Julkaistua 5: Hei, mitä on olla vapaa?

Tänä aamuna viimeistelin tekstin – lähinnä lehdistötiedotteen – Vapaan Taidekoulun lopputyönäyttelyyn. Tekstihän tulee varsinaisesti julki (siis jaettavana A4:na), kun näyttely ensi kuussa avataan, mutta sain luvan laittaa sen etukäteen tähän blogiini, jotta se toimisi samalla myös muistutuksena ja kehotuksena mennä katsomaan koulun nykymenoa. Siis: kaikki taiteenharrastajat Sanomatalon Mediatorille 12.5.–23.5! Siellä on tarjolla lupaavien taiteilijanalkujen hyviä töitä, jotka ainakin minuun tekivät hyvän vaikutuksen. Tässä teksti:    

Hei, mitä on olla vapaa?

Olen saanut etuoikeuden käydä Vapaan Taidekoulun  nyt valmistuvien IV vuosikurssin opiskelijoiden työhuoneilla katsomassa sitä, miten taide syntyy. Keskeneräisten töiden, pensseleiden, maalituubien, kaiken maailman pienesineistön, toisiaan vasten nojaavien ja seinää kohti vielä häveliäästi piilottelevien kankaiden tuottama pieni maailma, jossa moniaistisesti liikun, saa minut muistamaan juuri aistimellisuuden inhimillisessä alkuperisyydessään olevan yksi maalaustaiteen keskeisimmistä pelastusstrategioista aina silloin, kun puhutaan maalauksen kuolemasta.

Katsojanakin saan heti palata tuon aistimellisuuden pariin, kun väistelen staflioita, haistan tuoreen öljyvärin ja muut aineet sekä vaistoan jonkin primitiivisen sanattoman viestinnän kautta sen tekemisen innon, joka oppilaista huokuu.

Olen myös keskustellut oppilaiden kanssa ja alkanut taas paremmin ymmärtää sen, mikä Vapaassa Taidekoulussa on niin erityistä. Se ei liity modernismin sääntöjärjestelmiin, se ei liity värioppeihin – oli sitten kyse Goethesta tai Albersista – eikä se liity trendeihin. Ympäröivän taidemaailman paineista huolimatta Vapaa Taidekoulu ei ensisijaisesti vastaa yhteiskunnan taiteelle asettamiin, ajallisesti ja paikallisesti vaihtuviin haasteisiin vaan johonkin perusinhimillisempään, johon itse asiassa yhteiskunnan rakenteiden tulisi ainakin silloin tällöin joutua vastaamaan. Maalaustaiteella on siis kuitenkin epäilemättä yhteiskunnallinen tehtävä – ja toki varmaan useampiakin. Ainakin yksi niistä on se, miten Enckell luonnehti maalaustaiteen olevan ”tie avoimeen näkemiseen, tunteen kehittämiseen havainnossa, valon ja värin leikin näkemiseen luonnossa sekä kuvallisen runouden hallitsemiseen”.

Sillä tiellä nämä nuoret opiskelijat ovat. Kun kysyin heiltä, miksi he olivat valinneet juuri tämän koulun, yksi sanoi: ”Täällä saa keskittyä maalaamiseen.” Toinen säesti: ”Eikä täällä tarvitse loputtomasti käsitteellistää kaikkea tekemäänsä.” Heitä kuunnellessani alan ymmärtää aistimellisuuden vaatimuksen miltei jonain lajityypillisenä pakkona, jota ihmisessä luontoa alistava kulttuuri on yrittänyt aina häveliäästi rajoittaa tai kätkeä.

Mutta luonnostaan ei kukaan maalaa kuin taidemaalari. Siihen tarvitaan opetusta. Tähänkin saan yhdeltä opiskelijalta vahvistuksen: ”Kun aloitan maalaamisen, minulla on usein jo valmiilta tuntuva mielikuva, jota kohti lähden pyrkimään. Sen ja valmiin maalauksen välimatka on toisinaan kuitenkin aika karikkoinen. Vaikka tietäisinkin, mitä haluan maalata, en aina yksinkertaisesti osaa sitä, miten se tapahtuu. Siihen tarvitsen neuvoja sellaiselta, joka tuota matkaa on paljon tehnyt.

Nuorten into vie minut nopeasti omaan nuoruuteni, peräti yli 30 vuoden päähän, ja muistan Dave Lindholmin biisin Vapaa maa (1974):

Sanoihis, totuuksiin,

haluun huomauttaa:

Hei, mitä on olla vapaa?

Hei, mitä on olla vapaa maa? 
Vapaa Taidekoulu ja sen suojissa tapahtuva ikään kuin fenomenologinen taiteenkritiikki – se miten sääntöjen rinnalle asetetaan heijastuspinnaksi aina todellisuuden ilmeneminen kokemusmaailmassa – suhtautuu sekin sanoihin ja erilaisiin ”totuuksiin” terveesti epäillen ja ennen kaikkea konkreettisesti kokeillen. Se on ainakin yksi mahdollisen maailman vapaista maista.