Kulttuurivasemmiston hegemonian huippu

Eilen illalla olin Suomen Pen-klubin (siis kansainvälinen kirjailijoiden sananvapausjärjestö) Vapaa sana -illassa Rikhardinkadun kirjastossa keskustelemassa muka hauskalla otsikolla – siis yhteenkirjoitettuna – Taiteenvapaudesta. Mukana olivat puheenjohtaja Lauri Otonkoski ja panelisteina Peter von Bagh sekä Jarkko Tontti. Minä olin kuvataiteilija Teemu Mäen (s. 1967) stunttina, koska tuhkapilvi piti hänet Berliinissä. Tämä oli sinänsä hauska yhteensattuma, koska olin itse pyytänyt häntä aiemmin keväällä stunttaamaan minua yhteen tapahtumaan, jonne menemisestä estyin.

Kommentoin lyhyessä alustuksessani muun muassa kuvataiteilija Ulla Karttusen (s. ?) Neitsythuorakirkko-tapausta, koska satuin myös olemaan oikeudessa puolustuksen todistajana, kun hänet nahkapäätökselä syylliseksi tuomioittiin mutta ei kuitenkaan rangaistu. Esitin myös huoleni sensuurin ja sen edellytysten lisääntymisestä tässä kulttuuri-ilmastoltaan oikeistolaistuvassa maassa. Ja muistutin myös sitä, että esimerkiksi Karttusen tapauksessa takana ollut instituutio – Helsingin kaupungin taidemuseo, jonka alaisuudessa myrskyn silmään joutunut Kluuvin galleria toimii – hylkäsi taiteilijansa raukkamaisesti ja alkoi vastenmielisesti esiintyä vain ikään kuin viattomana ja kusetettuna tilanvuokraajana. Silloin aika tuore, edellisenä vuotena valittu johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén näytti siis heti karvansa. 

***

Siinähän sitä turistiin ja oltiin asioista useimmiten samaa mieltä. Siksi jäikin vähän tyhjä olo. Neljä esiintyjää ja viisitoista kuulijaa, joista neljä osallistui keskusteluun. Tämä on yksi syy, miksi väistyin aikoinaan pikkuhiljaa Kiila ry:n aktiivitoiminnasta sivummalle. Samanmielisten affirmatiivinen mutina ei liene kovin vaikuttavaa yhteiskunnallista keskustelua. Tai ehkä minä olen sitten vain vähän väsynyt.

PS. Niin poliittisesti riippumaton kuin Pen onkin, tällainen toiminta lienee joidenkin mielestä osa sitä suomalaisen kulttuurielämän vasemmistolaista hegemoniaa, jota viime aikoina on niin kauheasti tietyissä kabineteissa pelätty. Masentavaa.

PPS. Innostuin nyt kuitenkin niin, että luin samantien omat vanhat juttuni Karttusen tapauksesta. Juttu oli siinä mielessä nostalginen, että Uuteen Suomeen 15.2.08 (toimituksen päivittämä 18.2.) kirjoittamani juttu oli kuitenkin tasan viisikymmpiseksi ehtineen kriitikon journalistisen uran ensimmäinen skuuppi – satuin nimittäin arvostelumatkallani paikalle juuri silloin, kun poliisit olivat takavarikoimassa teosta, ja juttuni olikin sen ensimmäinen kommentointi mediassa – ennen uutisointia. Tässä muistin virkistämiseksi koko puolessa tunnissa kirjoitettu juttu :

Ekstaattiset naiset

Ulla Karttunen on helsinkiläinen ja myös paljon Pariisissa vaikuttanut taiteen tutkija, josta on pikkuhiljaa kehkeytynyt myös taiteilija. Yksi hänen projekteistaan on Bedroom Gallery Bathroom Gallery, joka on toiminut jo 1990-luvun lopulta ja jonka hän perusti Pariisin asuntonsa makuuhuoneeseen ja kylpyhuoneeseen. Kyseessä on liikkuva ja myös käsitteellinen galleria, jonka kautta Karttunen on toteuttanut omintakeista taidettaan. Itse hän on nimittänyt tekemistään ”todellisuustaiteeksi”.

Karttusen toiminnassa taiteen normaalit ovat järkkyneet koko ajan; hän tekee taiteilijakirjoja, performansseja ja saattaa myös julkaista taideteoksen lehtiartikkelin kaltaisena tuotteena.

Tuoreimmassa näyttelyssään Karttunen tutkailee ekstaattisia naisia. Suurin osa teoksista on erilaisia valokuvamanipulaatioita ja -tulosteita, joiden aistillinen maailma on sangen tehokas ja samalla ristiriitainen. Karttunen ei lähesty kohdettaan kuin tutkija, vaikka tutkija onkin. Itse hän sanoo olevansa mystikko ja toteaa: ”En ole lähestynyt aihetta tiedollisesti. Taiteen merkitys on muualla: koetun ilmentämisessä, sanattoman merkityksen punnitsemisessa. Mystikot eivät koskaan valitse aihetta, vaan aihe heidät.”

On toki todettava, että tämä aihe on viime vuosina valinnut useampiakin taiteilijoita, ja erilaisia huora–madonna-pohdintoja on tullut nähtyä aika paljon. Karttusen lähestymistavassa on kuitenkin jotain niin ehdotonta ja syvää heittäytymistä, että ainakin minuun se on vaikuttanut voimakkaasti. Tekisi mieleni sanoa häntä paatoksen mestariksi – mutta siis hyvässä mielessä.

Yhtä Karttusen teosta en sitten nähnytkään, koska koottavaan autotalliin rakennettu Neitsythuorakirkko (2008) oli suljettu. Vähitellen selvisi, että kyse oli alkavasta esitutkinnasta, jossa Karttusta epäillään lapsipornon hallussapidosta. Olin ensin ärsyyntynyt, kun kuvittelin kyseessä olevan taas jonkun käsitteellisen taidemaailmaa kritisoivan tempun, mutta oikea syy selvisi pian, kun kaksi poliisia liittyi seuraani muuten tyhjässä galleriassa. He eivät suostuneet sanomaan mitään, vaikka identifioin itseni toimittajaksi. Pyysivät vain hymyttömästi kunnioittamaan ammattilaisuuttaan, jos itse olisin ammattilainen.

Itse Karttunen kirjoittaa teoksesta: ”Teos kritisoi lapsuuden erotisoimista ja tuotteistamista.” Hän toteaa myös: ”Kun kaksinaisuuden kulttuurin annetaan levitä tarpeeksi pitkälle, voidaan lapsipornoa nimittää aikuisviihteeksi ja levittää tuhatmäärin kaikille avoimilla sivustoilla.”

Ja kun hän näyttää tämän meille, näyttää siis palan todellisuudesta, saa hän siitä mahdollisesti itse syytteen. Näin taide ja todellisuus kietoutuvat taas toisiinsa Karttusen elämässä, ja katsojan lailla taiteilijakin saa nyt vain odotella, mitä todellisuus tuokaan vielä mukanaan. Pahimmillaan se on kuusi kuukautta vankeutta. Ja sitten me voimme taas keskustella moraalista ja taiteen vapaudesta.

PPS. Nyt kun aikaa on kulunut jo pari vuotta, ja suhteeni Uuteen Suomeen on jo iloisesti katkennut, lienee hyvä täsmentää aikakirjojen sisältöä vähän ja kertoa samalla freelancerin arkisista ongelmista. Kirjoitin tuolloin kritiikkejä sekä Kauppalehteen, jonne vieläkin kirjoitan, että Uuteen Suomeen, mutta Kauppalehden koin koko ajan päämediakseni, koska heidän palkkionsakin olivat vähän enemmän linjassa sen oudon ajatuksen kanssa, että kriitikonkin pitäisi syödä. Uusi Suomi oli siis todellisuudessa täysin paska maksaja. Siksi harmittikin, kun olin sopinut jo Uuden Suomen kanssa Karttusen näyttelyn kritiikistä, muta Kauppalehdestä olisin saanut skuupista enemmän rahaa. Soitinkin lehteen ja kysyin, että mitäs nyt tehdään. Sovimme sitten lopulta niin, että kirjoitin jutun myös Kauppalehteen ja tekisin siitä uutismaisen – myös Karttusen haastattelulla – ja että se julkaistaisiin verkossa välittömästi Uuden Suomen jutun jälkeen vain nimellä Kauppalehti. Sainkin Karttusen heti kiinni, ja kirjoitin puolessa tunnissa sitten toisen jutun, joka seuraa alla (15.2., toimituksen päivittämä 18.2.; otsikko 'Naistaitaiteilijaa epäillään lapsipornosta' ei muuten ole minun – tietokoneeni arkistossa se on 'Taiteilijaa epäillään lapsipornosta'):

Naistaiteilijaa epäillään lapsipornosta

Poliisi on takavarikoinut Kluuvin galleriasta Helsingissä tutkija-taiteilija Ulla Karttusen teoksen hänen näyttelynsä ensimmäisenä varsinaisena aukiolopäivänä perjantaina. Syynä on epäily lapsipornosta.

Yksityinen henkilö, edellisen päivän avajaisten vieras, teki Ulla Karttusen teoksesta tutkintapyynnön. Poliisi pidätti Karttusen kuulusteltavaksi perjantaina.

Maanantaina vahvistui, että galleriasta takavarikoitu tutkija-taiteilija Ulla Karttusen näyttelymateriaali johtaa esitutkintaan. Asian vahvisti poliisi.

Tapaus on nyt esitutkinnassa. Karttusen epäillään rikkoneen rikoslain 17. luvun 19. pykälää, jossa on kyse "sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta".

Juridiikan lisäksi kyse on moraalista. Karttusen itsensä mukaan teoksessa on kyse "täysin yksiselitteisesti lapsipornoa kritisoivasta teoksesta".

- Koen, että tämä on ennakkotapaus yhteiskuntakriittisen taiteen mahdollisuuksista, Ulla Karttunen kommentoi puhelimitse.

- Käyttämäni materiaali on helposti verkosta löytyvää valtavirtapornoa, jota voi katsella vaikka kaikissa kirjastoissa. Se ei siis ole mitään erityistä vaikeasti löydettäviltä pedofiilisivuilta kerättyä aineistoa, taiteilija lisää.

Karttunen ihmettelee myös museon nopeaa reagointia. Teos ehti olla jo peitettynä ennen takavarikkoa. Sittemmin koko installaatio purettiin eli teos tuhottiin. Esimerkiksi Sally Mannin taannoisesta valokuvanäyttelystä tehtiin tutkintapyyntö, mutta teokset saivat olla koko ajan esillä.

Karttunen kysyykin, onko yhteiskuntakriittisellä taiteella mitään mahdollisuuksia käyttää tällaista materiaalia osoittamaan esimerkiksi, mistä kritisoitavassa asiassa on kyse.

Kluuvin galleria kuuluu Helsingin kaupungin taidemuseon alaisuuteen.

Museonjohtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén ei halua toistaiseksi kommentoida asiaa enempää. Museollekin asia tuli eteen varsin yllättäen.

Gallen-Kallela Siren odottaa ensin johtoryhmän pikaista kokoontumista ja poliisilta saatavaa lisäinformaatiota ennen kuin haluaa keskustella tapauksesta tarkemmin.