saunassa vastapäätä istuvaa kasikymppistä jäntevää äijää – niin kaunis näky sellainen on. Taidenäyttelyssä tätä samaa tunnetta tunnistaa harvoin, mutta toisinaan sekin on mahdollista – kuten nyt taidemaalari Antero Kahilan (s. 1954) tuoreimmassa näyttelyssä.

Kahilan kohteena on äijien sijaan lapsi. ”Ihminen ja ihmisyys on mitta ja lähtökohta näyttelylleni”, toteaa Kahila itse. Tämä selkeä ja yksinkertainen aihe on kuitenkin juuri se aihe, jossa oikean maalarin kyvyt loppupeleissä mitataan. Näin oli jo renessanssin aikana ja näin on nykyäänkin – eikä siihen mitään muutosta tarvita. Ihminen on myös aihe, johon ei oikeastaan voi eikä tarvitsekaan kyllästyä, kunhan vain itse taiteilija on tarkkana manerisoitumisen vaarojen kanssa.

Kahila osaa väistää karikot jo senkin takia, että hän on ottanut viime vuosina uutta vauhtia barokkimaalari Caravaggion (1571–1610) kautta. Perusasioihin lienee syytä muutenkin palata, mutta Kahila on tehnyt sitä aivan erityisellä huolella.

Aivan erityisellä huolella Kahila suhtautuu myös omiin malleihinsa. Kuvat eivät kuitenkaan ole poseerauksia, vaan pinnalle nousee pikemminkin ylevää kaihtava herkkyys ja haavoittuvuus, joka on todellisuudessa hirvittävän kaunista. Tällaista en ole pitkään aikaan joutunut tunnustamaan.