Näyttelykuvia 16, 17 & 18 & Virossa 6: Ärtyisä museotunnelma muuttuu pieneksi onnenhetkeksi

Ja takautuva kierros jatkuu. Torstaina 15.4. kävin taas useammassa näyttelyssä. Ensimmäisenä oli vuorossa Amos Andersonin taidemuseo, johon menin varsinaisesti katsomaan suomalais-virolaista nykytaidenäyttelyä, mutta alakerrassa piti tietenkin tutustua ensin museon espanjalaistähteen, José Maria Siciliaan (s. 1954), jonka näyttely (26.3.–24.5.) on museolta tavallaan hyvä, ei-ihan-niin-mediaseksikäs veto, mutta onkohan tämän maalausta ja käsitteellisyyttä yhdistelevän taiteilijan tuonti nyt sitten lopultakaan vaivan väärti. Olihan duunit ihan hienoja mutta samalla myös auttamattoman sisäsiistejä. No, en ehkä jaksanut keskittyä, koska olin menossa yläkertaan. Taidetta vain on joskus vähän liikaa – näinkin pienessä maassa.

Narsistinen kriitikko juoksee liian nopeasti José Maria Sicilian ohi  katsoen vain itseään.

Entä sitten hollantilainen M.C. Escher (1898–1972)? Hänen töitään en ole itse asiassa koskaan pitänyt edes varsinaisesti taiteena. Hänen kuvansa ovat sellaisia, joita voisi esitellä viikkolehdissä hämmästyttävinä esimerkkeinä siitä, kuinka yllättävä mahdottoman ja äärettömän tuottama visuaalinen maailma mikro- ja makrokosmoksissaan onkaan. Voi kuitenkin olla, että rajoittuneisuuteni ajaa minut tähän näyttelyyn (3.3.–31.5.) uudestaan. Mutta onko tämä siltikään Suomeen tuonnin väärti? Onko kellastunut litografia jotenkin hienompi kuin kuva niissä lukemattomissa halvoissa kirjoissa, joissa katsojan on mahdollisuus tutustua rauhassa sohvannurkassaan Escherin esittämään kiehtovaan maailmaan ja joita kaikissa hyvin varustetuissa kirjakaupoissa on jo pitkään ollut tarjolla? No hyvä. Nyt pysähdyin oikein miettimään ja sitten toteankin jo aika nopeasti ja brutaalisti: Tämä on aivan turha näyttely. Siis toki omalla tavallaan kiinnostava, mutta turha muun muassa siksi, että kirja – tai vaikkapa internet; lyökää Googlen kuvahakuun Escher, niin ihmeitä piisaa – olisi tähän matskuun aivan riittävä käyttöliittymä. Miksi siis tuhlata vähiä resursseja? 

Huolettoman ohikulkijan vilkaisu johonkin yksityiskohtaan M.C. Escherin näyttelyssä.

Sitten oli tietenkin tarjolla vielä museon taidesäätiöjööttiä, Modernin kahdet kasvot (29.5.2009–20.9.2010), jonka olen jo nähnyt, enkä kertausta jaksanut ottaa, vaikka Timo Valjakan kuratoima näyttely olikin ihan tyylikäs ja julkaisu myös onnistunut. On vielä ihan pakko todeta, että tämä firmojen taidesäätiöiden kanssa syntynyt yhteistyö on jo nyt näivettänyt museon toimintaa merkittävästi, ja melkein sanoisin, että turha sitä on todellisuudessa resursseilla puolustella. Kyllä näissä piireissä hilloa pitäisi piisata. Museolla on sitä paitsi aika edistyksellinen maine puolustettavanaan.

Ja sitten yläkertaan, jossa ärtynyttä kriitikkoa odotti varsinainen antikliimaksi. Pieni virolais-suomalainen kuvataiteilija Jaana Kokon (s. 1972) ja virolaisen kollegani Johannes Saarin kuratoima nykytaidenäytely Take Care (9.4.–24.5. ) oli niin videopainotteinen, että minun olisi pitänyt viettää siellä arviolta noin neljä tuntia – videothan kun eivät tietenkään ole synkassa keskenään, ja esimerkiksi Teemu Mäen (s. 1967) videoteos Mitä huoruus on? (2007) kesti jo pelkästään tunnin. Olin ihan oikeasti kiinnostunut näyttelystä, mutta tähän en ollut varautunut. Näin kriitikkoon iski ensin hirveä ärtymys – varsinkin kun minun olisi pitänyt nivelrikkoisen polveni kanssa ensin kiivetä pikku kopperoon ja sitten laskeutua lattialle patjoille seuraamaaan kahta duuneista (puhuvat muuten nykyään museoissa aika paljon saavutettavuuden merkityksestä) – ja sitten täysi lamaannus. Vilkuilin vähän videoita. Mäkeä seurasin – kylläkin kiinnostuneena – viitisen minuuttia. Jaana Kokon Lukupiiri (2010) oli hauskanvakava kuvaus naisten poliittiisesta lukupiiristä, mutta en siihenkään puolituntiseen jaksanut todellisuudessa keskittyä kunnolla, koska samalla olisi pitänyt miettiä Hannah Arendtin (1906–1975) polittiista ajattelua. Mutta eiköhän Liina Siibin (s. 1963) naismuotokuvasarjassa, jonka nimi oli jotain sinne päin kuin Naiset mahtuvat pieneen tilaan, ollut minulle tutun virolaisnaisen muotokuva:

Kyseessä on yksi Tallinnan taidehallin alakerrassa olevan ja erityisesti vanhemman polven taitelijoiden suosiman KuKu Kohvikin (ent. Wiiralt) tarjoilijoista, jotka ovat kaikki toinen toistaan ihanampia naisia – he ovat ottaneet ulkomaalaisen kanta-asiakkaankin ihan omakseen. Sitten aloin ajatella, että onkohan Siibin duuni nyt vähän yksioikoisen feministinen, että noinkohan tämäkin nainen on tungettu liian pieneen tilaan. Hänhän tuntee koko Viron taidemaailman ja sitä kautta hänen sosiaalinen tilansa on jättimäinen. Ja häntä selvästi sekä rakastetaan että myös kunnioitetaan. Tämän muistin uudestaan, kun olin Tallinassa loppuviikosta työmatkalla, ja ryhdyin sitten KuKu Kohvikia – yritän käydä siellä aina Tallinnassa käydessäni – lähestyessäni miettimään, että saavatkohan nämä tarjoilijat kovin usein vastaanottaa sellaisia eleitä, että he myös tajuavat heitä rakastettavan ja kunnioitettavan. Niinpä päätin tehdä itselleni jotain hyvin poikkeuksellista ja ostaa baaritiskille kimpun sinivuokkoja lähellä olevasta kadunvieruskukkakaupasta. Näin tein, ja otin toisesta ihanasta naisesta vielä luvan kanssa kuvan, vaikka hän sanoikin ettei ole "naapurikojun nuoreen ja kauniisen naiseen verrattuna kovinkaan fotogeeninen". Siinähän valehteli:

KuKussa oli eri tarjoilija, mutta tuttuni hänkin, ja lähetin tietenkin terveisiä kaikille muillekin. Hän oli kukista hyvin ilahtunut. Ja eipä tarina tähän vielä lopu. Uskokaa tai älkää, mutta Jaana Kokko käveli pienen lapsensa kanssa viiden minuutin kuluttua sisään kahvilaan. Hän oli nimittäin teoksensa kanssa lauantaina Kumussa Amoksen näyttelyyn liittyvässä videoscreeningissä. Olin jo edellisenä päivänä törmännyt Kokkoon, joka oli retkellä kuvataiteilija Pirjetta Branderin (s. 1970) ja tämän 13-vuotiaan tyttären Ursula Mäen kanssa. Kyllä maailma – jopa taidemaailma – on toisinaan täynnä ihmeellisiä sattumuksia! [Muistin myös heti sen kuinka olin aikoinani haastatellut Ursulaa yhdessä Marja Sakarin kanssa toimitamaani Kiasman näyttelyjulkaisuun Mistä on taiteilijat tehty? (Kiasma 2004). Niin paljon oli vuosia kulunut, että en olisi Ursulaa tunnistanut, jos olisi kadulla vastaan tullut.]

PS. Kahvilla istuessamme lupasin Kokolle mennä katsomaan Amoksen näyttelyn kunnolla, ja sen tulen tekemäänkin. Mutta silloin en vilkaisekaan mitään muuta. En tiedä, tuleeko Amoksen kaltaisen ison museon ajatella kulloistenkin näyttelyiden yhteensopivuutta. Jos näin on, tällä kertaa siinä oli kyllä totaalisesti epäonnistuttu. Ikään kuin asiaa ei olisi mietitty lainkaan.   

PPS. Ja hauskat sattumukset vain jatkuivat. Kun join kahviani ja lueskelin Postimees-lehteä, puhkesi naapuripöydän mies puhumaan minulle viroa oletettuaan minun varmaan olevan alkuasukas. Vaihdoimme kielen sitten jonkinlaisen viron ja suomen sekamuotoon, ja hän kertoi olleensa aikoinaan näyttelijä ja vierailleensa Suomessa jo 1970-luvulla, mutta kun hän kuuli minun ammattini ja kun olin kertonut tulevani juuri Kumusta, hän kertoi olevansa myös leffamies ja tehneensä Kumun rakentamisesta dokkarin. Hän antoi korttinsa ja pyysi soittamaan seuraavalla reissulla, niin saisin sen DVD:nä. Minä Rein Kotkasin tietty googletin ja sieltähän se löytyi: Kunstimuusemi ehitamise lugu (2005), tunnin dokkari, käsikirjoitus, ohjaus ja tuotanto Rein Kotkas. Suomen teeveeseenhän se pitäisi saada, kun on kerran vielä kyse Pekka Vapaavuoren piirtämästä rakennuksesta. Ensi kerralla siis soitan Kotkasille.