Tiistaina 27.4. kävin pienellä näyttelykierroksella. Isoin urakka oli tutustua saksalaisen taidemaalari Georg Baselitzin (s. 1938) näyttelyn Remix (16.4.–1.8.) sekä sen yhteyteen rakennettuun Benjamin Katzin (s. 1939) Baselitz-aiheiseen valokuvanäyttelyyn (16.4.–1.8.) Helsingin taidemuseo Tennispalatsissa.
[Nyt ne on taas vaihtanu nimeä! Helsingin kaupungin taidemuseo on siis nykyään Helsingin taidemuseo. Toimipisteet olivat välillä ikään kuin erillisiä museoita (esimerkiksi "Taidemuseo Tennispalatsi"), mutta nyt ne ovat siis muotoa "Helsingin taidemuseo Tennispalatsi". Tekis mieli sanoa jotain, mutta olkoon.]
Molemmat näyttelyt olivat sangen kiinnostavia, ja päätinkin tulla vielä nopeasti uudestaan. En nyt taida kuitenkaan kirjoittaa mitään siitä, millä tavalla ne olivat minusta kiinnostavia, koska teen Taiteeseen niistä arvostelun. Ei siis tyhjätä pajatsoa.
Sen voi tietenkin kertoa, että iso osa teoksista oli 2000-luvun uudelleenmiksauksia staran vanhemmista töistä, alla Kubistinen kaasunaamari (remix), 2007:
Ja senkin voi kertoa, että Katzin kuvat ovat ihan klasista mustavakoista dokumentaarista valokuvaa, johon ainakaan minä en koskaan kyllästy. Alla Baselitz veistosateljeessaan vuonna 1990:
***
Galerie Anhavassa esiintyi Janne Räisänen (s. 1971) näyttelyllään (8.4.–2.5.), joka kertoi selkeästi sen, ettei "Ilonan katupoika" voi enää pitkään olla liian nuori. Ja tämän sanon ihan hyvällä. Ei kai nelkymppinen taiteilija voi enää olla se sama pursuavan energinen poika, johon suomen taidemaailma rakastui, kun kolme villiä maalaria valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi vuonna 1999. Räsisäsellä on selkeästi joku vaihe menollaan. Hän tuntuu harkitsevan enemmän ja rakentavan kuvaa tarkemmin. Tällaiset taiteilijan uran murroskohdat ovat katsojallekin tavattoman kiinnostavia. Punaisia täppiä ei teosten vieressä ollut varmaankaan galleristin ja taiteilijan mielestä tarpeeksi, ja harmittaa se yleisön turvallisuushakuinen pidättäytyminen totutussa taiteilijakuvassa minuakin. Tämä oli nimittäin oikeastaan aika hieno ja sympaattinen näyttely:
Toivottavasti samaa mieltä olivat myös taidemaalari Jukka Mäkelä (s. 1949) ja viime vuonna hautausmaiden veistotaiteesta hienon kirja Memoria (SKS 2009) julkaissut eduskunnan intendentti Liisa Lindgren, joiden kanssa vaihdoin muutaman sanan galleriassa. Heitä näkee aika usein galleriakierroksella yhdessä. Juorupalstalle tästä asiasta ei kuitenkaan ole: he nimitttäin tutkailevat taidetta Jenni ja Antti Wihurin rahaston piikkiin. Tässä siis kaksi taiteen portinvartijaa par excellence. Eivät kuitenkaan mitään hirmuja:
Portinvartijoihin tässä katsannossa me kriitikotkin kuulumme. Ja mekin kiertelemme näyttelyissä. Niinpä törmäsin heti perään kollegaani, entiseen galleristiin Leema Kuumolaan, jonka kirjoitukset ovat viime vuosina olleet mielestäni varsin rohkeita ja näkemyksellisiä – sis hyvää kritiikkiä.
***
Onhan se kaiken tämä jälkeen vähän kohtuutonta mennä ei-nimekkääseen galleriaan katsomaan ei-nimekkään taiteilijan vähän koristeellisia töitä:
Minussa on vähän sosiologin vikaa. Haluan esimerkiksi olla selvillä taiteen kentän rakenteesta kaikkine mahdollisine alakenttineen. Sanomatalossa sijaitseva Art Kaarisilta on esitellyt muun muassa taide- ja toimintakeskus Kaarisillan taiteilijoiden töitä. Galleria siis keskittyy erityistä tukea tarvitseviin taitelijoihin, mutta muutakkn näyttelytoimintaa on. Galleria haluaa näin myös keskustelua taiteen hierarkioista. Olen minä vähän skeptinen näiden hierarkioiden horjuttamisen suhteen, mutta yritettävähän se aina on.
Nyt (20.4.–9.5.) Art Kaarisillassa esiintyy biologian ja maantiedon opettaja Pirjo Kela (s. 1953), joka on vanhoilla päivillään kouluttautunut uudelleen taidemaalariksi Taideoppilaitos Alfa-Artissa, jonka olemusta tässä taideoppilaitosten loputtomassa kirjossa en ole koskaan oikein ymmärtänyt – enkä ole jaksanut ottaa selvääkään, koska ei sieltä mitään kiinnostavaa koskaan kaiu. Ei nytkään. Kelan kuvat ovat ihan viehättäviä huoneentauluja. Jos ne tuottavat iloa ja jos niitä saadaan myydyksi, niin onhan se hyvä vain – ja ainakin täysin legitiimiä. Kyllä tällainen taide aina sisustusiikkeen painokuvat voittaa, jos sitä rehellsesti ja asenteella tehdään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti