Näyttelykuvia 32 & 33 & 34: Kuvan osat ja kokonaisuus

Nyt saan vihdoinkin viiveen kiinni, ja joudun jatkossa miettimään puhetulvani hillitsemistä. Torstaina 22.4. kävin kolmessa näyttelyssä. Ensin matka suuntautui Kluuvin galleriaan, joka on yksi Helsingin hienoimmista galleriatiloista – ja sellaiseksi myös alun perin Aarno Ruusuvuoren (1925–1992) suunnittelema. Piti oikein soittaa taidemaalari Jorma Hautalalle (s. 1941), joka tietää näistä asioista aina kaiken, ja varmistaa tietoni, mutta aavistinhan minä jo etukäteen, että toki minun täytyy jollain tavoin olla väärässä tai tietojeni olla vajavaisia. Ja juuri näin oli. Ruusuvuori suunnitteli kaupungintalon korttelin pelkkien talonkuorien ympäröimää sisustaa uudistaessaan myös Helsingin Taiteilijaseuran Galleria Katariinan tilat varta vasten galleriaksi – siis siellä vanhassa paikassa Katariinankadulla, ennen kuin siihen tuli joku kaupungin monistamo. [Välihuomautus: EIKÖ JOKU TAIDEHISTORIOITSIJA VOISI KIRJOITTAA HELSINGIN GALLERIOIDEN HISTORIAN TAI EHKÄ PIKEMMINKIN KÄSIKIRJAN?] Ja sitten Hautala kysyi, että kai minä kiinnitin huomiotani hissillä neljänteen kerrokseen noustessani matkalla vilahtelevaan kerrosten pastellisävyjen muutokseen. Kyseessähän oli tietenkin Ruusuvuoren tilaama värisuunnitelma, josta vastasi taidemaalari Anitra Lucander (1918–2000). Mutta tämänhän te varmaan kaikki tiesittekin?

[Piti siis tehdä erikseen vielä hissiajelu.]

***

Sitten pääsin kuitenkin itse näyttelyyn. Jos oli Kari Cavén pannut parastaan, samaa voi sanoa Maija Närhisestä (s. 1967). Kuvataideakatemiassa parhaillaan tohtoroituva Närhinen on näyttelyssään (22.4.–9.5.) paneutunut kuvan rakenteisiin aivan riemastuttavalla tavalla. Jokainen teos tuottaa ahaa-elämyksen, mutta samalla mikään niistä ei pelkällä elämyksellä tyhjene, käy tarpeettomaksi mahdollisen "ratkaisun" takia. Teokset eivät siis ole tulkittavissa olevia kuvia vaan jotain sellaista, joiden avulla meidän on hedemällistä tulkita kuvia. Närhinen onkin siis hajottanut ja koonnut "kuvia ja representaation käsitettä", kuten hän itse toteaa. Ja näin todella on. Alla muun muassa syntyy Pensaan suunnittelu värikartan avulla (2010):

Närhinen oli aiemmin enemmän kiinnostunut maalauksen problematiikasta mutta on nyt mennyt käsitteellisempään suuntaan pohtiessaan kuvan ja kuvaamisen ongelmia yleisemminkin – hän on ikään kuin leiriytymässä Kari Cavénin ja Anu Tuomisen (s. 1961) kaltaisten tekijöiden kanssa, vaikka metodi on toki erilainen. Siinä missä Cavén ja Tuominen selvästi lumoutuvat löytömateriaalistaan ja sen tuottamista assosiaatioista, Närhinen lumoutuu jostain representaatioon liittyvästä ajatuksesta, jonka toteutukseen tarvitsee sitten löytää sopiva materiaali. Mutta näkyy sekin olevan luovaa – siis pelkän illustroimisen sijaan. Kaikissa näissä kolmessa taiteilijassa onkin hienoa se, että runousoppia ei ole unohdettu. Voinhan toki olla romantikko, mutta kyllä ruutupaperin maailmaankin voi tuoda aika huikean runon, jossa konstruktivismi ja absurdius eivät ole kaukana toisistaan:

 

Tekisi mieleni sanoa kliseisesti [siis ihan oikeasti aioin ensin jättää sanomatta], että Närhinen on tehnyt "tähänastisen uransa hienoimman näyttelyn". Näin se nyt mielestäni kuitenkin on.

***

Joskus näyttelypolitiikassa tapahtuu yksinkertaisesti ihan vain raakoja virheitä. Muu Gallerian ei olisi pitänyt ottaa göteborgilaisen Eva Linderin (s. 1973) videoteosta Finnmarken (2007) lainkaan ohjelmistoonsa. Ensinnäkin teos on kolmiosainen ja kestää kaikkineen tunnin ja kymmenen minuuttia, eikä siinä ole sellaista kerronnallista imua, että se houkuttelisi tuon ajan siihen tuhlaamaan. No, minä sen tuhlasin, kun olen päättänyt, että aion jatkossa mahdollisuuksien mukaan katsoa videoteokset kokonaan enkä vain luoda silmäystä ja sanoa: "Oh, it's so intriguing." Toiseksi se on yksinkertaisesti huono – sekä teknisesti että esteettisesti. Värmlannin metsäsuomalaiseista kertovan dokkarin ensimmäinen osa kertoo C.A. Gottlundin (1796–1875) retkistä metsäsuomalaisten pariin, toinen osa FINNSAM-järjestöstä ja Finnskogsmuseetista ja kolmas osa metsäsuomalaisia sukujuuria omaavan taiteilijan omasta suhteesta asiaan. Kaikki tämähän on nykyisinä identiteettietsintäaikoina kiinnostavaa, mutta kun sitä käsitellään huonosti leikatulla ja huonosti animoidulla kuvakerronnalla sekä paljon turhaa ja löysää sisältävällä loputtomalla jaarittelulla, niin lopputolos on lähinnä karmea. Jos olette oikeasti kiinnostuneita metsäsuomalaisista, avatkaa yllä olevat linkit ja viettäkää niiden kanssa surffailessa se tunti ja kymmenen minuuttia, niin ymmärrätte maailmasta jo paljon enemmän. Kauneuden voi sitten hakea metsästä, jossa luettua voi pohdiskella.

Sori. Ja jos joku luulee, että tämä on hauskaa, niin on totaalisen väärässä. 53-vuotias äijä ei saa enää mitään kicksejä muka ankarasta kriitikonroolista. Sitä haluaa pikemminkin vain puhua totta, ja se vetää joskus surulliseksi. Mutta väärässähän voin toki olla.

***

Viimeisessä näyttelyssä ei sitten Närhisen viitoittamalla alueella ollut kuvia ollenkaan. Fafa Gallerian etuhuoneessa istuvat (22.4.–2.5.) Jussi Suvanto (s. 1980) ja/tai/eiku Ella Tahkolahti (s. 1981), toisessa huoneessa ei ollut mitään ja kolmannessa oli pimeässä palava yksinäinen lamppu:

Nyt ei vain tahtonut jaksaa. Ja niinpä sanoin Suvannolle ja Tahkolahdelle: "Puhukaa minulle." Ja sitten sanoin: "Kuvitelkaapa, että Töölöstä tulee tulee joku 63-vuotias ihana rouva ja haluaa tietää, mitä tämä oikein on. Miten te hänelle puhuisitte?" Ja he sanoivat, etteivät tiedä. No mukavia nuoriahan nuo tuntuivat kuitenkin olevan:

Ja kyllä he minulle puhuivat. Kerroin, että olen kriitikko ja että minulla on blogi. He kertoivat, että he ovat taitelijoita ja että heilläkin on blogi, Paskataide. Siellä Tahkolahti toteaa keskustelussa muun muassa näin: "Nimenomaan ei uskalla kokeilla omia juttujaan. Toisaalta jos on kokonaan irrallaan teorioista ja historiasta niin teokset voi helposti jäädä kiusallisella tavalla omakohtasiks terapiapläjäyksiks ja tiedostamatta huonoiks kopioiks jostain vanhasta. Se name-droppailu on vaan itelleenkin kesinkertasen duunin parantelemista ja tekemistä kiinnostavaks. Kyl taiteen pitäs edes jollain tavalla kommunikoida ilman selittäviä tekstejäki."

Ota tuosta nyt sitten selvää. Lähdin siis kotiin miettimään.