Torstaina 15.4. retki jatkui Valokuvagalleria Hippolyteen, josssa esiintyi (9.4.–2.5.) Kalle Kataila (s. 1978) maisemavalokuvineen. Kataila oli valinnut näyttelynsä nimeksi Tiedostettu maisema, ja se sai minut jo valmiiksi takajaloilleni. Nykyäänhän tämä maiseman ikään kuin käsitteellinen tiedostaminen alkaa olla jo ylen loppuunkaluttu trendi – jopa Suomessa. Niin kuin tämä loputon narsismikin: "Maisemassa kuvattu henkilö, joka on usein valokuvaaja itse, antaa tilalle mittasuhteet."
Lisäksi Katailalla ja lehdistötiedotteen kirjoittaneella kollegallani Kari Alatalolla olivat menneet mielestäni puurot ja vellit pahemman kerran sekaisin, kun he eivät olleet osanneet tehdä eroa ympäristön ja maiseman välille. Ja oli miten oli, niin jokusesta hienosta kuvasta huolimatta näyttely oli auttamattoman tylsä, eikä se saanut ainakaan minua miettimään maisemaa, ympäristlöä ja tilaa mistään uudesta vinkkelistä.
Huonosti valokuvattu näkymä kuvista, joissa on maisema.
Hippolyten takahuoneen nurkassa, jota myös suurellisesti "studioksi" nimitetään, esiintyi (9.4.–2.5.) puolestaan Mikko Kuorinki (s. 1977), joka onnistui viidellä pikkuteoksella saamaan aikamoisen tilkkutäkin. Hahmoa siihen ei ainakaan saanut. Mutta performanssidokumentaatio Walk with a Disssolving Sign (2010) oli jotensakin hauska. Paukut alkoivat kuitenkin olla lopussa, enkä selvästikään jaksanut keskittyä edes näin pieneen kokonaisuuteen.
No, aloinhan minä tietenkin muistella omaa 1980-lukuani ja sitä, kun alettiin puhua postmodernista ja Karl Marxiakin (1818–1883) siteerattiin taas vähän aikaa : "Alles Ständische und Stehende verdampft, alles Heilige wird entweiht..."
Taisin minä sitten lopulta mielessäni sympatiseerata Kuorinkia. Hän on minua 20 vuotta nuorempi, eikä näiden tärkeiden asioiden ajankohtaisuus siitä heikkene, että joku ne aina uudestaan löytää. Siitä se dialektiikkakin todennäköisesti saa käyttövoimansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti