Eilen [tämä on kirjoitettu 22.4. mutta jäi vähäksi aikaa lepoon] palasin Amos Andersonin taidemuseoon, jossa olin yrittänyt aloittaa suomalaisvirolaiseen nykytaidenäyttelyyn Take Care (9.4.–24.5.) tutustumisen jo yli viikko sitten. Nyt olin päättänyt kuitenkin keskittyä vain johonkin. Katselin ensin uudestaan Liina Siibin (s. 1963) valokuvamuotokuvasarjan Naiset mahtuvat pieneen tilaan (2007–09). Kuvataiteilija Jaana Kokko (s. 1972) puhui Tallinnassa tavatessamme niistä nimenomaan muotokuvina, mutta kyllä minun on todettava, että muotokuvissa hahmoilla olisi korrektia olla yksilöivä nimi termin "nainen" sijaan tai lisäksi. Tällaisena minä koen teoksen pelkäksi feministiseksi kannanotoksi – tosin aika tehokkaaksi sellaiseksi, sillä naiset todellakin näyttävät tekevän töitään aika pienessä tilassa. Että on tämä ainakin sillä tasolla tehokas duuni, joka panee ajattelemaan. Mutta ei näistä oikein muotokuviksi ole.
Marko Mäetammin (s. 1965) raa'at arkidioraamat Pieniä esineitä (2009) – häkkiin sullotut nukkekodin varusteista tehdyt tragediat – ovat vähän sellaista run-of-the-mill-nykytaidetta, jota näkee jo ehkä vähän liikaa:
Ehkä nämä duunit edustavat juuri sitä eleenomaista edistyksellisyttä, johon alan olla jo vähän kyllästynyt. Teosten informaatiosisältö on vaatimaton, esteettinen affirmaatio miltei olematon ja poliittista vaikutusta ei niillä varmaankaan tule olemaan. Ne jäävät vähän niin kuin traagisella tavalla pikkuhauskoiksi, ja sellaisina kaikkineen taideteoksina varsin vaatimattomiksi.
Ainoa teos, jonka varsinaisesti päätin lopulta nähdä, oli Jaana Kokon video Lukupiiri (2010):
Puolituntinen luuppina pyörivä video oli onneksi juuri loppumassa, joten saatoin katsoa sen rauhassa alusta loppuun asti keskittyen – ilman että olisin ollut turhasta odottamisesta ärtynyt. On olemassa sellaisia luuppeja, joihin voi heittäytyä kesken kaiken, mutta tämä duuni ei kuulu niihin. Sillä on nimittäin ihan oikea rakenne ja draamallinen kaari, joka vieläpä toimii. Tällaisissa töissä pitäisi itse asiassa aina olla kapula, jolla katsoja voisi säästää aikaa ja virittäytyä paremmin.
Mutta onneksi keskityin. Kokon video on aika hieno. "Kokeellisessa näytelmäelokuvassa" – kuten Kokko itse teosta nimittää – esiintyy neljä hyvin erilaista naista lukupiirissä, joka keskittyy Hannah Arendtin (1906–1975) poliittiseen ajatteluun. Kyse on tietysti naiseudesta ja politiikasta, mutta kyllä poliittisuutta sivutaan laajemminkin ja varsin ajankohtaisilla teemoilla – teoksessa muun muassa kysytään sitä, mikä on paikallisuuden ja nationalismin välinen ongelmallinen harmaa alue. Sitä minäkin kyselen nykyään vähän väliä. Lisäksi Kokon teoksessa on mukana aimo annos huumoria. Nämä naiset ovat jotenkin itseironisia ja väliin käsittämättömän hauskoja. Siksi puoli tuntia menee lopulta kuin siivillä – kunhan jaksaa asettua.
Muuta en sitten katsonutkaan vaan juoksin suoraan pois. Ja ikävä kyllä aavistelen, että en enää kolmatta, neljättä ja viidettä kertaa jaksa näyttelyyn mennä. Saihan sieltä ostaa eurolla vihkosen, jossa oli videotöiden synopsikset. Siis tähän sitä on menty, ajattelin kiukuissani ja varastin vihkosen. Tai olenhan minä vähän niin kuin kriitikko.
PS. Kai se nyt tuli selväksi, että tällaisissa näyttelyissä ei yksinkertaisesti ole mitään valtakunnan järkeä. Kukaan – ja tarkoitan siis ihan oikeasti, että ei kukaan – vietä 4–5 tuntia museon yhdessä huoneessa, eikä kukaan katsoja tiedä, kuinka kauan esimerkiksi Teemu Mäen (s. 1967) tunnin pituista videota pitisi odotella, että pääsisi näkemään sen alusta. Kai se nyt sentään olisi tarkoitus?
Huomaan, että olet Richard Eldriggesi lukenut ja huomaan myös, että "se" tulee aika vahvasti sävyttämään suomalaista taidekritiikkiä niin kauan, kun sun krittiikkisi tulevat pyörimään tämän "trendin" ympärillä. En sano että siinä olisi mitään pahaa! Johdatus taiteen filosofiaan on hieno teos. Mielenkiinnolla jään seuraamaan.
VastaaPoista