Katrin Kivimaa & Kädi Talvoja: Nõukogude naine eesti kunstis. Kumu 2010.
Joskus epäilen, että olenkohan liian helposti höynäytettävissä, kun väliin tuntuu siltä, että miltei kaikki luettu ja katsottu vaikuttaa aivan erityisen kiinnostavalta, merkittävältä, laadukkaalta tai vähintäänkin hauskalta. Näin on tämänkin pienenkin kirjan laita. Kumun pieni neuvostonaisaiheinen näyttely oli tosi kiinnostava, ja sen luettelo on onneksi samaa laatua, sillä sehän tässä jää elämään vielä aivan eri tavalla kuin ne haalistuvat muistikuvat, jotka alkuperäsistä teoksista jäivät mieleen hiipuakseen pois.
Neuvostoajan taiteen esittäminen ei Virossa ole aivan yksinkertainen asia, sillä muistan esimerkiksi sen ryöpyn, minkä kuraattori ja Viron taiteen grand old lady Eha Komissarov sai vastaansa, kun Kumun avajaisnäyttelyssä oli tarjolla heti roisi kattaus sosialistista realismia. Mutta rohkeasti nämä hienot virolaiset taidehistorioitsijat jatkavat lähimenneisyytensä ymmärtämisen ja sen meille muillekin avartamisen projektia.
Ja he kyllä tietävät, mitä tekevät. Jos taidehistoriaan jätettäisiin viidenkymmenen vuoden aukko tai alettaisiin valehdella uudestaan, niin ei siitä hyvää seuraisi. Hatunnosto siis Taideakatemian taidehistorian proffalle Katrin Kivimaalle ja Kumun kuraattori Kädi Talvojalle.
Kivimaa ja Talvoja opettavat katsojaa tarkentamaan katsettaan neuvostoajan taiteen edessä. Yleensähän tällaiset näyttelyt esimerkiksi suomalaiselle katsojalle ovat kuin freak show, jolle voidaan vähän nauraakin vaikka puistattaisikin. Kannattaa kuitenkin vähän yrittää paneutua asiaan. Kuvia ovat tehneet ihan oikeat elävät taiteilijat, ei mikään stalinistinen kone. Kuvissa on luettavissa monenlaisia asioita, myös ambivalenssia tuottavia. Jotkut kuvat sisältävät kiinnostavia piilomerkityksiä. Kaikissa kuvissa on kuitenkin aina jotain, jota ulkopuolinen ei oikein osaa lukea. Tähän me tarvitsemme taidehistorioitsijoita – jo ihan veronmaksajanäkökulmasta.
Kivimaan lyhyt mutta tiivis johdantoessee antaa hyvän taustan neuvostonaisen problematiikkaan yleisesti ja virolaisen neuvostonaisen problematiikkaan erityisesti. Esiteltyjen kuvien – sekä taideteosten että julisteiden – yhteydessä on tiiviitä analyysejä ja lukuohjeita. Ainakin minä koin monta ahaa-elämystä. Alla pari esimerkkiä.
Valerian Loikin (1904–1986) muotokuva (1951) kollegastaan Aino Bachista (1901–1980) pysäytti minut välittömästi. Syitä on ainakin kolme. 1) Se on ihan hieno muotokuva, 2) on kai pakko tunnustaa, että minulla on omituinen romanttinen taipumus ihastua joihinkin naismuotokuviin suorastaan hävettävän tuntuisesti ja 3) kyse on kulttuurihistoriallisesti varsin kiinnostavasta hahmosta tehdystä muotokuvasta. Kirjan tiivis lukuohjeistus vahvistaa kiinnostukseni syyt. Bach oli itsekin hieno taiteilija, muun muassa loistava graafikko ja erittäin hienostunut kirjojen graafinen suunnittelija – keräilin niitä antikvariaateista jo toistakymmentä vuotta sitten –, mutta hän oli myös neuvostoaikoja edeltänyt sosialisti, joka ei sosialismistaan koskaan luopunut. Virollakin on siis ihan oma vasemmistolainen kulttuurihistoriansa, johon ei voi eikä saa suhtautua kuin neuvostomiehitykseen. Sen intelligentsian, jota Bachkin edustaa, leimaaminen pettureiden joukoksi olisi nykymaailmassa äärimmäisen typerää – tosin tietysti tyypillistä. Tässä esimerkiksi nykyvirolaisella kulttuurilla on vielä paljon tekemistä. Toisaalta Loikin muotokuva Bachista ja Bachin teoksesta välittyvä itsetunto vie tietenkin keskustelun neuvostofeminismin ambivalentteihin rakenteisiin, joita Kivimaa johdantoesseessän hienosti avaa. Virolaisen naisen historiassa riittää tässäkin suhteessa valtavasti tutkittavaa.
Lola Liivatin (s. 1928) muotokuvaa laulaja ja näyttelijä Elo Tamulista (1913–1994) koskevat vähän samanlaiset huomautukset, mutta lisäulottuvuutena voisi huomauttaa, että hänen rinnassa oleva kunnianmerkkinsä – Stalinin palkinto eli suurinpiirtein meidän valtionpalkintomme – näkyy vain peilin kautta ja on siten tietyllä tavalla toisessa todellisuudessa. Tämän havainnon luin vasta kirjasta – en minä sitä oikeasti näyttelyssä haahuillessani huomannut.
Kirjaa lukiessani sain koko ajan muistutuksen siitä tarkkuudesta, jolla kuvia aina välillä kannattaa lukea.
Hieno näyttely ja hieno kirja, jonka muuten sai ostaa yhden oluen hinnalla. Matkustakaa siis Tallinnaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti