Ja taas jatkan kesken jäänyttä kierrostani. Keskiviikkona 14.4. kävin vain yhdessä näyttelyssä. Olin poistumassa Suomenlinnasta, ja pääsin livahtamaan – tämä on sitä kriitikon valtaa – sisään Galleria Rantakasarmiin, kun sinne oltiin juuri pystyttämässä uutta näyttelyä. Näin ei näyttelyä tietysti oikeasti saisi koskaan katsoa: ripustus oli vielä vähän kesken, valaistus ei ollut päällä, ja minullakin oli oikeasti vähän kiire. Mutta minkäs teet – halusin sen varmuuden vuoksi kuitenkin nähdä.
Hanne Jugan (s. 1961) näyttelyssä (15.4.–2.5.) oli kiinnostava nähdä se, miten havainnosta maalaava maalari, joka itsekin korostaa maiseman merkitystä, saa aikaan kuitenkin ikään vieraannutetun lopputuloksen, jossa maisema on muuttunut havainnon dokumentoinnista häpeämättömän kauniiksi objektiksi. En tiedä vaikuttaako katseeseeni se, että tiedän Jugan olevan myös lavastemaalari. On helppo ajatella, että tätä kautta hänen taiteellinen "puhtautensa" jotenkin vähenisi. Asiaa voi kuitenkin ajatella myös haastavampana taideteoreetisia pohdintoja tuottavana yhdistelmänä. En minä siten tiedä. Vähän liian "kauniita" hänen työnsä tuntuvat minulle olevan. Mutta taidokkaita sellaisia.
PS. Olen aina ajtellut, että suhteessani nykytaiteeseen en ole kovinkaan voimakkaasti ankkuroitunut modernistiseen perinteeseen, mutta huomaan aina, että karsastava suhteeni koristeellisuuteen juontuu kuitenkin ilmeisesti juuri jostain modernistesta puhtauden ja selkeyden kaipuusta. Kai sitä itsetutkiskeluakin pitäisi harrastaa enemmän rajoitustensa ymmärtämiseksi tai jopa murtamiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti